Videovalvonta on todistanut tehokkuutensa jokapäiväisen turvallisuuden parantajana, Ranskan sisäministeri Michèle Alliot-Marie uskoo – ”kokemukset ulkomailla ja erityisesti Isossa-Britanniassa ovat sen kattavasti todistaneet.” Alliot-Marie haluaa asentaa maansa yleisille teille 20 000-60 000 valvontakameraa [1].

Yli neljällä miljoonalla kamerallaan Iso-Britannia muodostaa väistämättömän vertailukohdan niille politiikoille, jotka lupaavat lähteä taisteluun kaupunkien turvattomuutta vastaan. Se tarjoaa myös ensisijaisen tutkimusympäristön rikollisuudentorjunnan tutkijoille.

Britannian sisäministeriön helmikuussa 2005 julkaisema perinpohjainen selonteko näytti antavan videovalvonnalle kuoliniskun [2]. Tutkimus jakoi videovalvonnan heikkoudet kolmeen osaan: teknisen toteutuksen puutteisiin, tekniikalle asetettujen tavoitteiden kohtuuttomuuteen ja… inhimillisiin tekijöihin.

Täynnä luottamusta uuteen tekniikkaan ja luvatuista suurista valtionavuista innostuneina Britannian kaupunkien virkamiehet laativat suunnitelmansa hätiköidysti, selonteko syyttää. Kameroiden asennuksesta päätettiin ilman kyllin tarkkoja tietoja rikollisuudesta, jota niiden piti ehkäistä. Siksi niitä sijoitettiin alueille, joilla ne osoittautuvat lähes hyödyttömiksi. Kameroita valmistavien yhtiöiden asiantuntijoita ei aina konsultoitu.

Joidenkin kameroiden näkökentän tukkivaat puiden lehdet tai rakennukset. Puolessa tutkituista valvontajärjestelmistä yöllä otetut kuvat olivat käyttökelvottomia joko siksi, että ne olivat liian hämäriä tai siksi, että ne ovat valojen sokaisemia.

Kameravalvonnalle asetetut tavoitteet ovat usein epäselvästi määriteltyjä (”rikollisuuden vähentäminen”) ja liian kunnianhimoisia. Se estää paneutumasta niihin todellisiin tekoihin, joita kameroiden oletetaan ehkäisevän.

”Minun nähdäkseni kameroiden ympärillä pyöri jo ennen niiden asentamista sen luokan mainoskampanja, jossa ne esitettiin ihmelääkkeenä, että niiden mahdollisuudet todella onnistua tehtävässään olivat olemattomat”, skotlantilainen rikollisuuden tutkija Jason Ditton kommentoi Glasgow’n keskustaan asennetun järjestelmän tehokkuutta. [3]

Videovalvonnan odotettiin lopettavan ryöstöt, murtovarkaudet, pahoinpitelyt, ajoneuvon luvattomat käyttöönotot, vandalismin, rattijuoppoudet, roskaamisen ja yleiset järjestyshäiriöt. Rikoksia eivät kuitenkaan tee samat ihmiset, samoista syistä tai samoissa olosuhteissa. Siksi yhteen ainoaan malliin perustuva ratkaisu oli tuhoon tuomittu.

Valvontahuoneissa kamerajärjestelmien toimivuus todella selviää. Siellä valvontaruutuja on tavallisesti yksi useita kameroita kohti, mikä tarkoittaa, että suurinta osaa kameroiden ottamista kuvista kukaan ei koskaan näe. [4] On myös kohtuutonta kuvitella valvojien voivan tarkkailla samaan aikaan useampaa kuin yhtä ruutua. Tämän takia heidän valppautensa ei yksinkertaisesti riitä huomaamaan suurinta osaa rikoksista, kuten yksi heistä todistaa: ”En pysty kertomaan kuinka monta asiaa jää huomaamatta kun toisia monitoreja ei seurata. Murtovarkaudet, autovarkaudet, pahoinpitelyt taphtuvat kun huomio kiinnittyy toisiin kameroihin…Se on todella hermostuttavaa.” [5]

