Teksti Tapani Möttönen
Esko Seppäsen talouspoliittinen katsaus pureutuu talouskriisin syihin, syyllisiin ja sijaiskärsijöihin. Kritiikistä saavat osansa niin poliitikot, pankit kuin yksityiset sijoittajatkin. Mutta löytyykö hysteerisen valuuttakeinottelun raunioista avaimia parempaan huomiseen?
Suurten mediakonsernien taloustoimitukset suoltavat bulkkiuutisia, jotka piirtävät nykyisestä talouskriisistä samanmielistä kuvaa: kaiken taustalla on kansainvälisten valuuttamarkkinoiden luotto- ja luottamuspula, joka puolestaan palautuu USA:n sisämarkkinoiden ongelmiin.
Teoksessaan Hullun rahan tauti Esko Seppänen esittää vastapainoksi paljon synkemmän näkymän. Hänen katsauksensa käy vaiheittain läpi, miten koko globaali velkatalous on keskeisten toimijoittensa myötä seonnut keinotteluun halvalla rahalla ja kärsii nyt seurauksia omasta ahneudestaan.
Hullun rahan tauti lähtee toki liikkeelle USA:n surullisenkuuluisasta asuntolainabuumista. Ja miksei lähtisi, onhan siinä pienoiskoossa koko ajan kuva: sikäläiset pankit sokaisi mahdollisuus koukuttaa halvoilla lainoilla maksukyvyttömiä asuntovelallisia ja luoda näin harhainen kuva tehokkaasta liikevaihdosta. Näistä veloista taas voitiin tehdä johdannaisia, mielikuvitusrahaa
Tämä arvoa tyhjästä luova kaupankäynti on Seppäsen katsauksen pääpiru, tauti, jonka vaikutukset ulottuvat paljon Pohjois-Amerikan huijattua köyhälistöä laajemmalle.
Seppäsen teesi on selvä: Asuntolainakuplan puhkeaminen oli ensimmäinen oire, mutta itse tauti, johdannaisiin kiteytyvä imaginaaritalous juontaa juurensa finanssitalouden huipulle, suurimpiin investointipankkeihin, joiden ahneus ja lyhytnäköisyys ovat koko ilmiön takana.
Investointipankit kulkivat keinottelumuodin etujoukoissa, ja niiden johdannaisilla tekemät pikavoitot nostivat USA:n nopeaan kasvuun ja vetivät koko maailman rahaliikenteen mukaan joukkohurmokseen.
Johdannainen, keinotekoinen sijoitustuote, jonka arvo määräytyy jonkin todellisen tuotteen (kuten vaikka nipullinen asuntovelkoja) mukaan, on Seppäselle se helvetinkone, joka on irroittanut finanssitalouden reaalitaloudesta. Johdannaiset ovat tilapäisesti moninkertaistaneet kansainvälisen talouden arvon, mutta vain tilapäisesti, ja illuusion romahtamisesta on tässäkin kriisissä kyse:
”Kun ne [johdannaiset] olivat läpinäkymättömiä ja pitivät sisällään pankkijätteeksi muuttunutta finanssijätettä, markkinat eivät pystyneet tuottamaan niille arvoa. Kun ei ollut hintaa, ei käynyt kauppa. Kun ei käynyt kauppa, monesta paketista tuli Mustia Pekkoja maailman suurimpien investointipakettien taseisiin”, Seppänen kirjoittaa.
Mutta entä syylliset? Seppäselle ilmeinen vastaus löytyy talousliberalismin järjettömyydestä, ohjelmasta, joka kiroaa talouden sääntelyn, jättää rahavirrat ihmisen alhaisimpien pyyteiden armoille ja odottaa reilua peliä. Kaiken takana seisoo pankinjohtaja, joka palkitaan huonosti tehdystä työstä:
”Kun Fannien pääjohtaja Daniel Mudd sai potkut yhtiön keinottelutappioiden perusteella, hän oli ollut virassa niin vähän aikaa, että bonuksia oli kertynyt vain 10 miljoonaa. Hänellä oli kuitenkin 9 miljoonan dollarin kultainen laskuvarjo potkuille putoamisen varalta. Freddien ulostetulla pääjohtajalla Richard Syronilla se oli 14 miljoonaa. Näiden herrojen erorahojen ehdoilla moni haluaisi potkut työstään.”
Jos investointipankit johtajineen ovatkin talouskriisin pääsyyllisiä, näyttäytyy Seppäselle valtiollinen toiminta kriisin hoidossa avuttomana Atlantin molemmin puolin. USA:ssa pankinkaatajista tulee taloushallinnon neuvonantajia, elvytys vuotaa sinne tänne lahoin tuloksin, ja valtionvelka räjähtää käsiin. Euroopassa taas EU on liian heikko tuottaakseen yhteistä sitovaa elvytyspolitiikkaa.
Seppänen nostaa esiin myös Suomen 1990-luvun alun pankkikriisin. Ja millaisia yhteyksiä sieltä nykytilanteeseen löytyykään! Pankkien silmitön ahneus, tuontirahan puskeminen lainanottajille, tasekuplan puhkeaminen ja taidoton elvytys. Kirsikkana kakun päällä istuu silloinen Ahon hallitus, joka näyttäytyy pankkimaailman sätkynukkena ja kyvyttömänä estämään valtion kokoisen konkurssipesän puolirikollista uusjakoa. Silloinen roskapankkimenettely tuo sekavuudessaan vahvasti mieleen vastaavan toiminnan tämän päivän USA:ssa.
Omalla tavallaan Seppänen kuuluu talouskriisin optimisteihin. Hän ennustaa sääntelyn uutta tulemista. Talouden ääriliberalismi on väistynyt uuden keynesiläisyyden tieltä. Seppänen itse vannoo velkarahoitteisen elvytyksen ja valtiovallan puuttumisen nimiin – mutta suhtautuu itse epäillen omaan vakaumukseensa.
Ylivelkaantuneen talouden hoito vaatii lisää velkaa, eikä Seppänen itse yritäkään tuoda mukaan uutta muuttujaa tämän yhtälön ratkaisemiseksi. Hänen lyhyet viittauksensa tulevaan ennakoivat jo seuraavaa kuplaa, viherkeinottelua päästöoikeuksilla ja muilla todennäköisillä sitoumuksilla, joita talouselämän ja ympäristöpolitiikan koplaaminen tulee tuottamaan.
Lyhyet viittaukset ovat Seppäsen ajankuvauksen kantava piirre. Lopulta Hullun rahan tauti on ironian läpitunkema luetelma nimiä, lukuja ja anekdootteja enemmän tai vähemmän epäonnistuneista manöövereistä itsensä tuhoavassa nousubuumissa. Suurinta herkkua näyttävät olevan kriisin takinkääntäjät, kuten Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n Alan Greenspan:
”Velkakasvun profeettana, josta tuli poliittinen muumio, hän puolusti itseään sanomalla, että raskaalla sääntelyllä olisi voitu estää kriisi, mutta ”se olisi vahingoittanut USA:n kasvua”. Kasvu vahingoittui, ja paljon vahingoittuikin, mutta muutaman vuoden viiveellä.”
Europarlamentaarikon ja entisen taloustoimittajan kirjalta jää kuitenkin kaipaamaan vahingonilon vastapainoksi edes jonkinlaista synteesiä tai korjausehdotusta.
Esko Seppänen: Hullun rahan tauti. Tammi 2009. 192 sivua.
