Ihanteiden Eurooppa – ketä kiinnostaa?

Teksti Eetu Viren

Yhteiskunnasta kirjoitetaan nyt utopioiden ja dystopioiden, toivon ja kauhun kautta. Se ei jätä tilaa konkreettisille vaihtoehdoille. Suomalaisten kirjoittajien eurooppalaisia tulevaisuusvisioita esittelevä Uusi Atlantis jääkin ohueksi.

Poliittisesti vaikuttavat kirjoittajat ovat aina olleet antiutopistisia ja materialistisia. Marx ja Engels, feministinen teoria, zapatistit, Naomi Klein ja Hardt & Negri ovat utooppisten visioiden heittelyn sijaan keskittyneet tutkimaan olemassaolevia konflikteja ja konkreettisia vaihtoehtoja.

Utopioita keksitään, kun poliittinen ajattelu on köyhää. Ja nyt utopiat ovat taas muodissa.

Toisaalta varsinkin vasemmistossa maalaillaan dystopioita, ehkä ekologisen kriisin pelon tai yleisen tappion ilmapiirin vallitessa. Materialistisen politiikan tärkein ohje tuntuu kadonneen: toivo ja pelko ovat huonoja oppaita. Vapauden tuonpuoleisen toteutumisen odottamisen sijaan olisi rakennettava ja tutkittava vapauden käytäntöjä tässä ja nyt.

Pieni turkulainen Savukeidas-kustantamo on nyt julkaissut kirjan Euroopan utopioista ja dystopioista. Uusi Atlantis sisältää seitsemän melko vapaamuotoista esseetä, jotka käsittelevät erilaisia Euroopan kehityksen vaihtoehtoja suhteessa sen jonkinlaiseen ulkopuoleen: etnisiin vähemmistöihin, siirtolaisiin, Turkkiin ja Venäjään.

Sinänsä idea on hauska: tehdään ulkoministeriön tukirahoilla kirja, jota jaetaan ilmaiseksi netissä. Tekstien taso on kuitenkin vaihteleva. Pari on erinomaisia, pari aivan kauheita.

Kirjan toimittajien Ville Hytösen ja Pauli Rautiaisen tarkoitus jääkin melko hämäräksi. Esipuheessa Euroopasta esitellään iänikuisia abstrakteja teoreettisia käsityksiä: eurooppalaiset ovat nostalgisia, eurooppalaiset tavoittelevat tavoittelematonta ja niin edelleen. Esimerkiksi:

”[Eurooppalainen] suuntaa tunteellisen mielensä herkästi menneisyyteen täyttäen sen kaipuulla, tietoisuudella historiasta. Niinpä baijerilaisissa oluttuvissa, ranskalaisten maanviljelijöiden keskuudessa, vojvodinalaisissa linja-autoissa ja ruotsalaisilla pientaloalueilla kaikissa toivotaan: ei muutoksia, kiitos!”

Entä kaikki Euroopasta käynnistyneet vallankumoukset ja yhteiskunnalliset liikkeet?

Onkin toki selvää, että kun huomio kiinnitetään kuviteltuihin tulevaisuuksiin, jää sen määrittely, mitä Eurooppa itse asiassa on, väistämättä aika epämääräiseksi ja Euroopan sisäiset erot näkymättömiin.

Pari teksteistä on niin huonoja, etten voi olla ihmettelemättä miksi ne on julkaistu. Tommi Melenderin juttu tosin herättää tietynlaista ärtymystä Euroopan ja Yhdysvaltojen nykymenoa kohtaan. Tuntuu, että pahinta sekä idioottimaisessa eurohypessä että nykyisessä Amerikassa ovat niiden herättämät vastareaktiot. Vähän samaan tapaan kuin Neuvostoliitossa, aletaan kaikenlaisia konservatiivisia sekopäitä pitää merkittävinä ”toisinajattelijoina”.

Melenderin iänikuisessa rakennelmassa Amerikka edustaa pinnallista nuoruutta, joka tuhoaa Euroopan aidon ja autenttisen, vanhan ja syvällisen kulttuurin. Melenderin mukaan ”[u]seimmat eurooppalaiset tuntevat vierautta amerikkalaisten ilmiöiden edessä. Amerikkalaisilla on rahaa, tarmoa ja yrittäjähenkeä, mutta samalla he tuntuvat teennäisiltä, pinnallisilta ja moukkamaisilta. Ahneuteen, kilpailuun ja yksilöllisyyteen perustuva anglosaksinen talous- ja yhteiskuntamalli ei ole koskaan vedonnut eurooppalaisiin.” Joopa joo.

