”En tiedä, haluaisinko elää näitä aikoja”, huokaa kansainvälisen politiikan tutkija Saara Särmä, kun alamme puhua turvallisuudesta. 

Hän on viime vuosina tutkinut muun muassa militarismia Tampereen yliopistossa. Suomessa militarisoituminen näkyy nyt lisääntyneinä asehankintoina, reservin yläikärajan nostamisena ja maamiinat kieltävästä Ottawan sopimuksesta irtautumisena – ja toivotaanpa sodankäyntiin liittyvistä teknologioista piristystä Suomen taloudellekin. 

Militarismi näkyy myös siinä, miten paljon sodasta ja sotimisesta puhutaan: ”Ei varmaan ikinä ole uutisoitu näin paljon esimerkiksi sotaharjoituksista. Nato on todella hyvä propagandan tuottaja. Tai strategiseksi viestinnäksihän sitä pitäisi kutsua, kun se tulee omalta puolelta.”

Suomeen heijastuu myös Yhdysvaltojen lisääntynyt militarismi ja kiihtyvä imperialismi. Maa hamuaa Venezuelan öljyä ja Grönlannin maamineraaleja sekä valvoo aseistautunein erikoisjoukoin suurkaupunkiensa asukkaita. Yhdysvalloissa vaihto-oppilaana, opiskelijana ja tutkijana vieraillut Särmä seuraa mantereen tapahtumia ”tiiviimmin kuin ehkä olisi hyväksi”. 

”Kaikki digitaalisen valvonnan lisääminen on silkkaa panopticonia.”

”Ollaan jostain tapahtumasta pari päivää pöyristyneitä ja kohta tulee jotain vielä hirveämpää. Asiat tapahtuvat todella nopealla syklillä, niin että ei ehdi pysähtyä miettimään, millaista fasismia ollaan toteuttamassa.” 

Kun Särmä aloitti kansainvälisen politiikan yliopisto-opintonsa 1990-luvun lopulla, tenttikirjoista opiskeltiin esimerkiksi viholliskuvien rakentamisesta menneisyydessä tapahtuneiden esimerkkien valossa. Nyt samoista ilmiöistä voi lukea uutisista. 

”Teoria oli kuvailevaa, mutta sitä luettiin kriittisenä havaintona maailmasta. Nyt tuntuu, että samoja teorioita ja esimerkiksi Michel Foucault’a, erilaista hallintamenetelmien kritiikkiä, luetaan maailmanpolitiikassa käyttöohjeena. En tiedä luetaanko oikeasti, mutta siltä se ainakin näyttää.”

”Kaikki digitaalisen valvonnan lisääminen on silkkaa panopticonia.” Foucault näkee Jeremy Benthamin Panopticon-vankilan vertauksena yhteiskunnasta, jossa ihminen alkaa vahtia itseään noudattamaan vaadittuja sääntöjä. 

”Monien tutkijoiden mukaan Yhdysvaltojen hallinto seuraa myös saksalaisen Carl Schmittin ajattelua, jossa valtaa hamutaan poikkeustiloja julistamalla ja tehdään selkeä jako ystäviin ja vihollisiin”, Särmä lisää. 

Särmä ymmärtää monipuolisesti turvallisuuteen liittyviä kysymyksiä. Hän on tutkinut muun muassa Suomen militarisoitumisesta sekä mielen militarisoitumisesta eli sitä, kuinka alamme ajatella arjessamme sodankäynnin mahdollisuutta. Kriittinen turvallisuustutkimus purkaa turvallisuuteen liittyviä hierarkioita ja rakenteita. 

Turvallisuus on kuitenkin muutakin kuin militarismia eli sodankäytiin ja asevarusteluun liittyvää turvallisuutta. Turvallisuuden arkisia, mutta yhtä lailla ihmishenkiin ja fyysiseen turvallisuuteen liittyviä, ulottuvuuksia Särmä kohtaa vapaaehtoistyössään Tampereen ensi- ja turvakoti -yhdistyksen hallituksessa.  

Siksi juuri häneltä on hyvä kysyä, keiden ääni ei kuulu turvallisuuskeskustelussa ja mitä oleellisia turvallisuuden ulottuvuuksia jää vaille tarvitsemaansa huomiota? 

