On aika kirjoittaa yhteenveto Arctic Sean tapauksesta. Tarina on kuin suussa sulava jääpala. Aluksi se on karhea, ja hankaa kitalakea vasten, mutta sitten muuttuu pehmeäksi ja ohenee ohenemistaan, kunnes lopulta katoaa täysin.

Dmitri Bykov, Novaja Gazeta

Tarina alkaa 29. kesäkuuta 2009, jolloin tiedotusvälineen ensimmäistä kertaa kertoivat 24. kesäkuuta tapahtuneesta salaperäisestä hyökkäyksestä Arctic Sea -rahtialusta vastaan Itämerellä, lähellä Ruotsin rannikkoa.

Huhuja merirosvoista alettiin levittää välittömästi, mutta uskoin, että laivan pysäyttivät ja tutkivat jonkun eurooppalaisen valtion viranomaiset, jotka uskoivat löytävänsä laivalta salakuljetettua tavaraa. Mutta mitään ei löytynyt, joten nämä vierailijat katosivat, eivätkä he ryhtyneet tiedottamaan toimistaan, jotka olivat itse asiassa laittomia. Tällaista tapahtuu silloin tällöin.

Ehdin unohtaa koko tapauksen, kunnes 8. elokuuta minulle yllättäen soitettiin siviilirahtilaivaston turvallisuuspalvelusta, joka tiedusteli tiedänkö mitään Arctic Seasta. Kysyin mistä on kyse, luurin toisesta päästä vastattiin: ”Laiva katosi”. Ja lisättiin, että Venäjän turvallisuuspalvelu FSB ja Venäjän merivoimat etsivät tietoja laivasta.

Tämäkin oli varsin erikoista – miksi heitä kiinnostaisi ulkomaalaisen laivan katoaminen, laivan joka oli mitä tavallisin puurahtia kuljettava työjuhta?

Tapahtumien kulkua analysoimalla ja merimiesten sukulaisten viesteistä päättelin, että laivanvarustaja tiesi mitä tapahtui, mutta vaikeni aina elokuun 10. päivään asti, koska joku oli luvannut hänelle jotain.

11. elokuuta nämä tuntemattomat tukijat hylkäsivät laivanvarustajan, ja hän otti yhteyttä Venäjän ja Suomen viranomaisiin. Tällöin oli jo tiedossa kaikenlaista. Esimerkiksi se, että 29. heinäkuuta Arctic Sea kulki La Manchen läpi, ja että tällöin aluksella oli myös yhteys laivojen kulkua alueella kontroloivaan upseeriin. Tällöin tiedettiin myös, että AIS-signaali (joka automaattisesti identifioi laivan) katosi 2. elokuuta, ja että laiva ei kadonnut satunnaisesti, vaan sen katoamiseen oli vakavia syitä.

Kiistin heti mahdollisuuden, että kyseessä olisi ollut merirosvojen hyökkäys. Minulle oli jo tuolloin selvää, että laivassa oli lastina jotain sellaista, jonka vuoksi se joutui ongelmiin, ja selvästikään kyseessä ei ollut salakuljettettu tavara. Uskoin tuolloin ja uskoin edelleen, että noin vaikean operaation pystyy toteuttamaan vain erityisesti sitä varten koulutettu joukko ihmisiä, käytännössä vain muutamien tiettyjen valtioiden poliisin ja armeijan erikoisjoukot.  

Joko 11. tai 12. elokuuta tieto saavutti Venäjän presidentin, joka antoi Venäjän Merivoimien komentajalle tehtäväksi löytää kadonnut laiva. 14.–15. elokuuta mennessä vaikutti jo siltä, että Arctic Sea on jo löydetty, ja kyse oli yksinomaan siitä, että joku viivytti toimenpiteitä. Noihin aikoihin myös Venäjän Nato-edustaja Rogozin ilmoitti, että kaikki on kunnossa ja selvitetty, mutta mitään ei voi kertoa, koska asia on pidettävä salassa turvallisuussyistä.

