Maanantaina 16. marraskuuta 26-vuotias antifasisti Ivan ”Vanja Luunmurskaaja” Hutorskoi ammuttiin kuoliaaksi talonsa rappukäytävässä Habarovskin kadulla itäisessä Moskovassa. Joidenkin tietojen mukaan Vanjaa ammuttiin kaksi kertaa päähän.

Ensimmäinen muistikuvani Vanjasta on jostain vuoden 2004 kieppeiltä. Myin aktivistikirjoja ja -lehtiä Moskovan R-klubilla. Kävin keikoilla harvoin, joten suurin osa ihmisistä oli minulle täysin tuntemattomia. Tämä oli aikaa ennen Sasha Rjuhinin murhaa, minkä jälkeen Moskovan hardcore-punk skene katosi kokonaan maan alle vuosikausiksi; tästä keikasta oli siis tiedotettu avoimesti.

Olin varuillani paikan skinien suhteen, ja erityisesti minua arvelutti tämä yksi iso tyyppi. Mutta oikeasti mitään syytä huoleen ei ollut – Vanja oli ehkä paras takuu siitä, että mikä tahansa ongelma ratkastaisiin.

En tiedä mistä Vanja sai lempinimensä, ehkä se oli jonkinlainen sisäpiirin vitsi. On vaikeaa kuvitella ystävällisempää ja hauskempaa ihmistä kuin Vanja.

Viimeksi näin Vanjan vapaaotteluturnauksessa 10. lokakuuta. Turnaus järjestettiin vuosi aiemmin murhatun antifasistin Fjodor Filatovin muistoksi. Vanja toimi turnauksessa kehätuomarina; tämän jutun kuva on tästä tilaisuudesta.

Vanja harrasti samboa, Neuvostoliitossa kehitettyä kamppailulajia, joka on yhä suosittu alueella. Hän saavutti jonkinlaista menestystä turnauksissa ja ”urheilumestarikandidaatin” arvon. Hän kilpaili myös kädenväännössä. Vanjan urheiluharrastus oli yksi syy miksi natsit vihasivat ja pelkäsivät häntä aivan erityisesti – he kun haluavat nähdä vihollisensa heikkoina narkkareina ja alkoholisteina. Harva natsi olisi voinut tapella Vanjan kanssa reiluin ottein. Tämän takia he hyökkäsivät hänen kimppuunsa partakoneenterin, ruuvimeisselein ja veitsin, ja kun mikään näistä ei auttanut, he turvautuivat ampuma-aseisiin.

Tätä edellisen kerran näin Vanjan Ska-P:n konsertin aikaan viime toukokuussa. Kenelläkään kavereistani ei ollut kolmeakymmentä euroa, minkä liput näiden espanjalaisten skapunkkarien konserttiin olisivat maksaneet, mutta päätimme jakaa keikan ulkopuolella ilmaisia antifasistisia lehtiä. Joka tapauksessa bändi poseerasi keikkajulisteissa antifasistisissa teepaidoissa – Espanjassa se ei ehkä merkitse mitään, mutta Moskovassa sellainen voi maksaa artistille hänen henkensä. Siispä uskoimme, että lehtien jakaminen keikapaikan ulkopuolella ei olisi ainakaan sen typerämpää kuin niiden jakaminen satunnaisille ihmisille kadulla. Vanja ja muutama muu tyyppi pyydettiin mukaan huolehtimaan meidän turvallisuudestamme.

Jupahtavien klubivieraiden ja keskiluokkaisten punkkareiden reaktiot lehtiimme vaihtelivat – selvästi osa porukasta oli menossa vain bailaamaan. Sitten saimme puhelinsoiton. Pari kilometriä etelään päin joukko tovereita oli ongelmissa suuren natsijoukon päästyä heidän kintereilleen. Siispä suunnitelmat muuttuivat, ja turvallisuusvastaavien piti lähteä auttamaan tovereita pulassa. Tappelu ei kuulunut minun illan suunnitelmiini, mutta minulla ei juuri ollut muita vaihtoehtoja – koska olin jakanut satoja antifasistisia lehtiä konserttivieraille, haahuilu yksin johonkin suuntaan voisi päätyä siihen, että saisin kymmenisen senttiä terästä kylkiluitteni väliin. Siispä minun täytyi pysytellä ryhmän mukana.

Tapasimme toisen porukan ja järjestäydyimme. Vanja varoitti, ettemme saisi hyökätä heti kun natsit tulevat näkyviin, koska tällöin natsit tajuaisivat alivoimansa ja pötkisivät pakoon turvallisen matkan päästä. Mutta ihmiset eivät onnistuneet hillitsemään itseään ja natsit saivat hyvän etumatkan pakomatkalle sivuteille, kiipesivät jonkun aidan yli ja katosivat näköpiiristä. Itse olin rapakunnossa enkä pysynyt porukan mukana, Vanja taas ei juossut koska tiesi alunperinkin sen olevan hyödytöntä. Seuraamme jäi myös pari tyttöä jotka välttelivät etulinjaan joutumista, ja odotellessamme pääjoukon paluuta tutkimme aluetta siltä varalta että jotkut natsit olisivat päättäneet piileskellä pakenemisen sijasta.

Ilta jatkui jälleen yhdellä ryhmittäytymisellä, parilla turpasaunalla ja parilla menetetyllä mahdollisuudella. Mutta näiden tarinoiden kertomisessa ei oikeastaan ole juurikaan mieltä – siinä missä minä olin harvinainen vieras, Vanjalle natsien piekseminen oli samanlaista rutiinia kuin aamulla herääminen. Koska näitä tarinoita on satoja, yhden kertominen on sama asia kun olla kertomatta yhtäkään.