Turvallisuus on sukupuolikysymys

Turvallisuusasioissa kuuluu ”valkoisten, keski-ikäisten, sotilaspukuisten ja pukumiesten ääni”. Sen kunniaksi Särmä on ottanut uudelleen käyttöön 2010-luvun puolivälissä huomiota herättäneen Congrats, you have all male panel -Tumblr-sivunsa. Sinne hän kerää kuvia tapahtumista ja tilaisuuksista, joissa puhujina on vain miehiä, ja lisää kuvien päälle peukkua näyttävän David Hasselhoffin. Kuvakokoelmassa on nyt menossa toinen kausi, ja siksi 1980-luvun suosikkinäyttelijällä on kuvien päällä kaksi peukkua pystyssä.

Sotilaat ovat uhka naisille myös kotiin palattuaan.

”Se on sellainen huomionherättelytyökalu, ei sen tarkoituskaan ole olla pitkälle viety analyysi”, Särmä huomauttaa. Hän kertoo asiasta huomauttelun alkaneen 2010-luvun loppupuolella muuttaa asioita – kunnes miespaneeleja alkoi näkyä taas, kun militaristisesta turvallisuudesta alettiin keskustella. 

”Venäjä-kysymyksessä tosin on keski-ikäisiä naisiakin äänessä.”

Jos turvallisuudesta keskustelevat vain miehet, erityisesti naisiin kohdistuva väkivalta voi jäädä huomiotta ja sen ehkäisy ilman toimia ja rahoitusta. Särmä kritisoi esimerkiksi kokonaisturvallisuuden käsitettä, joka jättää huomiotta sukupuoleen liittyviä ulottuvuuksia. Henkeen ja terveyteen liittyvät uhat eroavat eri sukupuolilla toisistaan sekä sodan että rauhan aikana. Rintamasotilaat ovat enimmäkseen miehiä, ja vaikka sodissa tapetaan ja haavoitetaan siviilejä sukupuolesta riippumatta, naisten raiskaaminen on yksi sodankäynnin muoto. 

Sota lisää myös lähisuhdeväkivaltaa. Sotilaat ovat uhka naisille myös kotiin palattuaan, raiskauksia ja väkivaltaa tehdään sotien jälkeen enemmän.

Turvallisuus on sukupuolikysymys myös rauhan aikana. Lähisuhdeväkivalta on laaja ongelma Suomessa, ja jokainen tuntee, ainakin tietämättään, tekijöitä ja uhreja, Särmä sanoo.

Lähisuhdeväkivallan uhreista kolme neljästä on naisia. Väkivallan ymmärtäminen vaatii monenlaisten tilanteeseen vaikuttavien asioiden huomiointia. Väkivallalla voivat uhata paitsi puolisot ja entiset puolisot, myös lapset ja suvut tai yhteisöt, erityisesti vähemmistöissä, joissa sukuun ja perheeseen liittyy vahvoja kunniakäsityksiä.

”Väkivaltatyön puolella tähän on osaamista, mutta viranomaiset kuten poliisit eivät tunnista tällaista uhkaa kovin hyvin”, Särmä harmittelee. 

Turvakodit auttavat väkivallan uhreja pois väkivallan tekijän kontrollista. Vaikka paikkoja on esimerkiksi Tampereella lisätty avaamalla kokonaan uusi turvakoti, ja turvakotien rahoitus on Särmän mukaan ”onneksi aika vakaata”, paikkoja tarvittaisiin lisää. Liian usein tulijalle joudutaan tarjoamaan paikkaa toisesta kaupungista. 

”Jos Tampereella ei ole tilaa, Porissa tai Hämeenlinnassa voi olla, mutta lähteekö ihminen niin pitkälle, jos esimerkiksi lapset ovat koulussa Tampereella?”

Naisiin kohdistuvan väkivallan vähentämistä ohjaa Euroopassa Istanbulin sopimus, jonka Suomikin on ratifioinut, mutta siitä huolimatta esimerkiksi turvakotipaikkojen määrä ei ole Suomessa riittävällä tasolla. Vaikka ratifointikaan ei takaa vaatimusten noudattamista käytännössä, Euroopassa useat maat suunnittelevat irtautumista tästä sopimuksesta. 

”Kun kansainvälisten sopimusten merkitys yleisesti vähenee, esimerkiksi Suomi irtautui Ottawan sopimuksesta, niin tuleeko nyt muistakin sopimuksista irtautumisesta helpompaa?” Särmä pohtii. 

Naisten turvallisuutta huonontaa lisääntyvän militarismin ohella ylikansallinen antigender-liike, joka pyrkii rajoittamaan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksia ja naisten kehollista itsemääräämisoikeutta.

Turvallisuus vai vapaus? 

