Suomalaisen puoluepolitiikan seuraaminen on kuin elokuvan katsomista 3D-laseilla. Aikaisemmin käytetyt punavihreät on nyt vain korvattu siniharmailla linsseillä. Lasit itsessään ovat one-size-fits-all -mallisia. Näytösten hinta on seuraajalleen yllättävän kova ja lasien puristuksesta tulee pää kipeäksi. Monet katsojat myös valittavat linssien hämärtävän ennen niin selkeän kuvan.

Kansalaisen silmiä särkee. Osaisivatko mediatutkijat selittää, mitä oikein on tapahtunut?

Tampereen yliopiston mediatutkimuksen dosentti Juha Herkman, auta. Miksi värejä ei enää erota toisistaan?

”Suurin ongelma on tasapäisyys”, selittää Herkman. Myös henkilöjulkisuudelle rakentuvat vaalit tekevät värierottelusta hankalaa. ”Ihmiset äänestävät vaaleissa entistä enemmän henkilöitä, vaikka tosiasiassa, oli henkilön vaalilupaus mikä tahansa, puoluekuri ratkaisee, millaista politiikkaa parlamentissa sitten tehdään.”

Juha Herkman tutkii toukokuussa julkaistavassa kirjassaan Politiikka ja mediajulkisuus suomalaisen politiikan ja median liittoa.

”Diagnoosi ei ole kovin mairitteleva, mitä tulee suomalaisen edustuksellisen demokratian nykytilaan”, Herkman sanoo.

”Minun oli otettava siihen kantaa. Oli myös esitettävä erilaisia vaihtoehtoja, joilla sitä voitaisiin yrittää parantaa.”

Mediatutkimuksessa on viime vuodet puhuttu eksponentiaalisella kiihkolla sosiaalisen median leviämisestä kaikkialle. Paljon on kiinnitetty huomiota siihen, että sosiaalisesta mediasta on tullut myös politiikan areena. Todellisuudessa Herkmanin mukaan uutta julkisuutta ei ole pystytty hyödyntämään hehkutetuilla tavoilla. Isoja ongelmia, kuten kansan ja politiikan erkanemista, se ei ole ainakaan edellisellä vaalikaudella ratkaissut. Sosiaalisen median avoimuus ei siirry käytäntöön vain sillä, että jokaisella kansanedustajalla tai puolueella on omat Facebook-sivunsa.

”Ristiriita on siinä, että kaikki aidosti muutosvoimaiset hankkeet ovat todellisuudessa ruohonjuuritason toimia, ne siis lähtevät ihmisistä itsestään. Mitä korkeammalle mennään, sen pienemmäksi käy muutosvoima”, Herkman toteaa.

Ideologiat ja niiden käsittely taipuvat siis huonosti blogimuotoon saatikka tekstiviestin pituisiksi twiittauksiksi. Tietokoneen saa helposti pois päältä, eikä kukaan käske todella lukemaan edellisiä kommentteja viestiketjusta.

”En näe ainakaan vielä sosiaalisella medialla puoluepoliittisesti suurta vaikutusta. Puoluepolitiikan ulkopuolella sen vaikutukset ovat suuremmat”, Herkman sanoo viitaten Pohjois-Afrikan suuntaan.

Entä sitten kolmannen valtiovallan perinteiset keinot? Median vallan kasvusta yhteiskunnassa puhutaan paljon.

Median edustajat korostavat, että avoimuuden lisääntyminen on tärkeää. Todellisuudessa iltapäivälööppeihin saattaa kuitenkin päätyä edellispäivältä poliittisen debatin suurimpana otsikkona vain osallistuneen kansanedustajan valuttamat kyyneleet tai virheellinen asuvalinta.

”Mediasta on tullut entistä enemmän sellainen nokittelun foorumi”, Herkman sanoo.

”Poliitikot ja journalistit kamppailevat auktoriteettiasemasta ja vallasta. Harvoin syntyy aitoa vuoropuhelua, ja vaikka syntyisikin, se ei välity nokittelua seuraaville kansalaisille. Se jää näiden kahden tahon kilpalaulannaksi.”

