Teksti Mikko-Oskari Koski
Moliéren elämä päättyi hänen viimeiseksi jääneen komediansa Luulosairaan esityksessä saatuun kohtaukseen, jota kukaan aikalaispuoskari ei suostunut parantamaan. Helsingin Tervasaaressa sama näytelmä herättää ajatuksia kesäisen viihteen keinoin olemalla hyvä komedia, joka ei tapa ketään – ei varsinkaan väkisin väännettyyn nauruun.
Jean-Baptiste Poquelin eli Molière (1622–73) pääsi aikanaan Ranskan Aurinkokuninkaan Ludvig XIV:n suosioon nostamalla kansan keskuudessa suosituiksi tulleet commedia dell’arte-hahmonsa hallitsijan ja tätä hännystelleen aatelin eteen. Idea oli vähän samanlainen kuin hovinarreilla: on joku, jolla on oikeus sanoa asiat juuri niin kuin ne ovat.
?Molièren teksteissä toteutuvat lähes aina ajan, paikan ja toiminnan ykseyssäännöt, joita Ranskan akatemia noihin aikoihin näytelmiltä edellytti. Kaiken oli siis tapahduttava saman päivän aikana samassa tilassa ja toiminnassa oli oltava johdonmukaisuus yhteen päämäärään.
Commedia dell’arte-tyylin palvelija- ja isäntähahmoista sai kiitollisia tyyppejä rakentaa näiden vaatimusten sisään melkein millainen tarina tahansa ja niinpä suunnilleen kaikissa Moliéren komedioissa on näennäisenä perusjuonena nuorenparin yksiin saattaminen, jonka rinnalla voi tapahtua periaatteessa vaikka mitä.
Teatteri Helsingin Luulosairaan kesänäytelmäsovitus Tervasaaressa tuo lavalle myös kirjailijan itsensä. Tämä on erittäin piristävä oivallus tarinan kuljetuksessa ja samalla vapauttaa äkkiseltään vanhan näköiseksi suunnitellun esityksen liiasta epookin ”oikeaoppisuuspaineesta”, toteaahan Molière repliikissään olleensa jo neljättäsataa vuotta kuolleena. Lisäksi Sirpa Taivaisen tulkinta roolista on varsin mainio.
Luulosairas antaa näyttelijöille raamit ottaa käyttöön perustyypit niin hölmöhkönä isäntänä, kierona juonittelijana, siveänä tyttärenä kuin terävänä palvelijattarenakin ja Jari Ålanderin ohjaus innostaa heitä niin myös tekemään. Timo Mannin Argan ei hetkeäkään vaikuta sairaalta, vaikka lääkäreiden tautiluokitukset hänelle mitä osoittaisivat.
Tämän Luulosairaan voisi uskoa paranevan vain saamistaan hoidoista ja lääkityksestä huolimatta. Johanna Heimosen jalat maassa pysyvä palvelijatar Toinette antaa täyden järjellisen vastapainon paitsi isännälleen, myös koko sille välskärilaumalle, joka talossa hyppää milloin milläkin perustein isäntää kuppaamassa – tähän joukkoon laskettaneen myös Anna-Karen Markkon Arganin ahne ja itseriittoinen nuori vaimo.
Tarja Siimeksen ja Jukka Mannisen lukuisat lääketieteellisesti ympäristöään määrittelevät hahmot, joista ylioppinut nuori kosiomies Diafoirus lienee pisimmälle karrikoitu, toimivat niinikään. Elisa Salo Arganin tyttärenä on hyvin suloinen, tarpeellisella tavalla omanarvontuntoinen ja kuitenkin täydellisesti rakkautensa vietävissä oleva neito.
Esitys etenee notkeasti ja rooligalleriaan näppärästi kitaraa näppäileväksi kosiomieheksi uitetun Juha Arolan musiikki tukee kerrontaa modernimmalla tavoin kuin Jean-Baptiste Lullyn aikanaan Versaillesin hoviteatteriin luoma sävelkieli.
Teksti antaisi esitykselle liukumavaraa jopa suomalaiselle suviteatterille aina niin tyypilliseen puskafarsseiluunkin, mutta tähän ei Tervasaarella sorruta, vaan juttu viedään läpi niillä vahvuuksilla, joita teksti, olosuhteet ja esittäjät sille antavat – ja mikä ei ole ollenkaan hassumpi yhdistelmä.
Molièrea voi hyvin pitää Shakespearen jälkeen toiseksi merkittävimpänä näytelmäkirjailijana, koska tunnetun tuotannon määrä ja esitystiheys tätä näkemystä puoltavat. Ja kuten Luulosairaan tulkinnasta hyvin huomataan, niissä on edelleen oikeasti monta tasoa, joten ne puhuttelevat nykykatsojaakin.
Luulosairas, teatteri Helsingin esitys Tervasaaressa 28.6.–13.8. kello 19.
Uusimmat kategoriassa Yhteiskunta:
