Olo on kuin vanhassa Itä-Euroopassa. Reykjavikissa kaikkialle ajetaan autolla, vaikka matkaa olisi muutama sata metriä. City- ja jumbomaastureita seisotetaan tyhjäkäynnillä kaupan edustalla. Lämpötila on muutaman asteen plussalla.

Reykjavikin julkinen liikenne on alkeellinen. Vuoroja on vähennetty, ja busseja kulkee kaksi tai kolme tunnissa. Kertamaksu pitää maksaa kolikoilla. Kolikkoja ei kuitenkaan lasketa, vaan ne ropistellaan muovilaatikkoon. Kuskia ei kiinnosta, summa voi olla vähän sinne päin. Kuitin saa vain joka toinen kerta.

Islannin maaperä pursuaa energiaa, joten sitä ei tarvitse säästellä. Ravintoloissa ja baareissa pidetään ikkunoita ja ovia auki nollakeleillä. Ihanaiset uima-altaat höyryävät taivasalla.

Reykjavikin uusi maamerkki, oopperatalo, on surullinen näky. Komea, mutta kriisin takia kesken. Oopperan julkisivu tilattiin Islannin (ja Tanskan) suurelta pojalta kuvataiteilija Olafur Eliassonilta. Työ teetettiin ulkomaisessa hikipajassa ja jälki on oli niin huono, että kuori piti purkaa. Reykjavik haluaisi olla kuin Oslo tai Kööpenhamina. Mutta entä kun se onkin Rovaniemi?

Ulkolaisesta työvoimasta puheen ollen, arvatkaa miten kävi puolalaisille rakennusmiehille, kun finanssikriisi rysähti islantilaisten niskaan? Heille osoitettiin suora highway laavakentän läpi Keflavikin lentokentälle.

Epäluulo ulkomaalaisia kohtaan on lisääntynyt. Jotkut islantilaiset kokivat, että ulkovallat romuttivat Islannin kruunun tahallisesti, useimmat, että Ison-Britannian ja Hollannin Icesave-vaatimukset ovat täysin kohtuuttomia. Myös pohjoismaisiin veljeskansoihin petyttiin, kun maa etsi ystäviä hattu kourassa.

Valitusvirren viimeinen kappale: ruotsinsuomalainen meni blue lagoonille, halusi hieroa savea naamaan. Perillä kävi ilmi, että ulkomaalainen maksaa lystistä kolme kertaa enemmän kuin paikallinen. Ei kävisi laatuun Ruotsissa.

Vaan talouden ja moraalin rappio ruokkii myös luovuutta, on ajatus kuinka romanttinen tahansa. Kun vihollinen on yhteinen – eliitti, finanssikapitalismi, tai mikä se onkaan – tulee pyrinnöille pontta.

Pari viikkoa sitten tuhat arvalla valittua islantilaista kokoontui urheiluareenaan pohtimaan uuden perustuslain arvopohjaa. Olin paikalla, ja tunnelma oli pitkän demokratiapäivän jälkeen innostunut ja vilpitön. Väki halusi esimerkiksi lisätä etiikan ja moraalin opetusta kouluissa. Seuraavaksi kansa äänestää jäsenet perustuslakikomiteaan suoralla henkilövaalilla (Suomessa henkilöt sovitaan kabineteissa).

Kun Pohjoismaiden neuvoston ympäristöpalkinnon saaneet arvoperustaiset pankit pitivät yleisöseminaaria Pohjolan talossa, sali oli täynnä islantilaisia, jotka halusivat aidosti uudistaa pankkisektoriaan. Seminaari oli leipuri Sigfús Guðfinnssynirin idea. Kuunneltuaan tanskalaisen, norjalaisen ja ruotsalaisen yhteisvastuullisen pankin ohjeita ja kokemuksia, yleisö sopi, että islantilaisen pankin perustamista mennään suunnittelemaan seuraavalla viikolla Sigfúksen leipomolle. Hän itse epäili tilaa liian pieneksi.

Tapasin Reykjavikissa myös teatterintekijöitä ja kuvataiteilijoita. Bakkus- ja Boston-taiteilijaravintoloissa saattoi kuulla terävää yhteiskuntakritiikkiä usein muuten niin konsepteihinsa sotkeutuneilta kuvataiteilijoilta. Mutta erityisesti teatterilaisilla oli tuulta purjeissa.

Näytelmäkirjailija Jón Atli Jónasson, näyttelijä Jón Páll Eyjólfsson ja muusikko Hallur Ingólfsson muodostavat Mindgroup-kollektiivin, joka tekee poliittista teatteria. Kun Islannin talous karahti, kolmikko oli tekemässä esitystä Reykjavikin kaupunginteatteriin. Aihe vaihtui lennossa. ”Sama kuin Berliinin muuri olisi murtunut, emmekä olisi reagoineet siihen mitenkään”, Jón Páll kuvaa. Ryhmä teki ajankohtaisesitykset You Are Here (2009) ja The Good People of Iceland (2010).

Islantilaiset ovat itse mielestään epätoivon tilassa, mutta vain ulkopuolinen näkee, että maassa saattaa olla vireillä jotain ainutlaatuista.