Suomi on kummallinen maa. Karjala halutaan takaisin, Ahvenanmaa ollaan valmiita myymään ruotsalaisille. Sitten on Lappi, se unohdettu puoli valtakuntaa. Johanna Pohjola kirjoittaa Kumppani-lehden kolumnissaan kuinka hän on useasti vierailluit Etelä-Amerikassa ja Aasiassa, mutta ei kertaakaan Lapissa. Lopulta hän päättää matkustaa pohjoiseen. Matkalla hän näkee samaa eksotiikkaa kuin ulkomaanmatkoillaan.

Laskettelukeskuksien saamelaisasut, porot tai rovaniemeläishotellin lakanoihin painetut symbolit eivät kuitenkaan kerro saamelaisista. Heidän tarinansa on muualla, ja se on paljon synkempi.

Hyväntekeväisyysjärjestö Parasta Lapsille pyysi Suomen hallitusta puolustamaan kansainvälisillä foorumeillä chileläisen mapuche-alkuperäiskansan ihmisoikeuksia. Suomi ei kuitenkaan puutu tilanteeseen. Miksi, vaikka ihmisoikeudet ovat Suomen virallisen ulkopolitiikan keskiössä?

Chilen järviseuduilla ja Argentiinan Barilochen ympäristössä asuvat mapuchet vastustivat menestyksekkäästi ensin inkoja ja sitten vuosisatojen ajan espanjalaisia konkistadoreja. Itsenäistynyt Chilen valtio onnistui lopulta valtaamaan heidän perinteiset asuinalueensa.

Nyt toisen luokan kansalaisina elävät mapuchet ovat vaatineet elinolosuhteidensa kohentamista niin Chilessä kuin Argentiinassakin. Konflikteja on tullut. Elokuun alussa karabieneerit tappoivat 24-vuotiaan Jaime Mendoza Collíon ampumalla häntä selkään. Collío oli ollut yhdessä 50 muun mapuchen kanssa valtaamassa esi-isilleen kuulunutta farmia. Tapauksen seurauksena pääkaupunki Santiagossa puhkesi poliisia vastustaneita mellakoita.

Chilen viranomaiset ovat soveltaneet perinteisten asuinseutujensa maita vaatineisiin mapuche-aktivisteihin terrorismilainsäädäntöä. Amnesty International huomautti tästä viimeksi toukokuussa. Sitä ennen asialla oli YK:n ihmisoikeusneuvosto. YK:n erityisraportoija sanoi Santiago Timesin haastattelussa ”ettei ketään voida sulkea lain ulkopuolelle vain siksi, että heillä on mapuche-etunimi”.

Oikeusministeri Tuija Brax (vihr.) vakuutti toukokuun presidenttifoorumissa ”alkuperäiskansojen oikeuksien edistämisen jo pitkään kuuluneen Suomen kansainvälisen ihmisoikeuspolitiikan painopistealoihin”. Miksi sitten mapuchejen oikeuksia ei puolusteta? Siksi, että Suomi on Chilen kanssa näillä samoilla kansainvälisillä foorumeilla syytettynä alkuperäiskansojen ihmisoikeuksien loukkaamisesta.

YK:n alkuperäiskansa- ja heimosopimus tunnetaan paremmin nimellä ILO 169. Se takaa alkuperäiskansoille oikeuden ylläpitää omaa kulttuuria, kieltä ja ja perinteisiä elinkeinoja. Sopimuksen on ratifioinut 20 maata. Niistä suurin osa Etelä-Amerikan maita. Pohjoismaista mukana ovat ainoastaan Norja ja Tanska.

Suomi on luvannut liittyä ILO:n sopimukseen sen perustamisesta vuodesta 1989 lähtien. Jokainen hallitus vuoden 1990 jälkeen on useaan otteeseen vakuuttanut Suomen ratifioivan sopimuksen. Sitä ennen on vain selvitettävä muutamia lainsäädännöllisiä seikkoja. Lukuisat komiteat ja työryhmät ovatkin laatineet tuhansia sivuja raportteja. Niistä viimeisin, akateemisen työryhmän 1300-sivuinen raportti, julkaistiin lokakuussa 2006. Ongelmana on, että pohjoismaalainen oikeusjärjestelmä lähtee valtion suvereniteetistä ja ratkaisua on mahdoton löytää lainsäädännöstä. Nyt on tultu tilanteeseen, jossa valtio myöntää, että ainoastaan poliittinen sopimus valtion ja saamelaisten välillä voi tuoda ratkaisun.

