Venäjän aloittama hyökkäyssota Ukrainassa on tuonut sodan uhan lähemmäs myös Suomessa. Turvallisuustilanteen muutos vei Suomen Natoon, ja poliitikot ovat harvinaisen yksimielisiä satsauksista puolustushankintoihin. Kaluston lisäksi armeijat tarvitsevat sotaväkeä. Suomessakin on kaipailtu lisää ammattisotilaita, kun Nato-jäsenyys tuo uusia tehtäviä.
Samaan aikaan mielenterveysoireilu tuntuu nakertavan yhä useamman toimintakykyä jo nuorella iällä. Kelan korvaamista 16–34-vuotiaiden sairauspoissaoloista selvästi yli puolet liittyy nykyisin mielenterveysongelmiin. Kesäkuussa julkaistun koko Suomen väestön kattaneen rekisteritutkimuksen perusteella yli kolmasosa suomalaisista saa 25 vuoden ikään mennessä jonkin psykiatrisen diagnoosin.
Taustalla vaikuttanee kulttuurin muutos: diagnooseihin liittyvä stigma on osin karissut ja ihmisistä tuntuu aiempaa luontevammalta hakea apua mielenterveytensä ongelmiin.
Mutta onko diagnoosin saaneista nuorista upseereiksi Nato-Suomen asevoimiin?
Riskialttiita diagnooseja
Suomessa tie ammattiupseeriksi käy Maanpuolustuskorkeakoulun (MPKK) kautta. Turun Sanomat uutisoi keväällä tapauksesta, jossa valintakokeen pisterajan ylittänyt hakija jäi ilman MPKK:n opiskelupaikkaa, koska oli saanut mielialahäiriödiagnoosin ja kävi kuntoutuspsykoterapiassa.
Sotilaslääketieteen keskuksen psykiatrian ylilääkäri Tero Levola vakuuttaa, etteivät esimerkiksi masennusdiagnoosi tai terapiasuhde ole kategorinen este upseerikoulutukselle. Päätökset tehdään tapauskohtaisesti lääkärilausuntojen pohjalta.
”Pitää arvioida, mitä se diagnoosi kunkin ihmisen kohdalla pitää sisällään.”
Joidenkin diagnoosien osalta päätökset ovat silti melko yksiselitteisiä. Kategorisia esteitä sotilasuralle ovat käytännössä skitsofrenia, samoin toistuva masennus tai epävakaa persoonallisuus.
Levola muistuttaa, että upseerien tulee pystyä tarvittaessa johtamaan joukkoja sotatilanteessa. Mielenterveysoireiden laukeaminen tosipaikan tullen olisi iso turvallisuusriski. Terveydentilavaatimukset suojaavat Levolan mukaan myös hakijaa itseään. Sotilaskoulutus on psyykkisesti kuormittavaa, ja opintojen katkeaminen mielenterveyden oireiluun olisi nuorelle kova paikka.
Puolustusvoimien terveystarkastusohjeen mielenterveyttä koskevat kriteerit ovat melko laveita. Levola pitää ympäripyöreyttä etuna, sillä se mahdollistaa yksilöllisen harkinnan. Monitulkintaisuus kuitenkin vaikeuttaa käytäntöjen arviointia ulkopuolelta.
Ilman opiskelupaikkaa jäänyt hakija valitti MPKK:n päätöksestä hallinto-oikeuteen. Turun Sanomien tietojen perusteella MPKK vetosi oikeudessa lisävaatimukseen, jota ei itse terveystarkastusohjeesta löydy. Sen mukaan mielialahäiriön tulisi olla remissiossa eli oireettomassa toipumisvaiheessa vähintään kahden vuoden ajan.
Onko laveiden muotoilujen rinnalle siis syntynyt kirjoittamattomia sääntöjä?
Levolan mukaan kategorista remissiovaatimusta ole, mutta oireiden uusiutumisriskin arvioiminen on tärkeä osa terveydentilan tutkimista. Hän huomauttaa, että hallinto-oikeus hylkäsi MPKK:sta tehdyn valituksen, eikä pitänyt oppilaitoksen toimintaa yhdenvertaisuuslain vastaisena.
Poissa silmistä, poissa mielestä?
Hallinto-oikeus arvioi MPKK:n päätöksen laillisuutta, mutta terveydentilavaatimusten tarkoituksenmukaisuus on oma kysymyksensä. Oleellista on se, miten kriteerejä lopulta tulkitaan ja miten ne ohjaavat ihmisten käyttäytymistä.
Psykologiliiton puheenjohtaja ja soveltuvuusarvioinnin asiantuntija Jari Lipsanen sanoo ymmärtävänsä hyvin, että maanpuolustuksessa ja muilla korkean turvallisuusriskin aloilla vaaditaan varovaisuutta. Kovin tiukasti tulkitut kriteerit voivat silti kääntyä itseään vastaan, jos ne ruokkivat puhumattomuuden kulttuuria.
”On vakaviakin mielenterveyden häiriöitä, jotka on aika helppo peittää, jos tilanne on ainakin hetkellisesti hyvä ja halu olla kertomatta suuri.”
Lipsanen mainitsee esimerkkeinä vakavan masennuksen ja persoonallisuushäiriöt.
Valmius puhua omista ongelmista ja hakea niihin apua ei ole kovin hyvä mittari oireiden vakavuudelle. Naiset esimerkiksi hakevat keskimäärin miehiä useammin ammattiapua mielenterveysongelmiin. Tämä saattaa kuitenkin kertoa enemmän sukupuolieroista tunteista puhumisessa ja omasta terveydestä huolehtimisessa kuin eroista psyykkisessä soveltuvuudessa upseeriksi. Pahimmillaan kategoriset linjaukset voivat siis johtaa epäsuoraan syrjintään.
