”Vankien tilanne on ehdottomasti USA:n tärkein ihmisoikeuskysymys, mutta siitä ei käydä lainkaan julkista keskustelua. Edes presidentinvaalien aikana yksikään ehdokas ei ottanut asiaa esille.”

Silja J. A. Talvi kiihtyy silminnähden. Hän on ajanut vuosien ajan vankien, erityisesti naisvankien, elinolojen kohentamista ja ihmisoikeuksia. Talvi on kirjoittanut aiheesta kirjan Women Behind Bars, jossa hän kertoo naisvankien asemasta USA:ssa, Kanadassa, Englannissa ja Suomessa.

Vankien asema Yhdysvalloissa on hyvin erilainen kuin Suomessa, jossa vangeilla on esimerkiksi oikeus äänestää vaaleissa. USA:ssa osavaltioista vain Maine ja Vermont sallivat sen. Yli puolessa maan osavaltioista ihminen menettää äänioikeutensa lopuksi ikää vankeusrangaistuksen vuoksi, oli tuomio sitten viisi päivää tai viisi vuotta. Lopuissa osavaltioista äänioikeuden takaisin saaminen on niin hankala prosessi, että monet eivät jaksa hakea sitä.

Törmäsin Talven nimeen Drug Policy Alliancen järjestämässä huumausainepoliittiessa konferenssissa joulukuussa 2007 New Orleansissa, jossa hän puhui naisvankien asemsta.

Suomessa syntynyt Talvi on yhä sekä Suomen että USA:n kansalainen. Kun Talvi oli kuusivuotias, perhe muutti Los Angelesiin.

Kiinnostus naisten ja vähemmistöjen asemaan ei syntynyt tyhjästä. Talvi on hipiältään tavallista suomalaista tummempi. Geenit tulevat hänen äidiltään, amerikkalaiselta juutalaistaustaiselta viulisti Judith Allerilta, joka on soittanut Suomessa muun muassa Radion sinfoniaorkesterin solistina.

”Jo Suomessa huomasin, että ulkomuotooni kiinnitetään huomiota. Minua luultiin usein romaniksi, mikä ei 1970-luvun Suomessa ollut mitenkään myönteistä.”

Ulkonäkö herätti huomiota myös 1970-luvun rasistisessa Los Angelesissa. Kokemukset erilaisuudesta saivat Talven kiinnostumaan vähemmistöistä. Hän aloitti työt sosiaalisektorilla värillisten aids-nuorten kanssa, joista monet vielä 1990-luvulla kuolivat lääkkeiden puutteeseen.

”Huomasin kuitenkin pian, että monet sosiaalityöntekijät olivat asiakkaitansa omituisempia ja palasin kirjoitushommiin.”

Talvi on opiskellut etnistä tutkimusta ja naistutkimusta mustien 1970-luvun vapautusliikkeen keulahahmon Angela Davisin johdolla San Franciscon yliopistossa. Poliittinen aktiivisuus on leimannut koko hänen elämäänsä. Jo lukiossa Talvi julkaisi sosiaalipolitiikkaan keskittyvää lehteä ja oli aktiivisesti mukana 1980-luvun puolivälin Los Angelesin punk-skenessä.

Hän kiinnostui naisvankien asemasta kiinnitettyään huomiota kliseiseen tapaan kuvata naisvankiloita. Ne olivat lesborakkauden, raiskausten, vartijoiden seksuaalisen vallan ja mutapainin tyyssijoja.

”Kriminologiassa asiantuntijat puhuvat naisvangeista tilastojen kautta, mutta halusin tutustua näihin naisiin, jotta saisin heidän äänensä kuuluviin.”

Talvi otti yhteyttä noin 400 naisvankiin. Heistä 50 naisen kanssa Talvi jatkoi intensiivisempää kirjeenvaihtoa ja haastatteluja kirjaansa varten.

Vankilajärjestelmän ylläpitäminen maksaa USA:lle 68 miljardia dollaria vuodessa.

”Vaikka amerikkalaiset pitävät äänioikeuden menettämistä vakavana asiana, ihmisoikeudet eivät täällä riitä päteväksi argumentiksi vankeinhoidon järkeistämiseksi. Paljon tehokkaampaa on vedota verovaroihin, jotka kuluvat vankiloiden ylläpitoon.”