Suomen jättäytyminen sopimuksen ulkopuolelle on huomioitu ulkomailla. Muun muassa YK:n ihmisoikeusneuvosto on antanut Suomelle toistuvia huomautuksia saamelaisten ihmisoikeuksien rikkomisesta. Paine on kasvanut. On hankalaa esiintyä maailmalla ihmisoikeuksien puolustajana, kun oma piha on hoitamatta. Kohta tarvitaan muutakin kuin ulkoasiainministeriön markkinointikampanja Suomen saamiseksi YK:n turvallisuusneuvoston vaihtuvaisjäsen vuosiksi 2013-2014. Varsinkin, kun olemme likipitäen ainoa Euroopan Unionin maa, joka on jäänyt Ottawan ja Oslon kansainvälisten humanitaaristen oikeuksien sopimusten ulkopuolelle.

ILO 169:n kiistellyin osa niin Chilessä kuin Suomessakin koskee alkuperäiskansojen oikeutta maahan ja veteen. Alkuperäiskansat ovat aina olleet sidoksissa maahan. Se on erottelematon osa toimeentuloa, kulttuuria ja identiteettiä. Mapuchejen filosofian mukaan ”maa ei kuulu ihmiselle, vaan ihmiset maalle”. He eivät usko kapitalismin tavoin maan, veden ja ilman yksityisomistukseen.

Suomessa ongelma sai alkunsa oikeastaan Kustaa Vaasan 20.4.1542 antamasta julistuksesta. Sen mukaan asumattomat erämaat kuuluivat ”Jumalalle, Kuninkaalle ja Ruotsin kruunulle”. Ruotsin kruunu halusi turvata valtion uudisasutuksen. Suomessa etelästä alkoi saapua runsaammin lantalaisiksi kutsuttuja uudisasukkaita.

Siidat, saamelaisten kyläkunnat ovat tunnustaneet väljiä laidun- ja metsästysalueita. Omistuksia ei kirjattu mihinkään. Ruotsin kruunu aloitti kirjaamaan maan ihmisten nimiin vero- ja kirkonkirjoja varten. Maasta tuli yksityisyysomaisuutta. Suomen valtio on jatkanut tätä politiikkaa. Itse asiassa suurin osa saamelaisten ongelmista on saanut alkunsa Suomen itsenäisyyden aikana.

Nyt jokaisen neliökilometrin omistuksesta kiistellään. Kuka omisti minkäkin kiven ja kuopan milläkin vuosisadalla. Kiisteltävää on paljon. Saamelaisten kotiseutualueeseen kuuluvat Enontekiön, Inarin ja Utsjoen kunnat sekä Sodankylästä Lapin paliskunnan alue. Kotiseutualueen pinta-ala on 35 647 neliökilometriä. Se on 11 prosenttia Euroopan seitsemänneksi suurimman valtion pinta-alasta. Jokainen neliökilometri ei ole joutumassa vasaran alla, vaikka välillä näin väitetään.

Saamelaisten virallista ääntä käyttää saamelaiskäräjät. Se on samantapainen elin kuin maakuntapäivät Ahvenanmaalla. Se ei ole osa valtionhallintoa vaan saamelaisten itsehallintoelin. Se on se osapuoli, joka voi käydä valtion kanssa virallisia neuvotteluja maanomistusoikeudesta. Sen 21 jäsentä valitaan joka neljäs vuosi.

Kiista on politisoitunut. Saamelaiskäräjät edustavat vain hieman yli puolta saamelaisten kotiseutualueen väestöstä. Sen valta on suuri jaettaessa Suomea. Voidaan oikeutetusti kysyä kuinka hyvin se ottaa huomioon muiden kuin saamelaisten edut.

Saamelaiskäräjien äänestäjistä yli puolet asuu tuhannen kilometrin päässä saamelaisalueelta. Suomen arviolta noin 8 000 saamelaisesta suurin osa asuu pääkaupunkiseudulla. Saamelaisia asuu Ruotsissa noin 20 000, Norjassa 40 000 ja Venäjällä arviolta 10 00.

Ihmiset pelkäävät maiden ja elinkeinojensa puolesta. Saamelaiset yrittävät osoittaa kollektiivisen tuhansia vuosia vanhan omistusoikeutensa. Vanhat kaunat ja vihat ovat nousseet pintaan. Mielialat ovat kiristyneet ja väkivallalla on uhattu eri osapuolia.

Vielä 1900-luvun vaihteessa maita anastettiin ja omistuskiistoja ratkottiin asein. Useat murhat ovat edelleen selvittämättä. Monet kiistoista eivät liity varsinaiseen saamelaisten maanomistusoikeuteen vaan ovat yksittäisiä rikoksia tai naapureiden, sukujen ja kylien keskinäisiä riitoja.

