Lukuaika: 4 minuuttia

Kun hallinto romahti, kapinalliset iskivät Afganistanissa

Kuva: Isafmedia

Diplon tekstilogo.

Le Monde Diplomatique -lehti ilmestyy 18 eri kielellä ja eri editioita on 29. Yli kaksi miljoonaa ihmistä kaikkialla maailmassa lukee lehteä.

Suomen Le Monde diplomatique on ilmestynyt vuodesta 2007. Lehden erikoispiirteenä on, että se julkaisee myös riippumattoman venäläisen Novaja Gazetan artikkeleita.

Lehden voi tilata täältä.

Elokuun alussa 2021 Kabul on sanoinkuvaamattomassa kaaoksessa. Pohjoisen provinsseista saapuneet, talibanien tieltään ajamat pakolaiset tungeksivat Shahr-e-Nawissa, kaupungin puistossa.

”Jos te ette kerran pysty auttamaan, mitä te sitten ylipäänsä teette täällä?”, tulistuu nuori nainen, jonka silmät loistavat vihasta burkan takana. 

Kaikilla naisilla on burka yllään. Pääkaupungissa se on visuaalinen shokki. Ennen pakolaisten saapumista vain harvat käyttivät mitään kevyttä huivia kummempaa. Puistossa on miehiä, naisia, vanhuksia ja pieniä lapsia. Väkijoukko taistelee saadakseen palan leipää, maton tai suojapeitteen, jonka alle perhe voisi asettua.

Kaksi miestä pysyttelee syrjässä ja tuijottaa tyhjyyteen. 

Bahadur on kotoisin Kondozista. (Monilla afgaaneilla ei ole sukunimeä. Ne, jotka ovat joutuneet ottamaan käyttöön sukunimen, ovat yleensä valinneet isän etunimen tai toistaneet oman etunimensä.) ”Tilanne huononee koko ajan”, hän kertoo. ”Kukaan ei pidä kuria, minkäänlaista organisoitumista ei ole”. 

Silmät kostuen hänen naapurinsa lisää: ”Talibanit polttivat kaiken. Torin, kaupat, talot. Kymmenvuotias poikani tapettiin.”

Viidensadan kilometrin päässä sijaitsee strategisesti tärkeä etelän kaupunki Kandahar. Handicap Internationalin (HI) pitämässä keskuksessa puhuu Ramatullah. Häneen oli osunut raketti, ja hän oli menettänyt molemmat jalkansa. 

”Olimme pakenemassa taistelujen alta”, 25-vuotias nuorukainen kertoo. Hän huomasi jäävänsä talibanien ja armeijan ammuskelun väliin. 

”Olen kiitollinen, että minulla on sentään vähän koulutusta. Pystyn vastaisuudessakin tekemään työtä. Proteesien avulla pääsen liikkumaan. Monet ovat menettäneet henkensä”. 

Siviilit pakenivat minne vain pääsivät. Ihmiset, jotka tavallisesti hankkivat elantonsa päivä kerrallaan maksetuilla pikkutöillä, odottivat apua raunioiden keskellä painostavassa ulosteiden hajussa. Eräs HI:n kouluttaja näytti lapsille kuvaa, jossa kaksi pienokaista seikkailee raunioiden seassa: ”Onko tuntemattomien asioiden koskettaminen hyvä vai paha?” 

”Paha!”, lapset huusivat tietäen, että mikä tahansa voi viedä heidän henkensä – tai ruumiinjäsenen. 

13-vuotias poika yrittää hallita muovijalkaansa. Hänen veljensä ei kuitenkaan ole katkera talibaneille: ”Heidän tähtäimessään oli aivan toinen, muuan sotapäälliikkö, joka valitettavasti menetti vain muutaman sormen.”

Näin taliban valtasi maan

Taliban-liikkeeseen kuului jopa satatuhatta taistelijaa. Talibanit liikkuivat moottoripyörillä juuttumatta liikenteeseen, mikä johti pyörien kieltämiseen useimmissa kaupungeissa. 

Toimintavapaudestaan huolimatta tärkeimmät afganistanilaiset tiedotusvälineet menivät hallituksen harhaanjohtavien lukujen ansaan. Kapinallisten väitettiin kärsineen ”satoja kuolonuhreja”, vaikka kapina eteni vääjäämättömästi. Valheita ei kyseenalaistettu. 

Eräänä yönä, kun journalistit odottivat Kabulin lentokentällä päästäkseen kuvaamaan ilmavoimien aluksia, heidät kutsuttiin lentokonehalliin. Ulkopuolella muuan ulkomaalainen huomasi, mitä upseerit halusivat peitellä: lentokoneista kannettiin satoja haavoittuneita ja kuolleita sotilaita. Hallitusta lähellä oleva lähde paljasti yhdysvaltalaiselle Foreign Policy -lehdelle, että sotilaiden tappiot olivat 5 000 sotilasta kuukaudessa. 