USA:ssa julkinen keskustelu ja media ovat lämmenneet hitaasti ongelman käsittelyyn. Talvi on yrittänyt lobata vankien asiaa eri medioihin, mutta päätoimittajien vakiovastaus on ollut, että vastahan aiheesta on ollut juttua pari vuotta sitten. Vangit eivät ole erityisen mediaseksikkäitä, sanotaan joskus suoraan.

”Haastateltavien luotettavuus on asetettu kyseenalaiseksi rikollisen taustan ja mahdollisen huumeriippuvuuden takia. Vasta viime vuosina vankiloista on ollut juttuja lehdissä sekä viidessä eri tv-ohjelmassa. Muun muassa Larry King on vieraillut vankilassa”, Talvi kertoo.

Ennen naisvankikirjaa Talvi kirjoitti pääasiassa miesvankien asemasta. Hän on tutustunut muun muassa supermax-turvavankiloiden oloihin. Niissä vangit viettävät 24 tuntia vuorokaudesta eristyksissä; olosuhteet muistuttavat Guantánamosta. Vieläkin suurin osa Talven saamasta postista tulee miesvangeilta.

”Melkein poikkeuksetta miesvangit vakuuttavat syyttömyyttään. Naiset taas ovat aina enemmän huolissaan muista kuin itsestään. He myös tunnustavat rikoksia, joista heitä ei ole edes tuomittu. Usein pitkään vankeustuomion syynä on miesystävän auttaminen rikollisissa touhuissa. Lisäksi naisilla saattoi olla lapsia. Käytännössä jokaista vankilassa ollutta naista oli käytetty seksuaalisesti hyväksi jossain elämänsä vaiheessa ja mielenterveysongelmat olivat yleisiä.”

”Kirjan kirjoittaminen oli vaativa prosessi, sillä kohtasin hyvin traagisia naiskohtaloita. Välillä ihmettelin, miksi minulla on oikeus olla täällä ulkona eikä vankilassa. Nukuin hyvin paljon pari kuukautta kirjani julkaisemisen jälkeen. Monet vankilat olivat karmeita paikkoja, joissa naisia pidettiin kuin eläimiä.”

USA:ssa on väkilukuun suhteutettuna eniten vankeja maailmassa: joka 99. täysi-ikäinen kansalainen on vankilassa. Yhteensä vankeja on 2,4 miljoonaa. Erityisen hyvin vankiloissa on edustettuna vähemmistöt: mustat, latinot ja intiaanit. Mustista miehistä joka 15. on vankilassa, nuorista aikuisista jopa joka yhdeksäs. Ehdonalaisessa tai vankilassa on joka 31. amerikkalainen. Kaksi kolmesta vapautuvasta vangista pidätetään uudelleen kolmen vuoden sisällä tuomionsa päättymisestä..

Rangaistukset kasautuvat mustien, latinojen sekä intiaanien ja alaskalaisten osalle. Kriminologien selitys tähän on pidätysten kohdentaminen asunnottomiin, köyhiin ja kouluttamattomiin ihmisiin, joilla ei ole varaa palkata yksityisiä asianajajia. Tässä joukossa vähemmistöt ovat enemmistönä.

Myös naisten kohdalla rotuerot näkyvät. Valkoisista naisista on vankilassa vain joka 355., kun taas mustista on vangittu joka sadas.

Naisvankien määrä on kasvanut huimat 757 prosenttia vuodesta 1977 vuoteen 2004. Kasvu on yli kaksinkertainen miesvankeihin nähden. Se johtuu huumausainetuomioiden kasvusta. Huumetuomiot ovat usein ankaria, eikä tuomiota hevillä lyhennetä. Elämä naisvankilassa on lohdutonta. Eristystä voi saada muun muassa jengeihin kuulumisesta ja mistä tahansa niskoitteluksi tulkittavasta – ja niin kutsutusta epänaisellisesta käyttäytymisestä, joka yksinkertaisimmillaan tarkoittaa sitä, että vanki väittää vastaan vartijoille. Eristyksessä vanki viettää 23 tuntia vuorokaudesta ilman minkäänlaista ihmiskontaktia.

Miesten vankiloissa esimerkiksi suunsoittoa katsotaan sormien läpi ei, sillä miehet ”nyt vaan käyttäytyvät niin”.

