Blackwaterin ristiretki Irakissa

Teksti Kristiina Koivunen

Yhdysvaltojen armeijan tehtävien yksityistäminen toi Irakiin joukon miehiä, joiden ulkonäkö on kuin Schwarzeneggerin elokuvista ja joista osa napsii vaarallisten tehtävien välissä steroideja. Jeremy Scahillin kirja Blackwater-yrityksen palkkasotilaista Irakissa on kuin jatko-osa Naomi Kleinin Tuhokapitalismille. Tilanne ei muistuta niinkään Vietnamin, vaan El Salvadorin sotaa, Scahill kirjoittaa.

Palkkasoturit ovat valtiollisen kontrollisen ulkopuolella, toisin kuin tavallisten armeijoiden sotilaat. Blackwaterin automaattiaseita kantavien turvamiesten kaarti on koottu Yhdysvaltojen lisäksi maista, jotka tunnetaan lähinnä niissä tehdyistä ihmisoikeusrikoksista, kuten Chilestä, Hondurasista ja Etelä-Afrikasta. Kun ne demokratisoituivat, työttömäksi jääneet kiduttajat alkoivat etsiä muita töitä kuin kotimaassa tarjolla olevia myymälävartijan hommia.

Nyt tilanne Irakissa on vaarallinen. Blackwaterin miehet ovat tappaneet irakilaisia siviilejä joutumatta siitä vastuuseen sen enempää irakilaisessa kuin amerikkalaisessakaan sotilas- tai siviilituomioistuimessa. Tämä on muuttanut Irakin yleistä mielipidettä entistä enemmän Yhdysvaltojen vastaiseksi. Yksityinen firma on möhläyksillään vienyt pohjaa Yhdysvaltojen armeijan tavoitteilta. Irakin parlamentti yrittää Yhdysvaltojen vastustuksesta huolimatta säätää lakia henkirikoksiin syyllistyneiden Blackwaterin miesten saamiseksi oikeuteen Irakissa.

Tulevaisuudennäkymät ovat vielä pelottavampia, jos yksityisarmeijoiden kasvu ja niiden vaikutusvallan lisääntyminen jatkuu. Yksityisen liiketoiminnan tavoite on ennen kaikkea voiton tuottaminen. Sota-alalla toimivan yrityksen kasvu edellyttää sotia. Niistä ei ole pulaa, mutta silti on mahdollista, että Blackwaterin ja muiden alan yritysten (joita Jeremy Scahill kutsuu sodan huoriksi) vaikutusvalta kasvaa niin suureksi, että ne vaikuttavat sotien aloittamiseen vain omia voittojaan lisätäkseen. Yhdysvaltojen hyökkäysaikeita Iraniin voi arvioida myös tästä näkökulmasta.

Sodankäynnin yksityistäminen polkee YK:n arvovaltaa ja rapauttaa valtioiden asemaa kansainvälisessä politiikassa. Se johtaa skenaarioihin, jotka ovat kuin agenttielokuvista.

Blackwaterin omistaja Erik Prince on perustanut yksityisen tiedustelupalvelun, josta kuka tahansa maksukykyinen henkilö voi vuokrata oman vakoojan. Prince on tarjonnut rambojaan myös YK:n rauhanturvatehtäviin Darfuriin.

Jeremy Scahill pohtii kirjassaan Blackwateriin liittyviä ongelmia eri näkökulmista perusteellisesti, 550 sivun verran. Sodankäynnin yksityistäminen on muuttanut vallankäyttöä vaivihkaa niin Yhdysvalloissa kuin maissa, joissa palkkasotilaat taistelevat.

Blackwater toimii nykyään monessa maassa. Sen sananmukaisesti räjähdysmäinen kasvu alkoi Irakista, jossa on uusimpien arvioiden mukaan maailman suurimmat öljyvarat. Yksityiset turvamarkkinat tarjoavat ulkomaalaisille sijoittajille öljyalaakin suuremmat voitot.

Tukholmassa viime toukokuussa järjestetyssä International Compact with Iraq -kokouksessa oltiin yksimielisiä siitä, että Irakin jälleenrakentamisessa tarvitaan enemmän ulkomaalaista osaamista kuin taloudellista avustamista. Irak voi kustantaa itse rakennustyöt öljyvaroillaan. Siellä on saavutettu Naomi Kleinin kuvaaman tuhokapitalismin huipentuma: maan omista luonnonvaroista saatavilla tuloilla kustannetaan kansainvälisen kauppasaarron rapauttamien ja liittouman pommittamien voimaloiden ja muun infrastruktuurin kunnostaminen. Ja suuri osa kuluista on rakentamisen sijasta ulkomaalaisten turvamiesten palkkoja.

