Talouden asiantuntijoita, jotka olisivat etukäteen äänekkäästi varoittaneet vaaroista, on ollut ilmeisen vähän. Yksi heistä on nobelisti Joseph Stiglitz, joka kehottaa vihdoinkin havahtumaan siihen, että olemme todistamassa pahinta talouskriisiä sitten 1930-luvun.

Tietyssä mielessä nyt tilanne on jopa vaikeampi, koska globaali talous on paljon verkostuneempi, Stiglitz kirjoitti New Statesman -lehdessä 16. lokakuuta.

Juuri nyt on syytä muistaa, kuinka maailmaan 1930-luvulla levinyt syvä lama loi fasistisille ja diktatuurisille hallinnoille kannatuspohjaa. Silloiset demokratiat eivät ajoissa puuttuneet talouskriisiin ja sen sosiaalisiin seurauksiiin. Kaikkiaan 25 demokraattista hallitusta kaadettiin maailmansotien välillä. Myös Suomessa voimakas lapuanliike uhkasi demokratiaa pyrkiessään oikeistodiktatuuriin.

Niinpä voi olla syytä ottaa hyvin vakavasti tunnetun taloustoimittaja Martin Wolfin varoitukset, kuinka uusliberalistinen hoitokuuri tälle lamalle kaataisi ongelmat syyttömien massojen päälle ja kasvattaisi työttömyyden aivan uusiin mittoihin. Wolfin mukaan on täysin ajateltavissa, että seuraukset voivat johtaa muukalaisvihaan, nationalismiin ja jopa vallankumoukselliseen vallan vaihtumiseen. Aikaa ei hänen mukaansa ole paljon: lähikuukausien päätökset ratkaisevat seuraavan sukupolven tulevaisuuden. (Financial Times 28.10.: Preventing a global slump must be the priority.)

Kuka osaisi tehdä nyt järkevintä talouspolitiikkaa? Wolf itse kehuu vuolaasti talousprofessori Nouriel Roubinia, joka julkaisee nettilehteä Rge Monitor. Kaksi vuotta sitten häntä pidettiin tuomiopäivän profeettana, mutta todellisuus on noudattanut yllättävän tarkasti Roubinin 12-portaista analyysia finanssijärjestelmän täydellisestä sulamisesta. (Nouriel Roubini: A Coming Recession in the US Economy? 17.7.2006,; The Rising Risk of a Systemic Financial Meltdown, 5.2.2008; Can the Fed and Policy Makers Avoid a Systemic Financial Meltdown? Most Likely Not, 8.2.2008) Roubinin mukaan täydellinen luhistuminen on yhä estettävissä. Yhdysvalloissa hallituksen on viimeistään seuraavan kolmen kuukauden aikana tehtävä uusi vähintään 400–500 miljardin dollarin elvytyspaketti ja investoitava erityisesti rakentamiseen. Myöhemmin tukitoimet eivät enää vaikuttaisi, Roubini uskoo.

Eikä kriisi koske enää vain yrityksiä, vaan yhä useampi valtio tarvitsee hätäapua. Islannin ohella jo ainakin Indonesia, Korea, Pakistan, Ukraina ja Valko-Venäjä ovat hyvin vakavissa vaikeuksissa. Juuri hätäapua IMF:ltä ja EU:lta hakeneen Unkarin romahtaminen voi Roubinin lehdessään esittämän arvion mukaan aiheuttaa dominoefektin. Erityisessä vaaravyöhykkeessä ovat Bulgaria, Romania, Latvia ja Viro.

Roubini arvelee muiden EU valtioiden joutuvan vielä sijoittamaan huomattavia tukisummia ehkäisemään dominoefektiä. Suomi sitoutui yhdessä muiden pohjoismaiden kanssa juuri auttamaan Islantia 2,5 miljardin euron lainapaketilla.

Uusliberalistinen talous oli virhe, joka kasvatti valtavan keinottelukuplan. Länsimaiden on nyt analysoitava virheitään ja otettava parempi suunta. Tähän saa apua esimerkiksi Stiglitziltä, joka kuvaa kirjassaan Globalisaation sivutuotteet kuinka kansantalouksien järkevä rakentaminen edellyttää IMF:n ajaman uusliberalististen politiikan virheiden välttämistä.

Stiglitz oli mukana neuvomassa Kiinaa, kun se vuodesta 1979 lähtien alkoi muokata surkeasti toiminutta talouttaan. Silloin lentäväksi kiinalaislauseeksi tuli, että ei ole väliä minkä värinen kissa on, kunhan se vain pyytää hiiriä tehokkaasti. Kiinalaiset osasivat ohittaa uusliberalistisen keinottelun sudenkuopat.

Nyt keinottelulla luodun kuplan puhjetessa on länsimaiden otettava uusi suunta tai Aasian maat näyttävät meille pian kantapäillään mallia siitä, kuinka kansantaloutta hoidetaan järkevästi. Länsimaiden on palattava takaisin koko kansantaloutta vaalivaan keynesiläiseen malliin, jotta suureksi kasvanut ”rottalauma” ei tuhoaisi yhteistä vaurautta. Talous tarvitsee uutta tiikerimäisen tehokasta säätelyä, Stiglitz neuvoo [pdf-linkki].

Valitettavasti marraskuisessa G 20 -ryhmän tapaamisessa ei kyetty sopimaan sitovan maailmanlaajuisen säätelyn käyttöönotosta vaan taas laadittiin suosituksia. Toisaalta eräänlainen välttämätön sosialisointi on alkanut jopa Yhdysvalloissa, jossa hallinto antoi syyskuussa American International Croupille (AIG) hätäapuna lainaa, mutta kansallisti vastikkeeksi 79,9 prosenttia osakkeista. Vain viikkoa aikaisemmin Yhdysvallat oli kansallistanut Fannie Maen ja Freddie Macin, joilla oli asuntoluottoja peräti 5400 miljardia dollaria.