Tähän väliin pieni sivuhuomautus. Laivanvarustaja, Syyttäjänviraston Tutkintakomitea SKP, Venäjän Ulkoministeriö ja Rogozin ilmoittivat useasti, että kaikki joiden tuli tietää laivan kaappauksesta, myös tiesivät siitä. Ja että kaikki tiesivät myös sen, missä laiva milloinkin oli. Ja koko tarinaa kutsuttiin loistavasti suoritetuksi operaatioksi, jonka kuluessa toimittajille syötettiin tietoisesti disinformaationta, jotta tapahtumat pysyisivät salassa ja jotta merimiesten henki voitaisiin pelastaa.

Koska koko meteli alkoi minusta, ja koska minä olin tärkein tietolähde, on loogista olettaa, että laivanvarustaja, SKP, Ulkoministeriö ja Rogozin syöttivät disinformaatiota nimenomaan minulle. Jos asia oli näin, mitä tarkoitti Merivoimien komentajan vierailu presidentin luona ja määräys löytää laiva? Heitäkö myös jekutettiin? Jos höynäytettyjä oli kolme, miksi silloin nauretaan vain minulle?  

Mutta jatketaampa tarinaa laivasta. 15. elokuuta Arctic Sean AIS-signaali tuli esille Biskajanlahdella. Aluksi Ranskan edustajat kielsivät koko tiedon, mutta muutaman tunnin kuluttua harkittuaan asiaa he ilmoittivat, että signaali on havaittu mutta laivaa ei. Mikä oli arvatenkin totta – epäilin vahvasti, että laiva olisi voinut olla Biskajanlahdella. Siispä oli vähintäänkin mielenkiintoista, mistä signaali tuli ja kuka sen lähetti.

Ranskalaiset ottivat ja ilmoittivat, että signaalin lähetti todennäköisesti venäläinen sotalaiva (signaalin havaitsivat asemat maalla, ja se on myös nähtävissä sivustoilla, joilta voi seurata laivojen kulkua internetissä). Jos kiistää tämän signaalin, voi yhtä hyvin kiistää luonnonlait. Mutta olennaisinta on ymmärtää, miksi signaali lähetettiin. Signaali ei selvästikään voinut lähteä Arctic Seasta. Siispä, jos signaali lähetettiin venäläiseltä sotalaivalta, sotilaat olivat jo yhteydessä Arctic Seaan.

Mutta jos heillä oli tämä kontakti 15. elokuuta, miksi meille sitten kerrotaan, että laiva ”vapautettiin merirosvoista” 17. elokuuta. Tämän vuoksi viisaat ihmiset pysyvät hiljaa tästä signaalista, ja tyhmät huutavat, että minä keksin koko signaalin tehden näin karhunpalveluksen Venäjän viranomaisille.

16. elokuuta Venäjän merivoimien vartioalus Ladnyi havaitsi laivan Kap Verden lähistöllä ja 17. elokuuta vapautti sen. Aluksi merirosvoista ei puhuttu mitään. Ne ilmaantuivat vähän myöhemmin. Ja suuret rahtilentokoneet lensivät nopeasti Kap Verdelle. He pysyivät vähän aikaa lentokentällä ja sitten lensivät takaisin, mukanaan juuri löydetyt merirosvot ja yksitoista Arctic Sean 15 merimiehestä. 

Laiva jäi ajelehtimaan merelle, mutta ei ole selvää miksi ja mikä oli sen asema. Laiva on ulkomaalainen eli se seilaa ulkomaalaisen lipun alla, kuljettaa ulkomaalaista rahtia ja kuuluu ulkomaalaiselle laivanvarustajalle, mutta on Venäjän Merivoimien vallassa. Miten tämän saattoi oikeuttaa? Tällöin keksittiin miehistön venäläisyys – ja merirosvot.