Monitorien valvojat eivät ole järjestyksenvalvonnan ammattilaisia. Vaikka säännöt ovat yksiselitteisiä siinä, että vain tiettyjä ”epäilyttävästi käyttäytyviä” henkilöitä on lupa seurata tarkemmin, jää tämä tarkkailtavien ihmisten tunnistus koulutuksen laiminlyödyimmäksi puoleksi. Tätä taustaa vasten ei ole kovin hämmästyttävää, että valvojat luottavat rikollisuuteen liitettyihin stereotypioihin ihmisiä tarkkaillessaan.

Erään tutkimuksen mukaan 86 prosenttia seuratuista henkilöistä on alle 30-vuotiaita, 93 prosenttia heistä on miehiä ja tummaihoisilla henkilöillä on kaksi kertaa suurempi todennäköisyys joutua erityisseurannan kohteiksi kuin valkoihoisilla. [6]

Valvojien koulutuksen puute näkyy myös yhtälailla heidän toimintakyvyssään poliisin kanssa, joka usein epäilee heidän ammattitaitoaan ja kertomustensa tarkkuutta. Tuskin joka neljännellä selonteossa tutkituista valvontahuoneista oli toimivat välit virkavaltaan. Valvojia moitittiin joskus ankarasti siitä, että he käyttivät poliisin suoria numeroita: sen sijaan heitä neuvottiin soittamaan yleisiin hätänumeroihin.

Valvontaruutujen katsominen on ikävystyttää ja monotonista työtä. Martin Gill ja Angela Spriggs ovat laskeneet, että asuinalueilla tapahtuu keskimäärin kuusi huomionarvoista tapahtumaa 48 tunnissa [7]. Valvojat taistelevat siis tylsistymistä vastaan: kahvitaukoja, vessakäyntejä, lehtien lukemista, ristisanatehtäviä, unta… Kun valvojat seuraavat naispuolista kulkijaa, 15 prosentissa tapauksista kyseessä on tirkistely eikä suinkaan rikosepäily. [8]

Kaikki nämä tekijät tekevät valvontaverkosta tehottoman. Vietettyään 592 tuntia kolmen kaupungin keskustaa valvovien valvojien seurassa sosiologit Gary Amstrong ja Clive Norris totesivat, että 900:sta valvojien ilmoittamasta tapauksesta poliisi puuttui vain 95:än, joista pidätykseen johti vain 12 tapausta. [9]

Jason Ditton ja Emma Short puolestaan osoittivat, että vain 290 pidätystä olivat suorasti tai epäsuorasti yhteydessä kolmeenkymmeneen Glasgow’n asennettuun kameraan. Varmasti ei voida todistaa, olisivatko nämä pidätykset tapahtuneet ilman kameroita. Parhaimmillaankin kameravalvonta on kuitenkin johtanut vain yhteen pidätykseen neljääkymmentä valvontapäivää kohti. Ensimmäisen käyttövuotensa aikana kamerat havaitsivat alle 5% käyttöalueensa tapahtumista, jotka lopulta johtivat pidätykseen. [10]

Videovalvontaa kuvataan usein yleislääkkeeksi taistelussa rikollisuutta vastaan. Sen tuloksien arvioiminen on kuitenkin työlästä ja usein arveluttavaa.

”Yksi suuri ongelma on se, että odotukset siitä mitä videovalvonta kaupungeissa saa aikaan ovat epäselviä ja jopa ristiriitaisia”, Jason Ditton ja Emma Short kirjoittavat. “Toisaalta kirjattujen rikosten ja rikkomusten määrän pitäisi kasvaa, kun kamerat todistavat niitä. Ja toisaalta taas pelkän kameroiden läsnäolon pitäisi estää rikollisia toimimasta, ja näin vähentää rekisteröityjen rikosten määrää.” [11]

Todiste videovalvonnan ”onnistumisesta” voi siis olla rikosten määrän lasku tai niiden nousu, sen mukaan onko kriteerinä rikosten paljastuminen vai kameroiden pelotefunktio. Näiden kahden logiikan välinen ristiriita aiheuttaa konkreettisia ongelmia järjestelmien asentamiselle.