Kyse ei ole pelkästä bisneksestä. Kun presidentti George W. Bush puhui Irakin miehityksen alla pahan akselista ja uudesta ristiretkestä, sitä pidettiin vain epäonnistuneena sotapropagandana. Mutta Blackwaterin taustoihin perehtyminen osoittaa, että juuri tästä on kyse. Sen perustajat ovat uuskonservatiiveja, jotka hakevat Raamatusta oikeutusta toiminnalleen. He uskovat, että maailmanrauha toteutuu vasta kun kaikki muslimit ovat kääntyneet kristityiksi.

Irakin sotaa on verrattu Vietnamin sotaan, mutta Jeremy Scahill näkee siinä enemmän yhtäläisyyksiä El Salvadorin sotaan. Latinalaisessa Amerikassa on käyty Henry Kissingerin ulkoministerikaudesta lähtien sotia demokraattisesti valittuja vasemmistolaisia hallituksia vastaan. Suomessa tunnetaan parhaiten Chilen sotilasvallankaappaus ja Nicaraguan sandinistien tappio Yhdysvaltojen tukemille contra-sisseille. Yhdysvallat on tukenut ns. vastavallankumouksellisia avoimesti tai salaisesti. Menetelmä on ollut palkkasotilaiden tekemät sabotaasit ja kuolemanpartiot.

Mitä tapahtuu, kun Irakin sotaa alusta pitäen vastustanut Barack Obama muuttaa Valkoiseen taloon ja heittää pihalle George W. Bushin sotahaukat? Ne etsivät uusia toimintatapoja.

On suuri vaara, että Yhdysvaltojen uuskonservatiivit jatkavat Irakin sotaa salaisin, laittomin keinoin, jos kongressi, senaatti ja Valkoinen talo eivät jatka valtuutusta maan miehitykselle. Näin on nimittäin käynyt aiemminkin samanlaisessa tilanteessa.

Mahmood Mamdani esittelee kirjassaan Kylmä sota ja terrorin juuret Yhdysvaltojen ulkopolitiikan muutosta avoimuudesta kohti salaisia operaatioita, joiden yksityiskohtia edes kongressi ei tiennyt – puhumattakaan, että se olisi voinut vaikuttaa niihin. 1970-luvulla muutoksen taustalla olivat sisäpoliittiset syyt: Vietnamin sodan seurauksena Yhdysvaltojen yleinen mielipide oli sodan vastainen, ja sodan vastustajia pääsi myös kongressiin. Angolan sisällissodan aikana 1976 se sääti ns. Clarkin lain, joka kielsi sotilaallisten ja puolisotilaallisten operaatioiden salaisen avustamisen Angolassa.

Saadakseen vasemmistolaiset hallitukset pois vallasta CIA:n agentit ja avustajat alkoivat tehdä useissa maissa omia operaatioitaan, joita rahoitettiin usein huumekaupalla. Vietnamin sodan aikana CIA perusti huumekuljetuksia varten oman lentoyhtiönkin, Air American, josta sekä Scahill että Mamdani kirjoittavat.

Jos äärikonservatiivit nyt toimivat kuten Clarkin lain aikana, ne alkavat jälleen käyttää salaisia operaatioita ja laitonta rahoitusta. Blackwater on niiden keino käydä sotaa Irakissa. Siihen sillä on erinomaiset valmiudet, sillä yritys on jo siellä tukevasti, huolimatta siihen sekä Irakissa että Yhdysvalloissa kohdistuneesta arvostelusta.

Sekä Yhdysvaltojen sodanjohdossa että Blackwaterissa vilisee miehiä, jotka ovat hankkineet kokemuksensa Keski-Amerikasta. Jeremy Scahill esittelee kirjassaan heidän taustojaan yksityiskohtaisesti. Irakin miehityshallintoa johtanut John Negroponte työskenteli Henry Kissingerin alaisena Vietnamin sodan aikoihin ja toimi myöhemmin Hondurasissa suurlähettiläänä. Sieltä käsin hän koordinoi kuolemanpartioiden toimintaa mm. Nicaraguassa.

Scahillin mukaan miehittäjien Irakissa käyttämät menetelmät ovat kehittyneet viime aikoina El Salvadorin sodan suuntaan. Siellä 70 000 ihmistä, useimmat siviilejä, kuoli armeijan ja oikeistolaisten puolisotilaallisten joukkojen tekemissä hyökkäyksissä ja kidutuksessa. Scahill siteeraa Wall Street Journalia, jonka mukaan Negroponten saavuttua Irakissakin on merkkejä kuolemanpartioiden käytöstä.

