Sabita Aryalin kotitalo Dhading Besin kaupungissa, neljän tunnin ajomatkan päässä Katmandusta, on tyypillinen nepalilainen asuintalo: korkea ja kapea. Yläkastiin eli brahmineihin kuuluvat Aryalit ostivat talonsa viisi vuotta sitten. Alakerta on vuokrattu, ja heillä itsellään on käytössä keskikerroksen olohuone ja yläkerran keittiö. Sabita on ala-asteen opettaja ja hänen miehensä valtion kehityssihteeri. Pariskunnalla on kaksi lasta, tyttö ja poika, jotka opiskelevat Katmandussa.

”Haluan elää tavallista elämää, en välitä ylellisyyksistä”, Sabita Aryal sanoo jämäkästi. Sabitan keittiö on kuitenkin verrattain moderni. Seinustalla on nykyaikainen jääkaappi, pöydällä hedelmiä, kaasuliedellä kiehuu linssisose, ja tuoleilla koristavat värikkäät istuintyynyt. Aamiaispöytä näyttää herkulliselta: tarjolla on linssejä, hakattuja riisinjyviä, öljyssä paistettua pikkelssiä ja perunamuhennosta.

Sabita Aryal on laittanut ruokaa aamuneljästä saakka. ”Minusta on ihana saada vieraita aamuisin, kun mieheni on lähtenyt töihin”, hän hymyilee kainosti paahtaessaan papadum-leipiä. Pariskunnan illat venähtävät usein pitkiksi heidän keskustellessaan politiikasta ja lasten asioista.

Kaikki ei aina ollut yhtä hyvin. Sabita naitettiin miehelleen 12-vuotiaana. Suvut sopivat liitosta yhteistuumin. Häiden jälkeen Sabita ja hänen miehensä kävivät muutaman vuoden samaa luokkaa vaihtamatta keskenään sanaakaan. Muutamaa vuotta myöhemmin Sabita muutti miehensä perheen luo, ja vasta silloin nuoripari tutustui toisiinsa paremmin.

”Olihan se hassua aloittaa seurustelu, vaikka todellisuudessa olimme olleet jo kolme vuotta naimisissa. Olin kuitenkin onnellisessa asemassa, sillä mieheni perhe antoi minun jatkaa koulunkäyntiä. Minusta leivottiin kirjaviisasta kouluja käymättömään perheeseen”, Aryal kertoo.

Ensimmäinen lapsi syntyi Sabitan ollessa 17-vuotias ja toinen kahta vuotta myöhemmin. Kahden lapsen äiti sai vielä muutaman keskenmenon, ennen kuin pariskunta päätti lopettaa lapsenteon. Sabitan äidille syntyi aikanaan kaikkiaan 12 lasta, joista vain kolme selvisi aikuiseksi saakka.

Sukujen sopimassa avioliitossa on nähty monenlaisia päiviä. Puolisot elivät pitkään rinta rinnan kuin tuntemattomat.

”Vasta lasten aloitettua koulun aloin haluta panostaa parisuhteeseemme. Nykyään puhumme avoimesti kaikesta. Nyt pidän miehestäni ja vihdoin minulla on tunne, että hän on minun ihmiseni. Tämä on elämämme parasta aikaa”, Sabita kertoo liikuttuneena. Lasten itsenäistyttyä parilla on ollut enemmän aikaa toisilleen.

Sabita Aryal on käynyt kymmenen peruskoulun luokkaa, mikä aikaisemmin riitti Nepalissa opettajan pätevyyteen. Nykyään Sabita kouluttaa myös uusia opettajia etenkin lasten oikeuksista.

”Omat vanhempani olivat edistyksellisiä ja kasvattivat minut hyvin. Olen aina halunnut opettajaksi ja uskon vapaaseen, luovaan oppimisympäristöön, en ruumiilliseen kuriin. Toivon että myös lapseni opiskelevat niin pitkälle kuin voivat. Nepal on sekava ja rauhaton maa, ja kouluttauduttuaan he voivat töitä tehdä maansa hyväksi. He saavat tehdä mitä haluavat, ja tulemme tukemaan heidän päätöksiään esimerkiksi tulevan puolison suhteen”, Aryal sanoo päättäväisenä.