Ehkäisyn asettaminen etusijalle edellyttäisi kameroiden maksimaalista esilläoloa. Tämä kuitenkin antaa rikoksentekijöille mahdollisuuden sopeutua tilanteeseen siten, että rötökset tehdään toisessa paikassa tai toiseen aikaan.

Vastaavasti videovalvonnan käyttö instrumenttina rikosten paljastamiseen ja tallentamiseen edellyttää, että rikoksia tapahtuisi ja että rikoksen tekijät eivät huomaisi kameroita. Tämä taas avaa oven kritiikille, josta yhteenvetona tässä on tämä Daily Telegraphin lukijan kirje (17.1.2008): ”Miten kameroiden läsnäollessa voi tuntea itsensä turvalliseksi? Se tarkoittaa vain, että joku saattaa katsoa silloin kun sinua hakataan, raiskataan tai murhataan.”

Taistelu rikollisuutta vastaan vaatisi videokuvan maksimaalista realiaikaista seuraamista, vaivatonta kommunikaatiota valvojien ja poliisin välillä ja poliisien erinomaista reagointikykyä. Käytännössä rikosten reaaliaikainen toteaminen on teknisistä syistä ja valvojien koulutuksen puutteen takia harvinaista. Valvojien ja poliisien välinen yhteydenpito riippuu täysin subjektiivisista tekijöistä, ja sitä säätelevät käytännöt ovat epämääräiset. Viranomaisten reagointikyky taasen riippuu heidän prioriteeteistaan ja budjetista… jota videovalvonta leikkaa. [12]

Myös videon säilytys aiheuttaa ongelmia. Tilanpuutteen takia suurin osa järjestelmistä säilyttää alle viisi prosenttia kuvatusta materiaalista. Se vaikeuttaa juridisesti käyttökelpoisten kuvien hyödyntämistä.

Nämä kaikki tekijät ehkä selittävät sen, miksi Britanniassa tehdyt tutkimukset eivät löydä mitään korrelaatiota paljastuneiden rikosten määrän ja asennettujen kameroiden määrän välillä. Se on mielenkiintoinen huomio maassa, jossa on yksi kamera neljäätoista asukasta kohti.

Orwellilainen yhteiskunta ei kuitenkaan ehkä vielä uhkaa. Niinkuin Gary Armstrong ja Clive Norris painottavat: ”Yhdet rummuttavat videovalvontaa ihmelääkkeenä, joka ratkaisee kaikki rikollisuuden ongelmat ja järjestyshäiriöt. Toiset hahmottavat jo painajaismaisen valvontayhteiskunnan ääriviivat. Molemmat ryhmät jakavat yhteisen uskon teknologian rajattomiin kykyihin, oli se sitten hyödyllistä tai haitallista.” [13]

Yksi asia on varmaa: vuosi vuoden jälkeen videovalvonta nielee taistelussa rikollisuutta vastaan valtavan määrän julkista rahaa. Tai kuten Mick Neville, Suur-Lontoon poliisin kameravalvontaa koordinoivan toimiston johtajan asian ilmaisee: ”Täydellinen fiasko.”