Matti Enbusken kohuttu väitöskirja esitti, etteivät siidat ole omistaneet maita kollektiivisesti. Näin ollen kruunu ei olisikaan varastanut maita vaan saamelaisten omistus olisi jatkunut 1600-luvun vero- ja kirkonkirjoissa maita hallinneiden henkilöiden ja sukujen omistuksessa. Käytännössä tämä tarkoittaisi koko saamelaisten kollektiivisen maanomistusoikeuden juridisen pohjan kyseenalaistamista. Moni ei ole Enbusken kanssa samaa mieltä. Koko historiankirjoitus on asetettu kyseenalaiseksi.

Enbuske myös huomautti, että nomadinen elämäntapa ja sen mukainen maiden käyttö ei ole historiassa ollut tiukasti sidottua etnisyyteen. Hänen mukaan Suomen Lapissa ei-saamelainen saattoi omaksua poronhoidon ja hänet koettiin tämän jälkeen lappalaisena eli nykyään saamelaisena.

Lappalaiset liikkuivat vapaasti Skandinavian pohjoisosissa ja Kuolan niemimaalla vielä 1800-luvun alussa. Sitten Norja itsenäistyi Ruotsista, Venäjä valloitti Suomen Ruotsilta ja hetkeä myöhemmin Suomi itsenäistyi. Valtioiden rajat sulkivat vapaan liikkumisen. Lappalaiste piti valita valtio, jonka alueelle asettua. Aluksi he eivät muuttaneet minnekään vaan muuttivat kirjoja sinne missä poroilla oli paras olla. Lopulta ihmiset ja suvut jäivät valtakuntien rajojen eri puolille.

Nyt Lapissa kytee etninen konflikti. ”Saamenmaa saamelaisille” -liike kerää kannatusta. Sen mukana määritellään tosisaamelaisuutta. Porosaamelaiset yrittävät ottaa johtoasemaa metsä- ja kolttasaamelaisten jäädessä vähemmistöksi vähemmistön sisään.

Kriteerit saamelaiseksi rekisteröitymiseen ovat sekavat. Väestö on aikojen saatossa sekoittunut. Oikeastaan suurimmalla osalla Pohjois-Suomessa asuvista löytyy suvusta vaadittava osa saamelaisuutta. ”Lain mukaan saamelainen on henkilö, joka pitää itseään saamelaisena edellyttäen hän itse tai ainakin yksi hänen vanhemmistaan tai isovanhemmistaan taikka isovanhemman vanhemmista on oppinut saamen kielen ensimmäisenä kielenään”, saamelaiskäräjät kertovat.

Vielä 1980- ja 1990-luvuilla omasta saamelaisuudesta oltiin hiljaa.

”Kasvaessani en koskaan tiennyt tai edes kysynyt, ketkä luokkakavereista olivat saamelaisia ja ketkä eivät. Kaikki puhuivat suomea”, kertoo eräs haastateltu.

Nyt moni haluaa rekisteröityä saamelaiseksi. Hehän sen maan saavat, jos saavat. Lapissa satoja vuosia asuneita sukuja aletaan asettamaan eriarvoiseen asemaan. Tämä ei ole edes kaikkien saamelaisten mielestä oikein.

”Jos minusta olisi tullut poromies ja nauttisin ILO 169:n erityissuojelua saamelaistaustani vuoksi, tilanne olisi hivenen hämillinen.”

Loppujen lopuksi Lapissa on kyse elinkeinojen välisestä konfliktista. Se on kärjistynyt metsähakkuissa. Saamelaiset ovat valittaneet niistä YK:n ihmisoikeuskomitealle. Se päätyi saamelaisten kannalle ja antoi päätöksen (14.11.2005), jonka mukaan hakkuista tulisi pidättäytyä alueilla joilla hakkuilla voi olla kielteisiä vaikutuksia poronhoitoon. Poronhoitoon tarvitaan maata ja maaoikeuksia. Hakatuissa puissa kasvaa luppoa, naavankaltaista jäkälää ja se on porojen pääravintoa. Metsäyhtiöt ja Metsähallitus ovat jatkaneet hakkuita. Viimeksi tämän vuoden alussa Suomen Luonnonsuojeluliitto vaati Metsähallitusta lopettamaan ikimetsien kaatamisen.

Hakkuista väitellään työllisyyskysymyksenä. Työllistääkö metsätalous- vai porotalous enemmän? Katoavatko viimeisetkin Lapin työpaikat, jos saamelaiset saavat maat hallintaansa? Rintamalinjat jakaantuvat ja toiset pitävät maanomistusta Lapin viimeisenä naulana arkkuun ja toiset taas näkevät sen pelastajana.