”Ennen me naiset olimme paljon riippuvaisempia miehistämme, sillä he eivät jakaneet tietoaan tai neuvoneet meitä käytännön asioissa. Nyt mieheni saattaa esimerkiksi neuvoa minua lampun vaihdossa. En ole yhtä riippuvainen hänestä kuin ennen. Harvalla parilla ystäväpiiristämme on yhtä tasa-arvoinen suhde.”

Sabitalla on oma näkemyksenä naisen asemasta nepalilaisessa yhteiskunnassa.

”Naisen asema on hiljalleen paranemassa. Naisten tulee kuitenkin myös ottaa vastuuta, eikä pelkästään vaatia lisää oikeuksia – muuten muutosta ei synny. Koska naisille ei aikaisemmin ole annettu vastuuta, sen ottaminen on vaikeaa. Nepalin naiset ovat risteyskohdassa, voimme valita joko helpon tai vaikean tien.”

Nepalinaisten risteyskohdasta puhuu myös Prativa Subedi, nepalilainen journalisti ja naisaktivisti. Hänen mukaansa myös nepalilaiset naiset itse pitävät itseään miestä alempiarvoisena ja tyytyvät huonoon asemaansa yhteiskunnassa. Tämä näkyy erityisen hyvin naisten osallistumisessa politiikkaan.

Subedin mukaan naiset voivat ihailla naispoliitikkoja, mutta eivät kuitenkaan koe naisen sopivan julkiseen elämään, sillä naisen ei sovi olla tekemisissä miesten kanssa.

Naisten heikko asema Nepalissa juontaa juurensa feodaaliajan työnjaosta ja miesten ja naisten erilaisten työnkuvien arvottamisesta. Tässä on kuitenkin eroja kaupungin ja maaseudun välillä. Koska pitkän aikaa koulutuskin vaati suhteet kuningashuoneeseen, pääkaupunki Katmandun naiset ovat yleisesti ottaen olleet paremmassa asemassa maaseudulla asuviin kanssasiskoihinsa nähden. Kun kaupungissa kouluttamattomien naisten määrä on 50 prosenttia, maaseudulla vastaava luku on 80 prosenttia.

Maaseudun naiset tekevät maataloustöistä kaksi kolmasosaa, mutta viljelymaasta lähes yhdeksänkymmentä prosenttia on miesten omistuksessa.

Viljely on monen nepalinaisen ainoa toimeentulon lähde. Näin myös Duai Gharen kylässä Keski-Nepalissa. Syrjäisen vuoristokylän asukkaat kuuluvat alakastiin, he ovat daliteja, joita pidetään Nepalissa arvottomina, yhteiskunnan pohjasakkana. Kylän lapsista suurin osa käy koulua vain viidenteen luokkaan asti, sillä lähin yläkoulu sijaitsee tuntien kävelymatkan päässä. Lapsia tarvitaan pelloilla, eikä kouluun olisi vanhempien mielestä juuri aikaakaan.

Goma Bika, 22, yrittää vaivoin pitää rimpuilevaa poikaa tiukemmin sylissään. Lapsi on Goman neljäs, perheessä on entuudestaan kolme tyttöä. Poikalapsi oli vastaus moniin rukouksiin.

”Toivon että lapseni lukisivat paljon ja pysyisivät terveinä”, Bika sanoo.

Kaksi vuotta sitten jokaisen talon yhteyteen rakennettiin käymälä. Kyläläiset hankkivat itse materiaalit, ja paikallinen kansalaisjärjestö toi sementtiä, putkia, hiekkaa ja keraamiset altaat. Sen jälkeen kukaan ei ole kuollut ripuliin. Vuosi sitten kylään rakennettiin valtion tuella vesitankki, joka varastoi sadevettä kuivien kausien varalle. Maaseudulla kehitys tulee pienin, mutta elämää muuttavin askelein.