(1) Vuonna 2006 Ranskassa oli 346 000 ministeriön luetteloimaa kameraa: 74% yleisissä tiloissa tai rakennuksissa jotka ovat yleisölle avoinna, 18% joukkoliikennevälineissä ja 8% yleisillä teillä. (2) Martin Gill ja Angela Spriggs, ”Assessing the impact of CCTV”, Home office Research Study, n:o 292, Lontoo, 2005. (3) Jason Ditton, ”Glasgow city’s cameras: Hype or help?”, 24.7.1999 (4) Martin Gill ja Angela Spriggs, “Assessing…” Joissakin tutkituissa järjestelmissä yhtä valvontaruutua kohden oli 17 kameraa. Suurimmassa osassa yhtä valvontaruutu näytti kahdesta viiteen kameran kuvat. (5) Gavin Smith, ”Behind the screens: Examining constructions of deviance and informal practices among CCTV control room operations in the UK.” Surveillance and Society, vol.2, n:o 2-3 (6) Gary Armstrong et Clive Norris, “CCTV and the social structuring of surveillance”, Crime Prevention Studies, vol. 10, Monsey (New York), 1999 (7) Martin Gill ja Angela Spriggs, “Assessing…” (8) Gary Armstrong ja Clive Norris, “The unforgiving eye: CCTV surveillance in public space”, Centre for Criminology and Criminal Justice, Hullin yliopisto(Iso-Britannia), 1997. (9) Ibid. (10) Jason Ditton ja Emma Short, ”Yes it works, no it doesn’t: Comparing the effects of open-street CCTV in two adjacent town centres, Airdie and Glasgow”, Scottish Centre for Criminology, Glasgow, 1999, p. 15. (11) Ibid. p. 13. (12) Vuodesta 1996 vuoteen 1998 kolme neljäsosaa Home Officen rikosten torjuntaan käytetyistä varoista käytettiin videovalvontaverkon laajentamiseen. Lue Rachel Armitage, ”A review of current research into the effectiveness of CCTV systems in reducing crime”, Community Safety Practice Briefing, Lontoo toukokuu 2002 (13) Gary Armstrong ja Clive Norris, The Maximum Surveillance Society: The Rise of CCTV as Social Control, Berg, New York, 1999, p. 9. (14) The Guardian, Lontoo, 6.5. 2008 _______________

Viimeksi kuluneen 15 vuoden aikana kameravalvonta on yleistynyt kaikkialla Euroopassa. Vuonna 2004 kaikista julkisista tiloista (pankit, elokuvateatterit, liiketilat, asemat, viralliset rakennukset…) 29 prosentissa toimi kameravalvontajärjestelmä [1]. Kameravalvonta on yleistynyt lähinnä niissä kaupungeissa, joissa valtio tai paikalliset viranomaiset tukevat järjestelmien asentamista. Englannissa kameravalvontaverkkoa voidaan jo pitää ”viidentenä yleiseishyödyllisenä palveluna” kuten kaasu-, sähkö-, vesijohto- tai puhelinverkkoa [2].

Ranskassa yleisten tilojen valvontaa koskeva lainsäädäntö otettiin käyttöön ex-sisäministeri M. Charles Pasquan toimesta vuonna 1995. Vuonna 1997 1142 kuntaa oli saanut luvan kameroiden asentamiseen. Tänään suuri osa valtion varoista, jotka on tarkoitettu rikosten ehkäisyyn käytetään näihin järjestelmiin.

Kameravalvonnan ympärillä pyörivät markkinat ovat kasvaneet kymmenen viime vuoden aikana noin 10-15 prosenttia joka vuosi.

Ranskassa kameravalvontaa tarjoavien yritysten kokonaistulot kasvoivat vuosien 1996 ja 2006 välissä noin 350 miljoonasta eurosta 751 miljoonaan euroon, siis 111 prosenttia [3]. Pelkästään yhden kameran asentamiseen tarvittavat järjestelmät julkisissa tiloissa maksavat noin 30 000 euroa, johon lisätään vielä 6 000 euroa käytöstä aiheutuvia kuluja vuodessa. Vastaavasti Isossa-Britanniassa kameran asentaminen maksaa 7 520-42 600 euroa ja vuosittainen ylläpito 1 260-10 300 euroa [4].

(1) Leon Hempel ja Eric Töpfer, Urbaneye Final Report, Centre for technology and Society, Technical University Berlin, 2004. (2) Ibid. (3) Institut national des hautes etudes de sécurité(Inhes), ”La video protection. Conditions d’efficacité et critères d’évaluation”, Saint-Denis, 7/ 2008, p. 59. (4) Ibid., p. 60.

Artikkeli on julkaistu Le Monde diplomatiquen numerossa 9/2008. Käännös Joonas Maristo.