Kuva: Thérèse Bonney 1939, Museovirasto CC BY 4.0.
”On metsät Pohjolassa sankat, tummat. Ne ikisalat, haaveet hurjat loi. Asunnot Tapion on siellä kummat, haltiat väikkyy, hämyn äänet soi.” Näin runoili miesnero ja Suomen kaikkien aikojen tunnetuin taiteilija Johan Christian Julius ”Jean” Sibelius (1865–1957) sinfonisen runonsa Tapiolan motoksi. Vuonna 1926 julkaistu Tapiola liitetään vahvasti suomalaiseen metsämytologiaan ja metsänjumala Tapioon.
Sibeliuksen vahvalla myöhäiskaudella syntynyt Tapiola on kuitenkin täysin abstrakti teos, ja siihen liitetyt metsän ja nationalismin teemat ovat vahvasti päälle liimattuja. Jo tuolloin kansainvälisesti tunnettu taiteilija Sibelius sävelsi teoksen Italiassa Caprin saarella. Hänen nauttimansa kansainvälinen arvostus haluttiin valjastaa nuoren Suomen valtion hyväksi.
Vaikka Sibelius kirjoitti runonpätkän Tapiolan partituurin yläreunaan hieman vastahakoisesti kustantajansa pyynnöstä, suomalainen luonto oli Sibeliukselle kuitenkin erittäin tärkeä voimanlähde. Millainen sitten on kansallissäveltäjämme suhde suomalaiseen metsään ja luontoon? Tähän oikea henkilö vastaamaan on Sibeliuksen hyvin tunteva kirjailija ja toimittaja Minna Lindgren.
”Sibeliuksen teokset eivät kerro luonnosta, mutta hän inspiroitui luonnosta”, toteaa Lindgren. “Hänelle luonto merkitsi sitä, mitä joillekin toiselle merkitsee ehkä uskonto. Kyseessä on tyypillinen taiteilijan henkinen maailma. Luonto on joko symbolitasolla tai konkreettisella tasolla useille taiteilijoille inspiroiva asia, jonkinlainen henkinen lähtökohta, josta taide syntyy. Sitä se on ehdottomasti Sibeliuksellakin.”
Tapiolan lisäksi metsä on esillä muun muassa Sibeliuksen pianolle säveltämässä Puusarjassa, jonka osien nimet ovat ”Kun pihlaja kukkii”, ”Yksinäinen honka”, ”Haapa”, ”Koivu” ja ”Kuusi”.
Meille on opetettu, että luonto, kansallisromantiikka ja nationalismi kuuluvat Sibeliuksen musiikkiin. Samalla tavalla suhtaudutaan muuhunkin kultakauden taiteeseen kuten Akseli Gallen-Kallelan ja Pekka Halosen maalauksiin ja Aleksis Kiven kirjallisuuteen.
”Musiikkitieteilijä Ilmari Krohn oli ensimmäinen, joka kertoi Sibeliuksen toisesta sinfoniasta, että tässä seisotaan Kolilla ja tässä näkyy suomalainen maisema”, valaisee Lindgren ja jatkaa: ”Se on ihan roskaa. Tällainen ajattelu eli pitkään. Kun suomalaisessa elokuvassa tuli luontokohtaus, siihen pantiin soimaan Sibeliuksen musiikkia. Näin vahvistui ajatus siitä, että Sibelius kertoo meille suomalaisesta luonnosta.”
Asia ei ole kuitenkaan näin yksinkertainen. Kun Sibelius sävelsi viidennen sinfoniansa finaalia huhtikuussa 1915, hän kirjoitti päiväkirjaansa nähneensä 16 joutsenen lentoonlähdön Tuusulanjärvellä: ”Yksi elämäni suurista vaikutelmista! Herrajumala tuota kauneutta. Ne kiertelivät pitkään yläpuolellani. Katosivat auringon utuun välkehtivänä hopeanauhana. Ääntely samaa puupuhallintyyppiä kuin kurkien, mutta ilman tremoloa. Joutsenten ääni lähenee enemmän trumpettia joskin sarrusofonisointi on ilmeinen. Matala kertosäe, joka muistuttaa pienen lapsen itkua. Luonnonmystiikkaa ja elämäntuskaa.” Tämän kokemuksen jälkeen syntyi finaalin teema.
Sibeliuksen luontosuhde ei ollut suomalaisittain tyypillinen, kertoo Lindgren. ”Sibeliuksen luontosuhde oli keskieurooppalainen. Se on sitä, että Johannes Brahms tai Franz Schubert katsovat ikkunasta ulos ja miettivät puroja ja lintusia. Sitten he säveltävät jotain kaunista. Sibelius käveli metsässä puku päällä ja italialaiset nahkakengät jalassa. Hän istuskeli tuolilla kallion päällä ja ihaili luontoa. Mutta me suomalaiset olemme sellaisia, että satoi tai paistoi, metsään mennään. Siellä nukutaan sammalmättäällä ja syödään ketunleipiä. Se on erittäin primitiivinen tapa olla luonnossa. Sibeliuksella ei ollut henkilökohtaisesti mitään tämäntyyppistä kokemusta.”