Goma Bikan päivät alkavat aamuvarhain hänen noustessaan keittämään maitoteetä perheelleen. Hän siivoaa, kantaa vesitankista vettä kotiin ja syöttää lapset ja eläimet.

”Elämä on haasteellista. Kylässämme ei ole sähköä, ei vettä, eikä teitä”.

”Eivätkä valtion virkamiehet välitä”, Goman appiukko huutaa väliin.

Lähin terveysasema on kolmen vaikeakulkuisen tunnin päässä. Nepal oli kauan yksi maailman vaarallisimmista maista synnyttävälle äidille, erityisesti maaseudulla. Suurin osa naisista synnytti yksin ladossa. Nyt maakuntiin on koulutettu kyläkätilöitä, ja äitiyskuolleisuus on laskenut huomattavasti. Goma Bikan kylästä lähin klinikka on tuntien kävelymatkan päässä.

Lisähaasteen elämiselle tuo vuoristossa asuva leopardi, joka on kahden vuoden aikana tappanut kylästä seitsemän lehmää – koirien kuolemia ei enää edes lasketa.

”Haluaisimme naapuriemme kanssa aloittaa brikettien valmistuksen, mutta siihen ei ole varaa. Joku elinkeino olisi kuitenkin keksittävä”, nykyään yläkastisten pelloilla minimipalkalla työskentelevä Goma toteaa.

Naisten työllistymisen merkitys on aihe, jota naapurimaa Intian tunnetut feministitkin, Kamala Bhasin ja Vandana Shiva, ovat käsitelleet. Naisten kirjoitukset ovat vaikuttaneet myös Nepalin naisliikkeeseen. Olisiko maan orastavalla naisliikkeellä voimia puuttua naisten surkeaan asemaan?

”Vanhankansan sanonnan mukaan on parempi polttaa kirja kuin antaa se naisen käteen. Tämä ajatus on onneksi pikkuhiljaa häviämässä”, katmandulaisen naisjärjestön johtaja Renu Rajbhandari kertoo.

Renu Rajbhandari tietää, mistä puhuu. Hänen perustamansa kansalaisjärjestö WOREC tekee sitkeästi työtä naisten oikeuksien puolustamiseksi ja lainsäädännöllisten ja poliittisten uudistusten aikaansaamiseksi. WOREC perustettiin vuonna 1991, ja sen tavoitteena on naiskaupan ja hi-viruksen uhrien tukeminen sekä paikallisten yhteisöjen ja marginalisoitujen väestöryhmien saaminen mukaan taisteluun kestävän kehityksen ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden puolesta. Renu on kouluttanut päättäjiä ja toiminut valtion virallisena nais- ja lapsikaupan raportoijana.

”Järjestön toiminta lähti ihmiskaupan vastaisesta taistelusta, mutta se on vain pieni osa naisiin kohdistuvista ihmisoikeusloukkauksista, joten nyt toimimme laaja-alaisemmin”, Rajbhandari selittää.

Työtä järjestöllä riittää. Unicefin mukaan noin 200 000 nepalilaista tyttöä on kuljetettu erilaisin verukkein työskentelemään intialaiseen seksiteollisuuteen, eikä hampaaton poliisi ei puutu edes tavallisiin raiskauksiin. WORECin vapaaehtoiset kulkevat monilla paikkakunnilla ovelta ovelle levittämässä tietoutta naisten oikeuksista.

Tietouden lisääntyminen on kaksiteräinen miekka. Oikeuksiaan ajavia naisia uhkaillaan, ja väkivallan uhka on jatkuvasti läsnä. Toinen ongelma on pienen maan monet samanaikaiset kampanjat. Nepalissa suurin osa ihmisoikeuskentästä taistelee dalitien ja etnisten vähemmistöjen oikeuksien puolesta kastijärjestelmää vastaan, eikä naisasiaa pidetä yleisesti tärkeänä.

Edistystä on kuitenkin tapahtunut. Naisten asemaa on onnistuttu parantamaan monin lakialoittein: abortti laillistettiin vuonna 2002, naisten omistusoikeutensa ovat parantuneet, ja vuodesta 2007 lähtien naiset ovat saaneet hankkia passin ilman isänsä tai aviomiestensä lupaa. Kansanedustajista 197 eli 33 prosenttia on naisia.