Sekä kansallisissa että kansainvälisissä instituutioissa työskennellyt Mohammed kuvaa tunnelmaa Kandaharissa: ”Ei ihme, että nämä seudut kukistuivat niin nopeasti. Ihmiset ovat kyllästyneet sietämään hallituksen sotapäälliköitä, vaikkei kukaan tiedä, mitä talibanit aikovat tehdä.”

Jo ennen sotilaallisen hyökkäyksen alkua talibaneilla oli valvonnassaan 75 aluetta, ensisijaisesti maaseudulla, ja he olivat muillakin alueilla läsnä. He eivät piileskelleet, vaan tarjosivat yhtä toimivia ja joskus parempiakin palveluita kuin korruption kalvama hallinto. Heidän käytäntönsä vastasivat väestön enemmistön odotuksia. Naisten oikeudet eivät olleet enemmistölle ensisijaisia.

Vähälukuiset sotilaat joutuivat usein erityksiin, eivätkä saaneet vahvistuksia, ammuksia eikä elintarvikkeita. Kapinalliset etenivät. Kabul keskitti ponnistukset suuriin kaupunkeihin. Talibanit lähettivät sotilaiden luo naapurikylien vanhuksia, ”valkopartoja”, jotka pyysivät sotilaita antautumaan – tappio oli helpompi hyväksyä, kun taisteluhenki oli alimmillaan. Suurin osa Afganistanin asevoimien 180 000 sotilaasta ja 100 000 puolisotilaallisesta taistelijasta laski aseensa. Afganistanin puolustusministeriö julisti joka päivä, että sadat talibanit olivat kuolleet, mutta se ei pitänyt paikkaansa. 

mainos

Ennen kuin kapinalliset hyökkäsivät kaupunkeihin, he eristivät ne. He katkaisivat kaupunkikeskusten väliset yhteydet ja valloittivat rajavartiopisteet vieden vallanpitäjiltä tulot kuten ruoka- ja muut kuljetukset.

Lopuksi he yllättivät armeijan avaamalla pohjoiseen toisen rintaman. Intensiivisten taisteluiden pitäessä joukkoja liikkeellä etelässä Kandaharin ja Helmandin ympärillä talibantaistelijat valloittivat maan pohjoisosaa. He arvelivat, että pohjoisen allianssi, 1990-luvun sotapäälliköiden liittymä, voisi nousta heitä vastaan. Niinpä he murskasivat kaikki vastahyökkäyksen mahdollisuudet historiallisesti heitä kohtaan vihamielisistä provinsseista.

Kun kapinalliset lähestyivät Kabulia, sotilaat ja poliisit eivät enää tienneet mitä tehdä. Heidän päällikkönsä eivät sanoneet mitään. 

Kabulin porteilla 15. elokuuta talibanit julistivat, etteivät he tule kaupunkiin. Kun he huomasivat, ettei heitä vastassa ole ketään ja että presidentti Ashraf Ghani on paennut, he ottivat kaupungin haltuunsa.

Taistelu vallan rippeistä

Miten Afganistanin poliittinen eliitti ajautui tähän valmiiksi hävittyyn taisteluun? Monet osoittavat sormella Ghania, korruptoitunutta presidenttiä, joka piti itsepäisesti kiinni vallasta, vaikka moni vaati hänen lähtöään. Parlamentti oli täydellisen heikko. 

”Jokainen ajoi vain omaa etuaan”, todistaa vaalilistojen ulkopuolelta valittu kabulilaisedustaja Shinkai Karokhail.  

Neuvostoliiton vastaisesta taistelusta 1980-luvulla kuuluisuuteen nousseet mujahidinit taipuivat. 75-vuotias Ismail Khan antautui Heratissa. Maan entinen varapresidentti (2014–2020), uzbekkeja edustava Abdul Rachid Dostum, 67 vuotta, aloitti uhoamalla sosiaalisessa mediassa kuolemaa talibaneille, mutta pakeni sitten Uzbekistaniin.

Vuosien 2001–2014 presidentti Hamid Karzai tarjoutui nopeasti tapaamaan maan uudet hallitsijat. Mukana oli myös Abdullah Abdullah, joka väitti voittaneensa presidentinvaalit 2014 ja 2019, kun Ghani voitti ne. Nykyisin Abdullah on kansallisen sovituksen ylimmän neuvoston johtaja ja hän yritti osallistua Qatarin keskusteluihin jo, kun Donald Trumpin lähettämä delegaatio neuvotteli tuloksetta talibanien kanssa. 

Myös Hezb-e-Islami-puolueen johtaja Gulbuddin Hekmatyar saapui paikalle ensimmäisellä lennolla. Länsi pitää hänen puolueensa jäseniä terroristeina, mutta puolue on maassa historiallisesti suosittu. Se oli päättänyt tarttua aseisiin vierasta valloittajaa vastaan, ennen kuin solmi rauhan Kabulin hallituksen kanssa vuonna 2016. 