Turvallisuusasioissa ohitetaan usein myös ihmiset, jotka tarvitsevat arjessaan esimerkiksi vamman tai sairauden vuoksi apua. 

”Amu Urhonen sanoi, että parasta sodan ajan vammaispolitiikkaa on rauhan ajan vammaispolitiikka. Siihen perustuu se, miten pystytään huolehtimaan myös vammaisten turvallisuudesta, jos pahin tapahtuu, eli tulee sota.” Amu Urhonen on tamperelainen kansalaisaktivisti ja vihreiden poliitikko. 

Laitoksissa asuvien turvallisuutta voi uhata myös rajoittaminen turvallisuuden parantamiseksi. Joulukuun alussa tuoliin sidottu muistisairas ikäihminen kuristui kuoliaaksi hoitokodissa Varsinais-Suomessa.

”On tärkeää kysyä ja kyseenalaistaa, miten turvallisuuden nimissä rajoitetaan laitoksissa asuvien ihmisten elämää ja heidän oikeuksiaan. Miten rajoitetaan vapautta vetoamalla omaan tai muiden turvallisuuteen, kun kyse on siitä, että ei ole tarpeeksi resursseja eikä ihmisiä hoitamassa?” Särmä huomauttaa.

Terrorismin uhkaan vedoten tai ääriliikkeeksi määrittelemällä voidaan rajoittaa esimerkiksi ympäristöliikkeiden toimintaa.

Oikeudet ja turvallisuus voivat olla ristiriidassa monenlaisissa tapauksissa. Kun jokin poliittinen kysymys määritellään suureksi uhaksi, ja sitä käsitellään eri tavalla kuin muita kysymyksiä, puhutaan turvallistamisesta. Turvallistaminen itsessään on sosiaalista ja poliittista, ja sillä voidaan kaventaa demokratiaan kuuluvia perusoikeuksia. Kansallisen turvallisuuden takaamiseksi voi tulla paineita rajoittaa esimerkiksi sananvapautta, liikkumista tai kuvaamista. 

Särmä kertoo esimerkin Ruotsista, kansalaisten digitaalista valvontaa muun muassa dokumenttielokuvan keinoin käsittelevän hankkeen tekemisestä: 

”Ruotsalainen yhteistyökumppanini RåFilmin Alex Veitch oli valokuvannut poliisilaitosta tietämättä, että on tullut laki, että poliisilaitosta ei saa valokuvata. Hän sai sitten sakot kuvaamisesta. Ymmärrän että sotilasalueille on pääsy kielletty, mutta tuntuu oudolta rajoitukselta kieltää kaupungin keskustassa jonkun talon kuvaaminen turvallisuuden nimissä.”

Särmä on erityisen huolissaan siitä, miten terrorismin uhkaan vedoten tai ääriliikkeeksi määrittelemällä voidaan rajoittaa esimerkiksi ympäristöliikkeiden toimintaa. Yhdysvalloissa on turvallisuuteen vedoten lähetetty viranomaisia kaduille.

Suomessa turvallisuuden perusteella rajoitettiin liikkumista korona-aikana. ”Tarvittiinko sitä Uudenmaan sulkua? Vaikka eihän silloin tiedetty, mitä tulee tapahtumaan, niin nyt jälkeenpäin ajateltuna olisi sitä voinut itsekin ajatella kriittisemmin.” 

Turvallisuusvaatimuksia perustellaan myös peloilla, joiden luomisessa medialla on suuri valta ja vastuu. Särmä kritisoi etenkin iltapäivälehtiä: 

”Pelon politiikasta, eli siitä, miten peloilla luodaan turvallisuustarpeita ja oikeutetaan hallintaa, on puhuttu ainakin vuoden 2001 WTC-iskuista asti. Huomiotaloudessa media ja some lyövät kättä ja klikkejä haetaan Putinin kuvilla, terveysvaivoilla pelottelulla ja maailmanpoliittisilla kysymyksillä. Se näyttää myyvän hyvin, mutta samalla herää kysymyksiä median vastuusta. Päätoimittajat vetoavat talouden logiikkaan ja siihen, että tätä kansa haluaa lukea.”

Särmä kaipaa medialta vahvempaa moraalista roolia.

”Onko median rooli antaa kansalle mitä kansa haluaa, vai olisiko median tarkoitus tuottaa kansansivistystä? Vaikka se on vanhanaikaista ajattelua, niin haikailen 70-lukulaista menoa, jolloin kouluissa oli rauhankasvatusta ja monen eri tahon tavoite oli tuottaa kansansivistystä eikä vain viihdettä. Vaikka ei viihteessäkään mitään pahaa ole, sitäkin kuuluu olla, mutta ei siitä tarvitsisi esimerkiksi tehdä uutisia.” 