Etelä-Amerikassa palkkasotilaat taistelivat vasemmistolaisia hallituksia vastaan, Irakissa samoja menetelmiä käytetään islamilaisia militantteja vastaan. Jonkinlaista kohtalon ivaa on, että Irakissa islamilaiset liikkeet nimenomaan täyttivät valtatyhjiön, joka syntyi, kun Saddam Hussein musersi maan kommunistisen puolueen ja työväenliikkeen länsimaista ostamillaan aseilla.

Blackwater lähti ristiretkelle Irakiin. Kuten aikaisempinakin vuosisatoina, muslimit taistelevat ristiretkeläisiä vastaan. Kristillistä fundamentalismia vastassa on al-Qaida, jonka uskonnollinen jyrkkyys on samaa tasoa kuin Blackwaterin johdon, myös se uskoo käyvänsä pyhää sotaa.

Taistelua käydään usein nimenomaan al-Qaidan ja Blackwaterin välillä: al-Qaida lupasi Yhdysvaltojen joukkojen ensimmäisen komentajan Paul L. Bremerin tappamisesta palkkioksi kymmenen kiloa kultaa. Blackwaterin henkivartijat saivat kuitenkin pidettyä Bremerin elossa, mutta heidän kovat keinonsa saivat irakilaiset kutsumaan Bremeriä uudeksi Saddamiksi. Blackwaterin rivisotilaan tappamisesta al-Qaida maksaa Scahillin mukaan 50 000 dollarin palkkion.

Saddam Hussein ei tehnyt yhteistyötä al-Qaidan kanssa. Järjestö saapui Irakiin amerikkalaisten joukkojen perässä.

Kirjoitin marraskuun Voimassa käynnistäni Mosulin läänissä. Se on aluetta, jossa Yhdysvaltojen armeija on käynyt viime keväästä lähtien tehokampanjaa al-Qaidaa vastaan. Järjestö tekee silti jatkuvasti uusia pommi-iskuja.

”Jotkut Baath-puolueen, siis Saddamin, kannattajista tukevat nykyään al-Qaidaa. He eivät tee terrori-iskuja, mutta auttavat niiden tekijöitä”, Mosulin läänissä asuvat kurdit kertoivat.

Erään turvallisuusviranomaisen mukaan kurdit luota Irakin pääministeriin al-Malikiin ja hänen poliiseihinsa. Hän uskoi, että Irakin tiedustelupalvelussa toimii henkilöitä, jotka katsovat läpi sormien al-Qaidan toimintaa. Arvioin tilannetta Mosulin läänissä asuvien jesidien kannalta.

Näkökulmaksi voidaan ottaa myös Mosul ristiretkeläisten ja pyhää sotaa käyvien muslimien taistelukenttänä. Etsiessään al-Qaidan militantteja Yhdysvaltojen joukot tekevät kotietsintöjä niin kovin ottein, että niissä kuolee jatkuvasti ihmisiä, sekä al-Qaidan jäseniä että ulkopuolisia siviilejä. Asialla ovat siis kuolemanpartiot. Al-Qaidan jäsenten etsinnät Mosulissa tapahtuvat tiukan uutispimennon turvin. Yhdysvaltojen armeija tiedottaa kuolleiden määrän, mutta ei sitä, osuiko heihin luoti liittouman sotilaan vai palkkasotilaan aseesta.

Yhdysvaltojen miehitys on ajanut Irakin arabit tilanteeseen, jossa heillä ei ole keinoja vastustaa ristiretkeläisten hyökkäystä muuten kuin aseellisesti. Irakin parlamentti ja Scahillin nukkehallitsijaksi kutsuma pääministeri al-Maliki eivät ole saaneet rikoksia tekeviä palkkasotilaita oikeuteen eikä Blackwateria pois Irakista. Tämä ajaa ihmiset auttamaan al-Qaidaa.

Sen sijaan, että Saddamin diktatuuri ja irakilaisten kärsimys olisi lopetettu kansainvälisen painostuksen ja YK:n avulla, Irakista tehtiin Yhdysvaltojen uuskonservatiivien toivoma uskonnollinen taistelukenttä. Sivutuotteena he keräävät itselleen hyvät voitot.

Länsimaisten tiedotusvälineiden uutisoinnissa Irakista on usein Yhdysvaltojen armeijan näkökulma. Useimmat ulkomaalaiset toimittajat liikkuvat Irakissa sen järjestelyjen turvin, eivätkä tavoita muita tietolähteitä.

Siksi tarvitaan Jeremy Scahillin tapaisia tutkivia sotareporttereita, jotka kirjoittavat lehtijuttujen lisäksi kirjoja. Irakin sotaa analyyttisesti käsitteleviä kirjoja onkin alkanut ilmestyä ilahduttavan paljon.

Scahill, Jeremy: Blackwater. The Rise of the World’s Most Powerful Mercenary Army. Serpent’s Tail. 550 sivua.

Kommentoi Facebookissa
Olutposti 2019
Nauti tyhjyydestä