Pakoon keinoja kaihtamatta

Poliitikkojen nahistellessa vallan rippeistä osa väestöstä etsii epätoivoisesti ulospääsyä. Monet tahtovat paeta talibanhallinnon terrorilta hinnalla millä hyvänsä. Ennen Kabulin kukistumista tapaamallani erikoisjoukkojen upseerilla oli hänen 12-vuotias poikansa mukanaan siinä toivossa, että tämä voitaisiin pelastaa tavalla tai toisella. 

”Pyydän, hyvä herra”, lapsi julisti minulle englanniksi, ”tahdon mennä Ranskaan opiskelemaan. Täällä ei ole lainkaan turvallista, en voi enää mennä kouluun.”

Monille afganistanilaisille maanpako on ainoa ratkaisu. Korkeat virkamiehet ja ulkomaisten armeijoiden avustajat ovat vakuuttuneita, että heidän henkeään uhataan ja että luvattu armahdus on pelkkä ansa. Yhdysvallat nopeutti yli 4 000 tulkin evakuointia suomalla heille erikoisviisumit. Useimmat Euroopan maat eivät ole olleet yhtä anteliaita, mutta ne ovat sentään keskeyttäneet afganistanilaisten pakolaisten häädöt ja tuoneet maasta satoja yhteistyökumppaneitaan.

He, jotka ovat pystyneet lähtemään, ovat lähteneet. Poliitikot ja miliisijohtajat ovat lähes kaikki lähettäneet perheensä ulkomaille.

Antautumisen jälkeen

Talibanit voittivat. Onko se huono uutinen afganistanilaisille? Eräs Kandaharin asukas kuvaa kaupungin helpotusta hallituksen joukkojen antautumisen jälkeen: 

”Talibanien kuvernööri pyysi virkamiehiä palaamaan töihin. Heidän suuri lippunsa leijuu hänen virka-asuntonsa yllä. Heidän miehensä eivät häiritse ihmisiä, ja ihmiset ovat yleisesti ottaen tyytyväisiä. Jotkut ovat ottaneet heidät vastaan kyynelsilmin. Kaikki alkavat palata kotiin ja normaaliin elämään ilman ongelmia.”

Jo vuonna 1995 Kabulin kaduilla riemuittiin, kun talibanit häätivät pohjoisen allianssin mujahidinit. Sitten väestö tajusi, ettei se merkinnyt sodan päättymistä, vaan uuden helvetin alkua.

 

Julkaistu Le Monde diplomatique -lehden numerossa 9/2021.

Romain Mielcarek on journalisti ja kirjoittanut Ranskan asekauppaa käsittelevän teoksen Marchands d’armes. Enquête sur un business français  (Taillandier 2017).

Kielten ja kulttuurien tilkkutäkkiä on mahdotonta hallita

Afganistanin kartta kuvataan yleensä tiedotusvälineissä yhdellä värillä, jolla se erottuu naapurimaistaan. Kartassa ei erotu maan vuoristoja eikä sitä, että laaksoissa asuu lukuisia etnisiä ryhmiä, jotka puhuvat omia kieliään.  Nämä ryhmät ovat aina taistelleet raivokkaasti itsenäisyytensä puolesta. 

Afganistan on noin kaksi kertaa Suomen kokoinen. Asukkaita on lähes 40 miljoonaa. Se ei ole millään tavalla yhtenäinen alue. Nykyiset Afganistanin rajat muodostuivat 1800-luvun lopussa Britannian ja Venäjän kilvoitellessa alueesta. Sen rajanaapureita ovat Pakistan, Iran, Turkmenistan, Uzbekistan ja Tadzikistan sekä Kiinan Xinjiang koillisessa, Wakhanin käytävän  päässä. 

Maan lukuisat etniset ryhmät puhuvat pääsääntöisesti joko iranilaisia kieliä tai turkinsukuisia kieliä. Iranilaisia kieliä puhuvat pataanit eli paštut, joiden darin kieli on lähellä Iranissa puhuttua farsia. Muita iranilaisia kieliä puhuvia ryhmiä ovat tadzikit, hazarat, aimaqit ja belutšit. Paštuja on väestöstä noin 42% ja tadzikkeja 27%. Uzbekit, turkmeenit, kirgiisit, nurestanit ja brahuitit puhuvat turkin sukukieliä. Näiden lisäksi on etnisiä ryhmiä, jotka puhuvat omia kieliään.

Afganistanin kieliä puhutaan Iranin ohella muissa Afganistanin naapurimaissa.  Agfanistanin tilanne voi siis vaikuttaa välillisesti muihin naapurimaihin.

Ari Turunen on Le Monde diplomatiquen Suomen edition päätoimittaja.

Diplon uusimmassa numerossa 1/2022 ja sen verkkolehdessä on iso kokonaisuus Agfanistanista. mondediplo.fi

  • 4.3.2022
  • Kirjoittanut voima