Vanja oli tavallinen kasvo punk-skenessä tämän vuosisadan alusta asti. Natsien anti-antifa sivustoilla on hänestä useita kuvagallerioita, vanhimmissa irokeesikampaus on komeasti pystyssä. Vanja ei kuulunut Antifan ensimmäiseen sukupolveen joka kokoontui joskus keväällä 2002, mutta sen jälkeen, kun hän tuli mukaan vuosien 2003-2004 paikkeilla, hän ei lähtenyt liikkeestä koskaan.

Joskus tällaisten tragedioiden jälkeen alkaa ikävä ruumiinryöstökilpa, jossa kaikki yrittävät omia kuolleen sankarin itselleen. Näin kävi esimerkiksi Stanislav Markelovin tapauksessa, koska eläessään Stas oli ikuinen pilailija, joka kertoi anarkisteille olevansa sosiaalidemokraatti ja trotskilaisille ja stalinisteille olevansa anarkisti vain ärsyttääkseen kaikkia.

Mutta Vanjan suhteen kaikki nämä väitökset olisivat harhaanjohtamista, koska jokainen skenen klikki ja ryhmittymä piti Vanjaa omanaan, kaikki kunnioittivat ja rakastivat häntä. Vanja piti itseään RASHina eli ”Red and Anarchist Skinheadina”, mikä ei kuitenkaan estänyt patrioottista ja epäpoliittista ”Moscow Troyan Skinhead” -jengiä pitämään häntä yhtenä heistä. Ja anarkistit tietysti pitivät Vanjaa anarkistina. Vanjan yhteiskunnalliset mielipiteet olivatkin selkeästi kaikkien auktoriteettien vastaisia, ja hän oli aina valmis huolehtimaan anarkististen tapahtumien turvallisuudesta. Mutta hän ei elänyt mitään aktivismia varten, hän eli katuja ja punkrockia varten.

Vanja oli terävä kuin partaveitsi. Valmistuessaan Venäjän Valtion Yhteiskunnallisen Yliopiston oikeustieteellisestä tiedekunnasta hän sai ”punaisen diplomin”, jonka entisen Neuvostoliiton alueella ansaitsevat vain ne opiskelijat, joiden lähes kaikki arvosanat ovat parhaita mahdollisia. Venäjän aktivistiliikkeesä on vain harvoja oikeustieteellisestä valmistuneita, ja jo ennen kun Stas Markelov murhattiin, minä toivoin salaa että sinä päivänä kun Vanja siirtyisi eläkkeelle katutaistelijan uralta hänestä tulisi aktivistiasianajaja. Stas oli niin kuormitettu aktivistien asianajajana, ettei hän yksinkertaisesti pystynyt ottamaan kaikkia juttuja joita pyysimme häntä hoitamaan.

Vanja ja Stas tunsivat toisensa hyvin, ja joskus Vanja huolehti Stasin lehdistötilaisuuksien turvallisuudesta. Viime aikoina Vanja toimi lakimiehinä ”Katujen lapset” -keskuksessa, joka auttaa katulapsia ja muita ongelmanuoria.

Tietysti nyt kaikki kysyvät, miksi Vanja kävi kotona tuona iltana, vaikka hänen osoitteensa oli julkaistu avoimesti kaikilla mahdollisilla natsien sivustoilla. Vanja pysyi usein muiden ihmisten nurkissa. Ehkä Vanjalla oli jotain asiaa perheelleen, ehkä hän vain avoimesti uhmasi kuolemaa, olihan hän selvitynyt niin monesta aikaisemmasta murhayrityksestä.

Ensimmäistä kertaa Vanjan kimppuun hyökättiin vuonna 2005. Silloin häntä viillettiin päähän partakoneen terällä. Tämä episodi tallentui valvontakameraan, ja myöhemmin nauhoitetta käytettiin NTV-televisiokanavan dokumentissa.

Seuraavalla kerralla, saman vuoden syksyllä, natsit yrittivät jo tosissaan tappaa häntä – hänen kaulaansa iskettiin kuusi kertaa teroitetulla ruuvimeisselillä, mikä on suosittu ase Venäjän natsien keskuudessa koska se läpäisee syvemmälle kuin veitsi. Tämäkin hyökkäys tallentui valvontakameralle, mutta poliisit eivät olleet kovin kiinnostuneita tutkimaan tapausta – he eivät edes tutkineet tätä nauhoitetta! Tästä hyökkäyksestä Vanja toipui yli puolen vuoden ajan.

Tämän vuoden tammikuussa Vanjaa puukotettiin vatsaan. Tämäkin hyökkäys oli miltei kuolettava. Ja nyt, kun kaikki muu oli epäonnistunut, natsit turvautuivat pyssyihin – ja onnistuivat.

Käännös: Veli Itäläinen.

Vanjan lähimmät sukulaiset ovat äiti ja sisko, isä kuoli muutama vuosi sitten. Lahjoitukset hautajaiskuluja varten ovat tervetulleita, lahjoittaa voi mm. Moskovan Anarkistisen Mustan Ristin kautta.

Lue myös juttu Stanislav Markelov ja uusi Venäjä, Voiman Markelov-kooste Stanislav Markelov & radikaali Venäjä sekä Veli Itäläisen blogikirjoitus Natsismi ei ole diagnoosi.