”Tälläkin hetkellä ainakin 80 000 vankia on täydellisessä eristyksessä. Se on tehokas tapa tehdä ihmisistä hulluja. Näin itse naisia huutamassa ikkunoissa. He saavat myös vahvoja psyykenlääkkeitä rauhoittuakseen. He elävät vankilassa huumattuina, vaikka monet ovat joutuneet sinne juuri huumausaineiden vuoksi!”

”Yhdysvaltoihin on viime vuosikymmenten ajan rakennettu paljon erityisturvallisia vankiloita Chales Mansonin tapaisille massamurhaajille, mutta nyt näitä vankiloita joudutaan täyttämään tavallisilla eristystuomion saaneilla vangeilla.”

”Minimieristys kestää käytännössä vähintään kaksi viikkoa mutta keskimäärin puoli vuotta, mutta on myös mahdollista, että vanki viettää koko vankeusaikansa eristyssellissä. Sellissä palaa valo 24 tuntia vuorokaudessa eikä kasvoja saa peittää. Ainoa ulospääsy on kuolema, itseaiheutettu tai luonnollinen, tai rangaistusajan päättyminen,”

Vankien ongelmat eivät lopu vapautumiseen.

”Vangit päästetään niin sanottuun vapaaseen maailmaan ilman apua tai terapiaa. Monet eivät pärjää ja he pyrkivät takaisin vankilaan, koska se on turvallinen ja tuttu paikka.”

Yhdysvaltain vankilajärjestelmä on hajanainen, mitään yhtenäistä valtiollista tai muutakaan kontrollia laitoksilla ei ole. Liittovaltiolla, osavaltioilla ja paikallisilla viranomaisilla on omat vankilansa. Niiden lisäksi on vielä yksityiset vankilat.

Vapautuvilla vangeilla ei ole mitään seurantaa. Vapauteen astuessaan vanki saattaa saada niin sanottua porttirahaa 40 dollaria. Tästä summasta vähennetään verot. Toisinaan vangille annetaan vain bussilippu. Kaupunkivankiloista vapautuvat eivät saa ollenkaan rahaa.

”Terveydenhuoltoa tai mahdollisen riippuvuuden hoitoa ei järjestetä. Kaksi kolmesta vapautuvasta vangista palaa vankilaan kolmen vuoden sisällä. Kolmasosa vangeista on telkien takana ehdonalaisrikkomusten vuoksi. Nämä rikkomukset ovat pääsääntöisesti huumetesteihin liittyviä, poisjäämisiä ehdonalaiskokoontumisista tai oleskelusta ”huumausainealueella”, joita esimerkiksi Seattlessa on käytännössä lähes koko kaupunki. Osa rikkoo ehdonalaissääntöjä yksinkertaisesti sillä, ettei heillä virallista asuntoa.”

Women Behind Bars -kirjassa on hupaisa kuvaus Hämeenlinnan naisvankilasta, jossa Talvi on haastattelemassa vankilan naisjohtajaa. Haastattelun lopuksi hän huomaa, että vartiokoppiin kävelee nainen, joka ei näytä vartijalta.

Kun Talvi kysyy naisesta henkilökunnalta, hänelle selviää hämmentävä seikka. Nainen on palaamassa vankilaan kotilomalta. Lomalla vankilasta? Vankilanjohtaja ja henkilökunta ovat ihmeissään Talven hämmentyneisyydestä. Tällaiseen hän ei ollut muualla sivistyneiden länsimaiden vankiloissa törmännyt.

Tällä hetkellä Silja J. A. Talvi on tutkiva journalisti. Hän työskentelee vanhempana toimittajana In These Times -aikakausilehdessä. Lehti tunnetaan myös Kurt Vonnegutin lempijulkaisuna. Hän asuu Seattlessa ja haaveilee omakotitalosta Suomessa, joskus tulevaisuudessa.

”Pyrin käymään vuosittain Suomessa tapaamassa 97-vuotiasta isoisääni. Rakastan saunaa ja luonnon rauhaa. Perheelläni on Iitissä perusyksinkertainen ja juuri siksi hyvä kesämökki, jossa on hieno lomailla. Sienestäminen myös intohimoni.”

Silja J.A. Talvi (2007): Women Behind Bars. The Crisis of Women in the U.S. Prison System. Seal Press, Emeryville, California. USA.

Talvi johtaa Women Behind Bars -projektia, joka rahoittaa toimintansa lahjoituksilla. Talven artikkeleita on julkaistu lukuisissa amerikkalaisissa lehdissä, kuten The Nation, Utne Reader ja High Times.