Myös yhdenvertaisuusvaltuutetun toimiston asiantuntija Mervi Majoinen painottaa, etteivät hakukriteerit saa rangaista avun hakemisesta. Perustellut ja oikeasuhtaiset terveydentilavaatimukset eivät riko yhdenvertaisuuslakia, mutta rajoitteiden tulee perustua aidosti henkilön senhetkiseen terveydentilaan.
”Päätös avun piiriin hakeutumisesta ei saa olla tosiasiassa este alalle pääsyyn.”
Turvallisuuskaan tuskin paranee, jos osa ihmisistä ei uskalla hakea apua, koska pelkää sen kääntyvän heitä vastaan.
Katse alkukarsintoja pidemmälle
Jari Lipsasen mukaan valintakoevaiheessa tehtävää mielenterveyden arviointia keskeisempää on panostaa koulutuksen aikaiseen seurantaan. Ennen opintoja voidaan tunnistaa selkeimmät ongelmat, mutta epävarmoista tai aluksi kokonaan piiloon jäävistä tapauksista saadaan enemmän tietoa opintojen edetessä. Ihannetilanteessa opiskelijoita tuetaan mielenterveysongelmien ratkomisessa pelkän riskitapausten seulonnan sijaan.
Lipsanen ymmärtää, että tämä lähestymistapa on oppilaitosten näkökulmasta vaikea, sillä asioiden seuraaminen ja selvittely matkan varrella vaatii resursseja. Hän kuitenkin näkee tarpeen jossain määrin väistämättömänä.
”Kun puhutaan tuommoisista 18–25-vuotiaista, niin se on monelle mielenterveysongelmalle aika tyypillinen ikävaihe tulla esiin.”
Ylilääkäri Tero Levola sanoo, että alalla tiedostetaan ongelmista vaikenemiseen liittyvät riskit. Sotilaskulttuuriin liittyy tietynlaista ”machoilua”, eivätkä kaikki ehkä halua itsekään tunnistaa ongelmiaan, saati eritellä niitä muille. Hänen mukaansa Puolustusvoimissa kuitenkin kannustetaan ihmisiä aina hakemaan apua oireisiinsa.
Hänkin ajattelee, että valintaprosessissa tehtävä karsinta on vain pieni osa kokonaisuutta. MPKK:n kadeteilla on työura edessään, ja moni tulee vielä tarvitsemaan psyykkistä tukea elämänmuutosten keskellä.
Kun ongelmia ilmaantuu, ei ihmistä lähtökohtaisesti potkita pihalle, vaan etsitään yhdessä keinoja toimintakyvyn kohentamiseen. Itse sotilaskoulutukseenkin kuuluu psyykkisen puolen valmennusta. Johonkin on silti Levolan mielestä vedettävä raja.
”Puolustusvoimat ei ole ensisijaisesti terveydenhoitolaitos, eikä varsinkaan mielenterveydenhoitolaitos.”
Asepalvelusta ahdistukseen
Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa ei ole aiheuttanut dramaattista muutosta asepalveluksen aloittaneiden määrässä. Asepalveluksen suorittavien suhteellinen osuus on kuitenkin laskenut jo vuosikymmeniä. Vuonna 1994 syntyneistä miehistä enää 62 prosenttia suoritti asepalveluksen ennen 30 vuoden ikää ja velvollisuuden päättymistä. Vuonna 1974 syntyneillä vastaava osuus oli yli 80 prosenttia.
Tammikuussa aloittaneesta reilusta 12 000 alokkaasta palveluksensa keskeytti noin kuudesosa. Mielenterveysongelmat ja sopeutumishäiriöt ovat nykyisin yleisimpiä syitä palveluksen keskeyttämiselle.
Levola korostaa asepalveluksen olevan perustavanlaatuisesti eri asia kuin upseerivalinnat. Toiveena on, ettei lievien mielenterveysoireiden vuoksi haettaisi vapautusta tai lykättäisi asepalvelukseen astumista. Parhaimmillaan palvelusajan säännöllinen vuorokausirytmi, ruokavalio ja liikunta sekä sosiaaliset kontaktit voivat lievittää oireilua.
Alkushokin jälkeen palveluksesta selviäminen on monelle voimaannuttava kokemus. Palveluksesta vapauttamisen sijaan Puolustusvoimissa onkin viime vuosina etsitty uusia tapoja tukea varusmiesten psyykkistä sopeutumista.
”Vaikka on vanha firma kyseessä, niin aina yritetään oppia uudenlaisia temppuja”, Levola kiteyttää.
Mielenterveysongelmien lisäksi muutosta näkyy suhtautumisessa neurovähemmistöihin, etenkin ADHD-piirteiden osalta. Aiemmin ADHD on ollut peruste vapautukselle palveluksesta, mutta nykyisen tutkimusnäytön ja käytännön kokemusten perusteella suurin osa ADHD-diagnosoiduista nuorista suoriutuu palveluksesta ongelmitta. Levolan mukaan tätä viestiä koetetaan nyt välittää sekä nuorille että lääkärikunnalle.
Ainakin asepalveluksen osalta Puolustusvoimat koettaa siis mukautua yhteiskunnan muutokseen ja avautua pikkuhiljaa monenlaisille mielille. Kokonaisuudessaan sukupuoliperusteista asevelvollisuusjärjestelmää on toki vaikea nähdä minään tasa-arvon ja edistyksen airuena. Ehkä muutos tapahtuu vanhassa firmassa yksi uusi temppu kerrallaan.
Kirjoittaja on psykologian tutkija ja vapaa toimittaja.