Ympäristö jää sivuun

Militaristisissa turvallisuuskeskusteluissa jäävät tavallisesti huomiotta myös ympäristökysymykset. Ympäristöongelmat ovat ainakin välillisesti monien konfliktien taustalla. Lisäksi ilmastokriisi ja luontokato aiheuttavat myös suoraan monenlaisia turvallisuusuhkia  ja sodat ympäristökatastrofeja.  

”Mitä kaikkea sota jättää luontoon jälkeensä?”

”Suomessa odotetaan innolla, että pääsemme osallistumaan Ukrainan jälleenrakennukseen. Mutta siitä ei puhuta, kuka siivoaa sodan tuhot ja mitkä ovat sodan pitkäaikaisvaikutukset luonnolle ja ihmisille, sekä sotilaille että muille? Ja mitä esimerkiksi Mustanmeren miinoittaminen tarkoittaa? Mitä kaikkea sota jättää luontoon jälkeensä?” 

Myöskään ympäristökysymyksissä ei oteta huomioon sotilaallista toimintaa.

”Armeijoiden päästöjä ei lasketa päästökiintiöihin! Me täällä mietitään voiko lentää etelään, kun tulee päästöjä, mutta armeijat voivat lentää hävittäjillä ilman että tarvitsee miettiä”, Särmä vertaa. 

Sotilaallisen toiminnan tuottamia kasvihuonekaasupäästöjä ei tarvitse raportoida. Armeijoiden arvioidaan tuottavan 5,5 prosenttia maailman ilmastopäästöistä, ja luvun tiedetään olevan kasvussa. Sotilaallinen varustautuminen vaatii myös mineraaleja, joiden hankinta lisää kaivosteollisuutta ja sen ympäristöhaittoja.  

Särmä kokee, että tulevaisuutta on juuri nyt vaikea ennustaa. X-sukupolven eli vuosina 1965–1980 syntyneiden sukupolvikokemus ja maailmankuva on joutunut koetukselle. 

”Olen kasvanut aikuiseksi ysärillä, jolloin kylmä sota loppui ja maailma avautui. Minulla on henkisenä perusasetuksena, että maailma aina menee paremmaksi, ihmisoikeudet edistyvät ja progressiivinen politiikka voittaa. Joudun aina muistuttamaan itseäni, että ei se niin välttämättä mene.”

”Jos merivirrat kääntyvät, niin onko asevarustelusta silloin mitään iloa?”

Nykyisin on synkempää. Nopeatempoinen media luo tunnemössöä, jossa yhdistyvät pöyristyminen, lohduttomuus ja ehkä myös toivottomuus. ”Mutta olen suuri feministikirjailija Rebecca Solnitin fani”, Särmä sanoo. ”Hänen mukaansa toivo syntyy siitä, että tulevaisuus on tuntematon ja pitää yrittää parhaansa. Asiat voivat kääntyä hyväänkin. Ja oliko se Mauno Koivisto, joka sanoi, että jos ei voida tietää, niin pitää ajatella, että kaikki menisi hyvin?”

Miten pääsisimme irti kiihtyvän militarismin kierteestä häikäilemättömien johtajien maailmassa?

Särmä ymmärtää realiteetit mutta toivoo, että Suomessa mietittäisiin mieluummin rauhanvarustelua kuin sotaan varustelua. ”Miten varustellaan itsemme kohti rauhaa? En tiedä,  miten se tapahtuu, että ei itse luoda tietä väkisin kohti tuhoa?”

Ainakin luontokato pitää ottaa paremmin huomioon. ”Jos merivirrat kääntyvät, niin onko asevarustelusta silloin mitään iloa? Ympäristökriisi pitäisi ratkaista politiikalla, mutta nyt mennään aivan eri suuntaan, kun öljyn käyttöä lisätään.”

Särmä varoittaa vaipumasta pessimismiin: ”Ratkaisut voivat vielä löytyä. Kiinasta ja muualta kuuluu positiivisia uutisia, aurinkoenergian käyttö nousee. Pitää luoda painetta päätöksentekijöille ja yksilöinä jokainen toimii miten toimii: voi vähentää eläinperäisten tuotteiden käyttöä ja tehdä mitä voi.”