Viime laman aikana Suomessa hoettiin jatkuvasti että on tehtävä leikkauksia, koska taloustilanne pakottaa siihen. Mutta laman jälkeisellä nousukaudellakin leikkaukset vain jatkuivat ja tuloerot kasvoivat Suomessa kaikkein nopeimmin kaikista OECD-maista.

”Lasten, nuorten ja perheiden huonovointisuus on kasvattanut muutamassa vuodessa peruspalvelumenoja viidenneksellä ja erityispalvelujen menoja yli 40 prosenttia. Erityistä tukea tarvitsevien oppilaiden määrä on kasvanut perusopetuksessa nopeasti”. (Riitta Vainio, HS 15.11.08)

Jos nykyinen maailmanlaajuinen lama syvenee ja kestää muutaman vuoden, joutuvatko koulut, sairaalat, vanhainkodit ja päiväkodit taas kärsijöiksi? Uusliberalistisella säästökuurilla ei suomalainen hyvinvointiyhteiskunta voi säilyä, vaan se alkaa ilmentää fasistisen kovaa arvomaailmaa.

Mutta toisenlainenkin politiikka on mahdollista ja myös kansantaloudellisesti kannattavampaa. Peruspalveluissa on töissä opettajia, sairaanhoitajia, lääkäreitä, sosiaalityöntekijöitä jne. Jos heidät pakkolomautettaan tai irtisanonotaan kunnista, he joutuvat työttömiksi. Se maksaa julkisille rahastoille työttömyys-, asumis- ja sosiaalitukina valtavia summia ilman, että yhteisö hyötyisi heidän taidoistaan. Mutta jos valtio tukee pulassa olevia kuntia pahimman yli, peruspalvelut toimivat edelleen eikä apua tarvitsevia ja hädässä olevia jätetä tällä kertaa oman onnensa nojaan. Vanhukset saavat hoitoa ja lapset hyvää opetusta sekä inhimillistä apua ja huomiota.

Myöhemmin monet itsenäiset ajattelijat, kuten Jaakko Kiander ja Heikki Patomäki, ovat kritisoineet lama-Suomessa valittua linjaa: kriisi hoidettiin säästöillä ja työttömyyden annettiin räjähtää. Sama on juuri selvinnyt myös Kansainvälisen valuuttarahaston (IMF) uudesta vertailusta, josta toimittaja Jyri Raivio oli poiminut kolmen pohjoismaan kokemuksia 1990-luvulla.

”Iso oli ero myös pankkikriisin kokonaiskustannuksissa veromaksajille. Suomessa se oli 11 prosenttia, Ruotsissa 0,2 ja ja Norjassa 0,6 prosenttia BKT:sta”, Raivio kirjoittaa (HS 1.11.08). IMF:n tutkimuksesta huolimatta Suomen hallitus juuri lupasi neljä miljardia euroa pankeille ilman että saisi vastineeksi niiden osakkeita. Summa lähenee kymmenettä osaa valtion budjetista ja sen päälle tulevat sitoumukset tähän mennessä ainakin 40 miljardin euron lainatakuista.

Mikäli Suomen valtio aikoo antaa ilmaiseksi neljä miljardia veronmaksajien rahoja yksityisille yhtiöille, kyseessä on poliittinen valinta, jolle ei ole taloudellisia järkiperusteita. Tällöin väestön pääosa pakotetaan taas tukemaan suhteellisen harvojen vaikuttajatahojen omistusten arvoa. Seppo Konttisen mukaan hallitus käytti 1990-luvulla kulissien takana uskomattoman sumeilemattomia keinoja turvatakseen harvojen intressitahojen edut. Samanaikaisesti kylmän tahallisesti aiheutti noin 60 000 ihmisen velkakierteen tolkuttoman pitenemisen. (Seppo Konttinen, Salainen pankkituki, Tammi, 2008.)

Keynesmäinen elvytyspolitiikka olisi nykykriisissä kansantaloudellisesti parempi vaihtoehto. Myös syyskuinen IMF:n tutkimus 42 kriisistä vuosina 1970–2007 antoi tulokseksi, että kriisistä vähillä vaurioilla selviäminen edellyttää voimakasta tukea sekä kuluttajille että yrityksille, jotta ne pääsevät vaikeimman ajan ylitse.

Jos tämä talouskriisi on Suomessa on yhtä paha tai jopa pahempi kuin 1930-luvulla, yleinen kulutustaso kenties hetkellisesti laskee. Inhimillisemmällä tasa-arvolla turvataan kuitenkin demokraattisen yhteiskunnan perusteet ja viedään kasvualusta ikävänruskeilta poliittisilta suuntauksilta.

Tämä on se valinta, joka ohjaa uusliberalismin raunioistaan takaisin demokraattisten arvojen suuntaan. Talouselämän tehtävänä on auttaa yhteisöä. Jos rahaa on vähän, se on jaettava hädän aikana niin, että peruspalvelut toimivat, koska erityisesti silloin niitä tarvitaan.

Tämä tarkoittaa kurssin muuttamista ja todellisen keskustelun aloittamista Suomessa. Nyt tarvitaan myös heitä, jotka näkivät ajoissa vaaran: Patomäkeä ja Kianderia. Heitä tulisi kutsua joka paneeliin ja asiantuntijaryhmään.