”Ongelmana on, että maata johtaa viisi miestä, joiden äänet hukuttavat allensa hallituksen lähes 200 naisen äänen”, Renu Rajbhandari hymähtää. Valtion naiskomissio perustettiin aikanaan ajamaan naisten asioita, mutta sen toiminta on auttamattoman tehotonta. Maassa on myös naisten asioita hoitava ministeriö. Sitä johtaa keski-ikäinen mies.

Myös naisliikkeen oma järjestäytyminen tuottaa ongelmia. Se on vielä järjestövetoista, ja naisten oikeuksien ajaminen on usein Katmandussa elävien yläkastisten, varakkaampien naisten etuoikeus.

Maaseudun kouluttamattomat naiset eivät löydä johtajaa tai tapaa puuttua kokemiinsa vääryyksiin. Naisten alhainen koulutustaso rajoittaa heidän osallistumistansa politiikkaan ja päätöksentekoon. Monia tämä ei haittaa. Poliittisesti rikkonaisessa ja epävakaassa maassa moni taho ei yksinkertaisesti halua naisten yhdistyvän maanlaajuisesti.

”Patriarkaalisessa yhteiskunnassa naisasia tuntuu monesta uhkaavalta. Valtaapitävät miehet pelkäävät oman asemansa puolesta, ja naisia yritetään hallita kaikin tavoin. Naisten liikkuvuutta, itsemääräämis- ja perimysoikeutta kaikkia rajoitetaan”, Rajbhandari kertoo.

Nepalin lyhyessä ajassa tapahtunut muutos taantumuksellisesta kuningaskunnasta tasavallaksi on joidenkin mukaan toiminut muurinmurtajana myös naisten oikeuksissa. Naisasia on kuitenkin sittemmin jäänyt muiden poliittisten intressien jalkoihin, ja voidaan kysyä, ovatko naisten oikeuksia ajaneet maoistit todella olleet naisten asialla vai vain kalastelleet naisten ääniä.

Nepal ratifioi naisten syrjinnän poistamista koskevan YK:n CEDAW-yleissopimuksen vuonna 1991. Sopimuksen tavoitteena on edistää ihmisoikeuksien tasa-arvoista toteutumista naisten osalta, ja se sisältää säädöksiä esimerkiksi koulutuksesta, työelämään osallistumisesta, terveydenhuollosta ja taloudellisista oikeuksista. YK:n kehitysohjelma UNDP:n sukupuolten välisen epätasa-arvon indeksin mukaan Nepal laahaa naisten oikeuksissa kuitenkin auttamattomasti jäljessä. Naisten lisääntymisterveyttä, työelämään osallistumista ja poliittista osallistumista kartoittavan indeksin mukaan Nepal oli maailman valtioista sijalla 115.

Ongelman ydin on kuitenkin poliittisia rakenteita syvemmällä ¬ se piilee perinteisessä nepalilaisen naisen mallissa. Kunnon nainen on naimisissa, ja perheväkivaltaakin pidetään yleisesti naisen syynä – miehellä on oikeus rangaista niskuroivaa vaimoaan.

Feminismiä pidetään länsimaalaisena kiukutteluna, perinteistä perheyksikköä murentavana voimana. Naisten työntekoa sitä vastoin ei rajoiteta, joskin etenkin varakkaammat naiset jäävät usein lasten kanssa kotiin. Sosiaaliset normit voittavat lain kirjaimen.

”Jumalat iloitsevat, kun naisia palvotaan” kuuluu yleinen nepalilainen sanonta. Ironista kyllä, naisjumalille osoitetaan kunnioitusta vain temppeleissä – oikeat nepalinaiset eivät saa arvostusta osakseen. Vanhan nepalilaisperinteen mukaan poikavauvat meikataan vahvalla silmämeikillä tytöiksi, jotta jumalat eivät veisi heitä. Sillä kuka nyt tytön haluaisi?

Kirjoittaja työskentelee Suomen Lähetysseurassa.