Selvisi, että jos Venäjän kansalaiset joutuivat merirosvojen hyökkäyksen uhriksi, rikospaikan voi ottaa Venäjän haltuun, kuten myös toimittiin.

5. syyskuuta ryhmä Venäjän syyttäjänviraston tutkintakomitean (SKP) tutkijoita lensi paikan päälle tekemään tutkimuksia. Yksitoista merimiestä, jotka rahdattiin Moskovaan yhdessä merirosvojen kanssa, vietiin johonkin, jossa heitä pidettiin kiinniotettuina.

Heidät päästettiin vapaaksi 29. elokuuta, jonka jälkeen tiedotusvälineet alkoivat kertoa merirosvojen kaappauksesta, mutta aluksi tarina oli raakilemainen. Ilmoitettiin, että laiva kaapattiin kaksi kertaa – ensin joku ryhmä (?!?) ja sitten merirosvot. Todisteeksi näytettiin luodinreikiä laivassa (siis kaappauksen aikana laivaa ammuttiin).

Sittemmin propagandistit alkoivat tekemään töitä ja tarinan ylimääräistä sälää alettiin karsimaan – katosi kertomus ensimmäisestä kaappauksesta, enää ei myöskään näytetty kuvia luodinreiistä. Ilmeisesti ymmärrettiin, että tieto kaappauksesta ei olisi mitenkään voinut jäädä pimentoon – jos laivaa olisi alettu ampua, sieltä olisi lähetetty joka suuntaan kasoittain hätäviestejä.

Kerättyään johtolankoja ”venäläinen osapuoli” muisti Arctic Sean, sen jäljellä olevan miehistön ja laivanvarustajan, ja yritti päästä laivasta eroon. Mutta ne maat, joille Moskova yritti tyrkyttää rahtia, yksi toisensa jälkeen kieltäytyivät vastaanottamasta laivaa. Syinä olivat se, että laivan asema oli epämääräinen ja että laivanvarustaja ilmoitti, että se suostuu ottamaan laivan takaisin vain sillä ehdolla että kärsityt tappiot korvataan.

”Venäläinen osapuoli” teki johtopäätöksen, että suurin ongelma on laivanvarustaja. Ja ongelmaa ratkaisemaan ryhdyttiin niin vakavasti, että laivanvarustaja ei pelkästään suostunut ottamaan takaisin laivansa, vaan se edelleenkin kehuuu maasta taivaaseen valtion, joka lähes ajoi hänet vararikkoon.

Virallisesti Arctic Sea kaapattiin 24. heinäkuuta, ja palautettiin sen omistajalle 29. lokakuuta. Laiva pysyi siis salaperäisten kaappaajien ja Venäjän valtion hallussa yli kolmen kuukauden ajan.

Verrataan kolmea versiota, jotka on julkaistu kolmessa eri tiedotusvälineessä, ja jotka perustuvat eri ihmisten haastatteluihin. Ensimmäisessä toimittaja haastatteli merimiehiä, toisessa Arctic Sean salaisuuksia jakoi ”Ladnyi”-laivan upseeri, ja kolmannessa haastattelussa kuvaan astui Arctic Sean kapteeni.

Ensimmäisen, The Sunday Timesissä julkaistun version mukaan, laiva kaapattiin Itämerellä vain kerran, ja kaappaajan kohtelivat miehistöä ankarasti. Kapteeni onnistui lähettämään tekstiviestin laivanvarustajalle, ja on vaikea sanoa miten olisi käynyt ilman tätä tekstiviestiä. Laivanvarustaja kommentoi, että ”Zaretskin (ts. Kapteenin – M.V.) viesti oli outo, ja aloin soittamaan laivalle ja lopulta tavoitin Zaretskin”.