Lindgrenin mukaan Nokialta 80-vuotissyntymäpäivälahjaksi saadut kumisaappaat jäivät Sibeliukselta käyttämättä.
Reilut sata vuotta sitten suomalainen urbaani kulttuuri oli minimaalista. Luonto ympäröi ihmisiä kaikkialla. Se oli itseisarvo ja itsestäänselvyys, johon kasvettiin niin kaupungeissa kuin maaseudulla. 1900-luvun alussa metsä oli suomalaisille loputtomalta tuntuva luonnonvara, ja ensimmäiset ajatukset sen suojelemisesta tulivat yleiseen tietoisuuteen vasta noin 70 vuotta myöhemmin.
Minna Lindgren muistuttaa, että Sibeliuksen elämä oli erittäin yläluokkaista. ”Helsingissä on reilut sata vuotta sitten ollut akateeminen yläluokka, joka ei ollut edes kovin rahakas. Rikkaat patriarkat asuivat patoamiensa koskien äärellä tekemässä bisnestä metsästä. Akateemiset ja taiteilijat asuivat niissä muutamissa kortteleissa, joita Helsingissä oli. Sibeliuksen elitismiin kuului myös, että hän matkusti paljon.”
Sibelius tunnettiin myös siitä, että hän saattoi viettää taitelijaelämää ravintoloiden sykkeessä. Metsien ja peltojen keskellä Tuusulanjärven kupeessa sijaitseva Ainola oli hänelle kuitenkin tärkeä paikka. ”Sibeliuksen työrytmiin kuului, että silloin kun hänen piti saada ideoita ja teos alkuun, hän halusi olla Ainolassa luonnon keskellä, valvoa ja naukkailla viskiä. Sitten kun työ lähti käyntiin, hän lähti joko Helsinkiin tai ulkomaille ja sävelsi teoksensa loppuun urbaanissa ympäristössä”, kuvaa Lindgren.
Ulkomaanmatkoilla Sibelius kuljetti mukanaan pientä palaa suomalaista metsää. Hän kirjoitti päiväkirjassaan: ”Kerran panin metsässä sammalta tulitikkulaatikkoon, jota sitten pidin taskussani. Otin sen aina toisinaan esiin ja haistelin sammalta. Silloin pääsin kohta metsän tunnelmaan, kuulin tuulen huminan ja lintujen laulun.”
Metsä oli Sibeliukselle tärkeä turvapaikka. ”Jos verrataan suomalaisia ja keskieurooppalaisia kansansatuja, niin keskieurooppalaisissa saduissa metsä on aina vaarallinen paikka”, huomauttaa Lindgren. ”Siellä on peikkoja ja noitia. Jotain kamalaa tapahtuu aina kun mennään metsään. Siellä eksytään ja kuollaan. Suomalaisille metsä on turvallinen paikka. Tämä luontosuhde oli myös Sibeliuksella. Tarina sammalesta tulitikkurasiassa liittyy turvallisuuteen. Turvallinen metsä oli kaiken lähtökohta ja pohja.”
Kansallissäveltäjämme juhlimisesta on otettu kaikki irti. Niinpä tämän vuoden juhlan aiheena ovat Sibeliuksen 160-vuotisjuhlat. Onko Sibelius kaiken tämän arvoinen? Minna Lindgren toteaa, että klassikkotaide puhuttelee ihmisiä eri aikoina. ”Klassikkotaide on myös sellaista, joka kestää yksittäisenkin ihmisen kulutusta. Voin lukea Thomas Mannin Taikavuoren moneen kertaan ja se antaa minulle aina jotain lisää. Samaa voin sanoa Sibeliuksen musiikista.”
Suomessa on vahva sibeliaaninen perinne ja Sibelius on ollut esikuva useille säveltäjäsukupolville. Myös metsä ja luonto ovat yhä käytettyjä teemoja musiikissa, joskin suhde niihin on muuttunut, kuten Lindgren muistuttaa. ”Tämän hetken nuoret taidemusiikin säveltäjät ovat äärimmäisen ympäristötietoisia. Kyse on nimenomaan suomalaisesta luontokäsityksestä. Nyt sävelletään teoksia, joissa tunnetaan kauhua siitä, mitä olemme luonnolle tehneet. Esimerkiksi Cecilia Damström ja Outi Tarkiainen ovat käsitelleet näitä teemoja sävellyksissään.”
Vuonna 2025 vietetään Jean Sibeliuksen syntymän 160-vuotisjuhlaa. Hiljaisuus ja metsä – 160 vuotta Jean Sibeliuksen syntymästä -näyttely Järvenpään taidemuseossa 23.4.2025–4.1.2026.
Jutun kirjoittamista on tuettu Koneen säätiön Metsän puolella -apurahalla.