Lauri Tierala puolestaan hehkuttaa amerikkalaista demokratiaa ja on sitä mieltä, että kunhan EU rakennetaan uudelleen tämän federalistisen ihannemallin mukaan, paratiisi laskeutuu maan päälle. Tieralaan verrattuna Alex Stubb alkaa vaikuttaa kiinnostavalta ajattelijalta. Ainoa este ihanteen toteutumiselle on Tieralan mukaan se, että toisin kuin Euroopassa, Yhdysvalloissa ei ole ollut paikallisten kulttuurien painolastia, joka vaikeuttaa yhtenäisen poliittisen rakenteen luomista.

Minkälaisista eroista sitten on kysymys?

”Yhteiskunnallisten erojen lisäksi pohjoista ja eteläistä Eurooppaa erottavat monet kulttuuriset seikat: vanha Rooman valtakunnan pohjoisraja jakaa maanosan esimerkiksi etelässä viiniä, pohjoisessa olutta ja vodkaa juovaan osaan. Saksalaiseen, englantilaiseen, hollantilaiseen ja pohjoismaiseen kulttuuriin kuuluu humalahakuinen juominen aivan eri tavalla kuin Välimeren maissa, joissa viini on ruoka- ja seurustelujuoma.”

Kirjan parasta sisältöä ovat Outi Nyytäjän ja Eero Tarastin kirjoitukset. Kuten aina, Nyytäjä kirjoittaa terävästi ja iskevästi, ja toisin kuin suurin osa muista kirjoittajista myös tietää mistä puhuu. Parhaimmillaan Nyytäjä on vittuillessaan suvaitseville yleisvasemmistolaisille, jotka kantavat yleistä moraalista huolta ”heikommista”, mutta eivät ole vähääkään kiinnostuneita esimerkiksi Euroopassa elävien siirtolaisten konkreettisista oikeuksista saati sitten valmiita toimimaan mitenkään niiden puolesta. Kuten hän erinomaisesti kiteyttää: ”Etäisyyden päästä harjoitettu yleissuvaitsevaisuus, jonka tarkoitus on pitää porvarin omatunto hyvänä, on rasismin rumin muoto.”

Toisaalta Nyytäjänkin analyysi perustuu varsin abstrakteihin ja yleisiin käsitteisiin kuten ”ihmisten pahuus” ja ”yhteiskunnan esineellistyminen”, jotka eivät tarjoa välineitä konkreettiseen yhteiskunta-analyysiin tai poliittisten kamppailuiden rakentamiseen.

Tarasti esittää muutamassa kohden erittäin kiinnostavia huomioita, mutta jättää ne hieman kesken. Yksi koskee juuri erilaisten vähemmistöjen asemaa: elämme siinä mielessä postkoloniaalisessa tilanteessa, että nykyisin aiemmin siirtomaille ominaiset hierarkiat toimivat itse Euroopan sisällä. Tarasti puhuu kuitenkin lähinnä Euroopan sisäisistä vähemmistöistä tai eri valtioiden suhteista Euroopan unionissa, mutta ei kiinnitä mitään huomiota selkeimpään esimerkkiin postkoloniaalisista suhteista: Euroopassa elää valtava joukko ihmisiä, joilta puuttuu täydet kansalaisoikeudet kuten siirtomaiden asukkailta aikaisemmin.

Juuri tässä mielessä niin Tarastin kuin Nyytäjänkin sinänsä mainioiden kirjoitusten ongelmat palautuvat tavallaan kirjan ideaan: tarkastellaan ihanteita eikä todellisuutta. Näin mahdollisuutta todellisuuden muuttamiseen ei itse asiassa koskaan synny.

Ville Hytönen & Pauli Rautiainen (toim.): Uusi Atlantis – puheenvuoroja Euroopan utopioista ja dystopioista. Savukeidas, 2009. 150 s. Saatavilla ilmaiseksi verkossa.

Kommentoi Facebookissa
Sideways 2019