Toinen, anonyymin ”Ladnyin” upseerin antama haastettelu kumoaa ensimmäisen: ”Laivaan hyökättiin miltei välittömästi sen lähdettyä Kaliningradin satamasta. Merimiehet kertoivat, miten tuntemattomat nousivat laivaan ja ilmoittivat, että laiva ottaa uuden suunnan. He ilmoittivat, että muuten laiva lentäisi ilmaan, koska siihen on asetettu kauko-ohjattuja pommeja. Kaappaajat ilmoittivat, että jatko-ohjeet lähetetään radion välityksellä, ja he poistuivat laivasta. Samana iltana välitettiin ensimmäinen määräys, joka oli poimia laivaan ’ryhmä ympäristö-aktivisteja’ ilmoitussa paikassa.”

Siis hyökkäyksiä oli kaksi – yksi pommien kanssa, toinen ilman niitä. Tai sitten ensimmäisen version kertoneet eivät huomanneet ensimmäistä hyökkäystä (ja pommeja), tai ehkäpä joku mokasi eikä huolehtinut siitä, että kaikki kertoisivat saman version.

Kolmas versio, jonka kertoi kapteeni, on taas jotain ihan muuta. Ensinnäkin, sen mukaan laivaan hyökättiin kerran. Toiseksikin, pommeja ei ollut. Ja kaikista hämmästyttävintä on se, että kun kapteenilta kysyttiin, että pystyikö hän ottamaan yhteyttä laivanvarustajaan, hän ilmoitti että ”onnistuin soittamaan johtajalle vain kerran, käyttämällä toisen perämiehen kännykkää, jota perämiehet eivät olleet löytäneet kajuutasta”.

Mutta aiemmin kyse oli tekstiviestistä. Vaiko sittenkin puhelinsoitto? Oli miten oli, miksi sitten 8. elokuuta FSB ja Venäjän Merivoimat aloittivat epätoivoiset etsinnät? Miksi laivanvarustaja kertoo meille, että hän aavisteli pahaa 2. elokuuta, kun yhteys laivaan katosi lopullisesti? Ja samaan aikaan meille vakuutetaan, että laivan sijainti tiedettiin koko ajan. Eikö tässä ole vähän liikaa ristiriitaisuuksia? Ja jos keräämme kaikki julkaistut haastettelut ja versiot, ristiriitaisuuksia löytyy vielä enemmän.

Venäläinen yleisö on hyväksynyt version merirosvojen kaappauksesta. Mitä ennemmän tapahtumista on kulunut aikaa, sen innokkaammin tämä versio hyväksytään. Siispä tarkastellaan näitä merirosvoja vähän tarkemmin ja sitä, mitä silminnäkijät heistä puhuvat. Kaikki kertovat yhtä ja samaa – että heidän toimintansa oli täysin mieletöntä.

On täysin epäselvää, mitä merirosvot kuvittelivat saavuttavansa, ja miksi he toimivat kuten he toimivat. Kahdeksan mielipuolta jostain syystä kokoontui, ja päätti kaapata laivan. Ja he kaappasivat laivan niin taitavasti, että heidän toimintansa kelpaisi armeijan erikoisjoukkojen oppikirjaan – he eivät pelkästään kaapannet laivaan, vaan myös ohjasivat sen huomaamattomasti kaikkien salmien läpi Atlantin valtamerelle. Minkä vuoksi?

Tästä on esitetty kaksi versiota. Ensimmäisen mukaan laiva kaapattiin lunnasrahojen vuoksi. Tämän version puolesta todistavat soitot vakuutusyhtiöön. Mutta itse asiassa nämä puhelinsoitot todistavat päinvastaisesta – että tämä versio on epäuskottava. Kuka merirosvo soittaa vakuutusyhtiöön? Kaappaajien ensimmäinen sääntö on käydä neuvotteluja vain yhden osapuolen kanssa, ja tämä on säännönmukaisesti laivanvarustaja.