Särmä arvostaa suuresti mielenosoituksia ja varsinkin Elokapinan aktivisteja, jotka vaativat politiikan muutosta ympäristön kannalta kestävämmäksi. Särmä painottaa, miten tärkeää on, että ihmiset ”ilmestyvät kehoina paikalle”, osoittavat mieltä ja tapaavat toisiaan. Hän toivoo, että Elokapinan aiheuttama raivo muuttuisi haluksi muuttaa maailmaa.

”Miten saadaan ihmiset tajuamaan, että ollaan teidänkin asialla, tai ainakin lasten tai lastenlasten asialla?”

Särmä on kokenut kadulla marssija. ”Olen lapsena ollut vappumarsseilla ja rauhanmarsseilla. Kasari ja ysäri olivat epäpoliittista aikaa, mutta olen nyt 10–15 vuotta käynyt taas vappumarsseilla ja vaikka ne ovat yhä pienempiä kuin lapsuudessani, niin ne ovat kasvaneet.”

Särmä kaipaa ”yleislakkomeininkiä”, vahvempaa kannanottoa ympäristön ja köyhien puolesta. ”Suomessa ei ehkä ole sellaista mielenosoituskulttuuria kuin jossain muualla. Täällä köyhät ovat kaduilla, mutta leipäjonossa. Meidän keski-ikäisten ja keskiluokkaisten pitää näyttää voimamme ja lähteä kaduille muidenkin kuin itsemme puolesta.” 

Aina ei tarvitse olla samaa mieltä

Särmä kokoaa ihmisiä yhteen myös Tampereella Telakka-baarissa. Maailmanrakastajan salonki -kirjallisuustapahtumissa  keskustellaan tietokirjoista. 

”Meillä oli käsittelyssä Hannah Arendtin Totalitarismin synty. Siinä selitettiin hyvin, miten eristäytyminen ruokkii totalitarismia. Eristäytynyt ihminen tulkitsee toisen sanomisen vihamielisesti ja reagoi siihen itse negatiivisesti. Ja mitä korona sai aikaan? Että kaikki eristäydyimme.”

Vaikka myös somea ja älypuhelimia syytetään ihmisten eristäytymisestä, Särmällä on positiviinen suhde sosiaaliseen mediaan. Somen kautta leviää tietoa kokoontumismahdollisuuksista ja asiat, joista ei muualta kuule, saavat näkyvyyttä. 

Kaikesta ei tarvitse olla aina samaa mieltä, kun ajetaan yhdessä jotain asiaa.

”En tietäisi saamelaiskysymyksistä mitään ellen olisi aikoinaan alkanut seurata aktivisteja. Samoin Palestiinasta ensisijainen tietolähde on some eikä suomalainen journalistinen media. Some tuo tapahtumiin inhimillisyyttä, kun voidaan seurata ihmisiä, jotka ovat siellä paikan päällä. Kuin nuoria lähti pakolaisiksi Ukrainasta, moni raportoi pakomatkoja Tiktokissa. Mutta toisaalta, tarvitseeko kaiken olla niin reaaliaikaista?”

Someen liittyy myös uhkia. Tekoälyllä luodaan disinformaatiota nostattamaan raivoa sympatian tai rahan keräämiseksi.

”Taito erottaa feikki ja aito tulee olennaiseksi. Haluaisin ajatella, että tästä alkaa uusi journalismin nousukausi, että on resursseja tuottaa oikeasti luotettavaa tietoa. Haluaisin nähdä, että näin käy, mutta se taitaa olla toiveajattelua.”

Särmän mukaan akateemisessa maailmassa on jo jonkin aikaa puhuttu paljon hitaudesta. Sitä kaipaa moni myös akateemisen maailman ulkopuolella. ”Kun vuosi vaihtui, niin ainakin omassa somekuplassani näkyi uudenvuodenlupauksia ja manifestointeja, että vähemmän somea ja enemmän kirjojen lukemista. Yritetään pyristellä irti jatkuvasta reagoinnista.”

Hän pohtii, näkyykö reagoinnista irtautuminen myös aktivismissa. Hän muistuttaa, ettei kaikesta tarvitse olla aina samaa mieltä, kun ajetaan yhdessä jotain asiaa. Olisi tärkeää osata toimia myös eri tavoin ajattelevien ihmisten kanssa.

”Voi olla hyvä, että ei puhuta siitä, mistä ollaan eri mieltä. Muistetaan että ollaan kaikki ihmisiä ja eletään tässä samassa yhteiskunnassa.”