Lapsiasiavaltuutetun toimisto julkaisi viime vuonna saamelaisnuoria koskevan tutkimuksen, jonka mukaan heistä noin 70 prosenttia haluaa asua Rovaniemen pohjoispuolella, perinteisillä kotiseuduillaan. Heidän mahdollisuutensa tähän riippuu pitkälti työllistymismahdollisuuksista. Työttömyys on Lapissa kaksi kertaa suurempaa kuin Etelä-Suomessa. Edellisen laman aikana tilanne oli vielä pahempi ja eräs Lapin kunnista uhkasi liittyä Norjaan. Yksi häviäjä on ainakin varma. Suuret metsä-, kaivos- ja energiayhtiöt. Mikä on niiden osuus tässä kulta- ja uraanikaivosten pelissä, sitä ei kukaan kerro. Pintaa syvemmällä on kuitenkin oltava jotain, mikä on saanut eduskunnan ja hallituksen käsittelemään ILO 169:ään liittymistä tasan kolmekymmentä vuotta.

Maanomistusoikeus on noussut ILO 169:n keskiöön, mutta saamelaiskulttuurin säilymisen kannalta kieli on sitäkin tärkeämpi asia. Esimerkiksi presidentti Tarja Halonen puolusti elokuun lopulla saamelaisten oikeutta käyttää äidinkieltään asioidessaan virkamiesten kanssa. Halosen mukaan virkamiehet suhtautuivat palvelun antamiseen saameksi nihkeästi. Tilanteesta kertoo jotain, että saamelaisten itsehallintolakia (laki saamelaiskäräjistä) ei ole käännetty saameksi.

Vähemmistövaltuutettu Johanna Suurpää kiinnitti kieliasiaan huomiota jo vuosi sitten. Yllättäen hänen kritiikkinsä kohdistui Helsinkiin, joka ei ole huolehtinut suuren vähemmistönsä perustuslaillisesta oikeudesta saada peruskouluopetusta äidinkielellään. Suomessa puhutaan kolmea saamen murretta: inarinsaamea, koltansaamea ja pohjoissaamea.

Saamen kielen katoaminen sai vauhtia 1950-luvulla. Lapset joutuivat pitkien koulumatkojen takia asumaan asuntolaissa yhtäjaksoisesti jopa useita kuukausia. Kansakoulun yhtenä tehtävänä oli rakentaa suomalaista identiteettiä. Osassa kouluista lapsia kiellettiin käyttämästä saamea. Osassa äidinkielen opetusta saatettiin antaa tunti tai pari viikossa.

Vähemmistöt eivät ole koskaan mahtuneet hyvin suomalaiseen yhtenäiskulttuuriin. Välillä näyttää siltä, että vähemmistöt ovat syntyneet Suomeen 1990-luvun maahanmuuton seurauksena. Meillä on kuitenkin ollut saamelais-, romani- ja muslimi eli tataarivähemmistöt jo itsenäisyyden ensimmäisestä päivästä lähtien. Lapsiasiavaltuutettu Maria-Kaisa Aula harmitteli Pohjolan Sanomissa (20.8.2009) suomalaisten oppikirjojen edelleen kuittaavan saamelais- ja romanivähemmistöjen historian parilla lauseella.

Saamelaisiin kohdistunut kolonialisaatio, jos sellaisesta voidaan puhua, alkoi vasta 1900-luvulla. Siihen vaikutti nationalismi, kansakunnan luominen ja sosiaalidarwinismi. Saamelaisista tuli rotu. Pohjoismaissa organisoitiin valtion eugeniikka- eli rotuohjelmia. The Guardian -sanomalehden mukaan Pohjoismaissa jopa 140 000 saamelaista joutui pakkosterilisaation kohteeksi. Ruotsissa järjestettiin virallinen tutkinta ohjelman tultua julkisuuteen vuonna 1997.

Enää kyse ei ole edes Suomesta, sen saamelaisista ja ILO:n sopimuksesta vaan koko Euroopan Unionin ainoasta alkuperäiskansasta. Viimeisen joiun kadotessa tuntureille häviää samalla yksi vanhimmista paloista olemassa olevaa Euroopan historiaa. Jo muinaiset roomalaiset kirjoittivat saamelaisista. Silloin heitä asui aina Uudellamaalla saakka. Nyt he ovat palanneet sinne takaisin.

Chile otti merkittävän edistysaskeleen viime vuoden syyskuussa ratifioimalla ILO:n sopimuksen. Andien alkuperäiskansat tuntevat saamelaisten tilanteen yllättävän hyvin. Paremmin kuin suomalaiset. Mapuchet, atacamenosit, aramayat ja monet muut kokevat olevansa saamelaisten kanssa samassa taistelussa alkuperäiskansojen ihmisoikeuksiensa puolesta.