Miten kaappaajat sitten odottivat saavansa lunnasrahat?  Käteisenä vai tilisiirtona, jonka seuraaminen olisi lastenleikkiä? Miten he olettivat pääsevänsä pakoon, saavutettuaan Afrikan rannikon?

Viimeisimmissä haastatteluissa laivanvarustaja kertoi, että kaappaajat vaativat 60 000 dollarin lunnaita. Kuka voi rahoittaa loppuelämänsä pakomatkalla tällaisella summalla? Tuon asteen ammattilaisille olisi helpompaa tienata sama summa pankkiryöstöllä. Ja jos kaappaajat onnistuivat suorittamaan noin loistavan operaation, miksi he eivät vieneet sitä loppuun asti? Miksi he eivät käyneet kauppaa lunnaiden määrästä, tehneet miehistöstä ihmiskilpiä, miksi he eivät yrittäneet sopia lunnasrahojen tilittämisestä ja poistumisreitistä?

On esitetty myös toinen versio, jonka mukaan merirosvot aikoivat purjehtia Kaakkois-Aasiaan, tappaa miehistön ja myydä aluksen. Tämäkin versio on kuitenkin täysin epäuskottava. Kun Arctic Sea vapautettiin, sen polttoaine oli käytännössä jo lopussa. Miten kaappaajat suunnittelivat purjehtivansa vielä puoli maapallon ympärystä? Mistä he suunnittelivat saavansa lisää polttoainetta? Miten he aikoivat purjehtia kaikkien rannikkovaltioiden, mukaanlukien Malakansalmen valtioiden ohi? Kaakkois-Aasiassa on joutilaana satoja laivoja, joissa on vain minimimiehitys tai ei miehistöä ollenkaan. Miksi he päättivät kaapata Arctic Sean, laivan joka on jo uransa ehtoopuolella, ja miksi Itämerellä. Tämä olisi yhtä järkevää, kun ryöstää 20-vuotias Lada Moskovassa, ajaa se Vladivostokiin ja myydä siellä.

Kyseessä on siis sangen erikoinen joukko merirosvoja – he pystyivät hyvin ammattitaitoisesti kaappaamaan laivan ja purjehtimaan sillä maailman vilkkaiten liikennöityjä vesireittejä pitkin. Mutta mitä varten – siitä heillä ei ole tietoakaan. Ja lopulta he antautuivat mukisematta.

Kaikesta tästä voi tehdä seuraavat johtopäätökset:

-Laivassa oli jotain sellaista rahtia, jonka vuoksi se kaapattiin, ja kaappauksen tarkoitus ei ollut kaapata rahtia vaan kerätä tietoa ja pysäyttää rahdin lähetys määränpäähänsä.

-Joukko maita tiesi asian todellisen laidan, mutta he päättivät hoitaa asian kaikessa hiljaisuudessa tarjoten ”venäläiselle osapuolelle” mahdollisuuden olla nolaamatta itseään julkisesti.

-Sitä mikä tämä rahti oli, ja mistä ”merirosvot” tulivat, me voimme vain arvailla.  

-”Venäläisen osapuolen” toiminta oli hätäistä ja hölmöä, keskitetty johto puuttui.

-Logiikka ja faktat yhdessä osoittavat version ”merirosvoista” valheeksi, ja kaikki mitä eri henkilöt ja organisaatiot ovat meille mediassa kertoneet näistä ”merirosvoista” vain osoittaa version valheellisuuden.   

Mutta kaikesta päätellen yleisö, eli tiedotusvälineet, blogosfääri ja foorumit ovat valmiita nielemään tämän ylhäältä päin syötetyn roskan. Ja ikävä kyllä se on kaikista huolestuttavin johtopäätös tästä tarinasta.

Mihail Vojtenko

Artikkeli on aiemmin julkaistu Novaja Gazetassa 98/2009. Artikkelin on kääntänyt Veli Itäläinen.