Joidenkin vuosien ajan on maailmassa vallinnut yhteisymmärrys siitä, että ilmastonmuutos on todellisuutta ja että ilmiön ovat aiheuttaneet lähinnä ihmisten toiminnan seurauksena ilmakehään päässeet kasvihuonekaasut. Ympäristön tila huononee, ja luonnon monimuotoisuus vähenee nopeasti.

Ikävä kyllä yhteisymmärrys näyttää loppuvan tähän – aivan kuin ilmaston lämpeneminen ei uhkaisi myös ihmiskuntaa. Ihminen on riippuvainen ekosysteemeistä ja luonnonvaroista, jotka ovat nyt tuhoutumassa. Lisäksi aavikoituminen, merenpinnan kohoaminen, jäätiköiden sulaminen ja eroosio muuttavat monia alueita elinkelvottomiksi.

Eri puolilla maailmaa on asuma-alueita, kansoja ja valtioita, joiden on varauduttava mahdollisuuteen, että asukkaiden on pakko lähteä muualle. Erityisen riskialttiita alueita ovat suurten jokien kuten Niilin, Mekongin, Gangesin ja Brahmaputran suistoalueet ja esimerkiksi Yhdysvaltojen etelärannikko. Samoin uhattuina ovat vain vähän merenpinnan yläpuolelle kohoavat Tyynenmeren ja Intian valtameren atollit ja sekä autiomaiden reuna-alueet, esimerkiksi Tšadjärven ja Pekingin ympäristöt.

Muuttoliike on jo alkanut kaikkein haavoittuvimmilla alueilla. Oxfordin yliopiston professorin Norman Myersin mukaan vuonna 2010 ympäristöpakolaisia saattaa olla maailmassa jo 50 miljoonaa, ja vuoteen 2050 mennessä pakolaisten määrä voi kasvaa 200 miljoonaan. Koska muuttoliike on laajaa ja luonteeltaan peruuttamatonta, haaste on kova.

Pelkästään Bangladeshista saattaa lähteä liikkeelle miljoonia ihmisiä, kun maata jo nyt koettelevat ilmastonmuutoksen seuraukset pahenevat. Merenpinnan kohoaminen, Himalajan jäätiköiden sulaminen, monsuunisateiden muutokset ja pyörremyrskyjen voimistuminen sekä toisaalta kuivuus heikentävät oloja Bangladeshissa. Ne aiheuttavat ongelmia myös naapurivaltioissa Intiassa ja Burmassa, jotka eivät ole valmiita vastaanottamaan bangladeshilaisia pakolaisia. Naapurimaiden välit ovat historiallisesti kireät. Jos Bangladeshista ja muilta riskialueilta lähteviin siirtolaisiin ei varauduta, odotettavissa on suuria humanitaarisia katastrofeja ja vakavia yhteenottoja raja-alueilla.

Biodiversiteetin ohella myös etninen moninaisuus, etnodiversiteetti, on uhattuna. Katoamassa on suuri joukko alkuperäiskansoja ja -yhteisöjä, joiden kulttuuri ja tietämys kumpuavat suoraan heidän elinympäristöstään. Osa kansoista, kuten Alaskan Shishmarefin inuitit ja Tuvalun polynesialaiset, on tietoisia asiasta, osa ei. Irrottautuminen yhteisöä ruokkineesta maaperästä joka tapauksessa ensin hajottaa yhteisön ja pian muuttaa myös sen jäsenten identiteettiä.

Jokaisen ainutlaatuisen kulttuurin kuolema on korvaamaton menetys ihmiskunnalle. Kyse on myös oikeudenmukaisuudesta. Alkuperäiskansat eivät ole omilla päästöillään juurikaan vaikuttaneet ilmaston lämpenemiseen. Ja kuitenkin juuri se on pakolaisuuden taustasyy, ei mikään luonnonkatastrofi eikä kohtalo.

Kansainvälisen yhteisön on tartuttava toimeen, tapahtui se sitten ihmisoikeuksien puolustamisen tai sotien ehkäisemisen nimissä. Valtiot ja yhtiöt on saatettava vastuuseen päästöistään ja teoistaan, ja muuttoliikkeeseen on valmistauduttava taloudellisesti ja hallinnollisesti.

Pakolaisten oikeusasemaa koskeva yleissopimus solmittiin 1951 Genevessä. Nyt olisi viimein aika laajentaa pakolaisstatus koskemaan myös ympäristöpakolaisia. Se olisi suuri edistysaskel, sillä sen myötä ilmasto-oikeudenmukaisuuden periaatteet voisivat toteutua. Järjestäytynyt kansainvälinen toiminta tulisi mahdolliseksi. Nyt tavoitteesta ollaan vielä kaukana.

Artikkeli on Le Monde diplomatiquen L’Atlas environnement -kirjasta. Into Kustannus julkaisee Ympäristöatlaksen suomenkielisen painoksen 15.9. Akateemisen kirjakaupan ilmastoviikolla. Atlas jaetaan kaikille Suomen abiturienteille lokakuussa.