Herkmanin mielestä median pitäisi ennemminkin toimia siltana poliitikkojen ja kansan välillä. Nykyaikainen, vapaampi mediajulkisuus voisi antaa mahdollisuuden eri poliittisten näkökohtien parempaan esittelyyn.

Nykyisellään poliittisten härkästen uutisointi ajaa kuitenkin usein yhteiskunnallisesti tärkeiden asioiden edelle. Tällöin on vaarana, että kansa seuraa vain näitä härkäsiä ja että todellinen päätöksenteko jää entistä pienempien piirien yksityisasiaksi.

Herkman ottaa esimerkin länsinaapurista. Ruotsissa äänestysprosentti on perinteisesti ollut korkeampi kuin Suomessa. Herkman näkee tämän liittyvän politiikan ja median suhteeseen, joka on Ruotsissa erilainen kuin meillä.

”Kyllä se liittyy siihen, että ruotsalaisille äänestäjille on jo äänestysvaiheessa selvää, millä ideologisilla tavoilla eri poliittiset blokit eroavat toisistaan. He siis tietävät enemmän siitä, mitä he äänestävät.”

Samaan päästäisiin Suomessa, jos puolueet olisivat poliittisten tavoitteidensa suhteen selväsanaisempia, ja jos viestinnässä keskityttäisiin enemmän todellisiin, suuriin kysymyksiin. Sen, mitkä puolueet suostuisivat keskenään hallitusyhteistyöhön ja millaista politiikkaa silloin tehtäisiin, ei pitäisi olla viimeiseen asti pimitetty salaisuus. Nykyään toteutuva yhteistyö saattaa tulla poliitikoillekin yllätyksenä.

”Ruotsissa tiedetään mahdolliset hallituskoalitiot etukäteen, joten siellä voidaan äänestää tulevaa hallitusta. Eihän meillä näistä perinteisistä suurista puolueista ota Erkkikään eroa, ja vasta äänestystulos ratkaisee, miten hallitus muodostetaan”, Herkman sanoo.

Puoluepolitiikkaa yksittäisten henkilöiden vetämänä. Tulevasta hallituksesta ei tietoa – ei edes hallituksen oikeutetuilla muodostajilla. Entistä varovaisempia lausahduksia siitä, mitä mikin puolue todellisuudessa tulee ajamaan.

Tätähän tämä on.

Vaikka viime sunnuntain eduskuntavaalien tulosta on jo monessa yhteydessä suitsutettu historiallisena, näkee Herkman perussuomalaisten komeettamaisen nousun pikemminkin yhteiskunnan nykytilaa kommentoivana protestina kuin poliittisen kulttuurin kehityksenä.

”Toki vaalituloksesta voi ajatella demokratian korjaavan nyt itse itseään. En kuitenkaan näe tässä eritystä puoluepoliittisen aktiivisuuden tai politiikan seuraamisen suosion nousua. Kokonaisäänestysprosentti ei ole kaksien viime vaalien aikana noussut kuin parilla prosentilla.”

Perussuomalaiset ovat siis ennemminkin haalineet muiden puolueiden ääniä itselleen kuin herättäneet nukkuvia äänestäjiä. Herkman myös muistuttaa tulevien hallitusneuvotteluiden ja niihin liittyvien pakollisten kompromissien tuottavan todennäköisesti pettymyksen monille perussuomalaisia äänestäneille.

Ehkäpä katsomiskokemusta syventävien 3D-lasien sijaan markkinoille kaivattaisiin James Bondeista tuttuja röntgenlaseja. Tällöin poliittisen näytöksen seuraaja näkisi pintaa syvemmälle, eikä huomio kiinnittyisi enää vain näyttelijän valitseman räikeän jakkupuvun väriin.

Täydellinen läpivalaisu tuskin koskaan onnistuu, mutta kansallinen silmien laserleikkaus olisi toteutettavissa oleva ratkaisu. Ei enää suodattavia linssejä, vain selkeys jokaisen näkemykselle ja tietenkin HD-luokitusta vastaava värientoisto.

Juha Herkman: Politiikka ja mediajulkisuus. Vastapaino. 250 s. Ilmestyy toukokuussa.