Sujahtaessaan kotitalonsa ovelta Manhattanin ihmisvilinään beigeen sadetakkiin, suuriin aurinkolaseihin ja kalastajanhattuun pukeutunut Greta Garbo (1905–1990) olisi voinut olla kuka tahansa hyvin toimeentuleva eläkeläinen.
Naapurustossa, kadun toisella puolella ja naapuritalojen porttikongeissa valpastuttiin kuitenkin joka kerta, kun viidennen kerroksen asukas ilmaantui ulko-ovelle. Näkymättömät tarkkailijat taittelivat sanomalehtensä ja tumppasivat tupakkansa ja lähtivät varovasti seuraamaan entisen elokuvatähden päivittäistä vaellusta.
Ruotsalaissyntyinen näyttelijä Greta Garbo vetäytyi elokuvabisneksestä jo 1940-luvun alussa, 36 vuoden ikäisenä. Sen jälkeen yhtä viime vuosisadan suurimmista elokuvatähdistä ei nähty enää koskaan julkisuudessa.
1950-luvun alusta aina kuolemaansa vuonna 1990 kansalainen Garbo asui New Yorkin Manhattanilla osoitteessa 450 East 52nd Street. Tuona aikana hän teki poikkeuksetta vähintään yhden päivittäisen kävelylenkin ympäri kaupunkia – yleensä kaksi. Vuosien varrella kävelyretkien ympärille muodostui eriskummallinen kultti.
Kuvaillessaan ilmiötä vuonna 1966 lehtimies Alan Levy varjosti Garboa ja laski kymmeniä muitakin ihmisiä tarkkailemassa ripeästi etenevää tähteä. Tämä salainen armeija, johon kuului Truman Capoten ja Andy Warholin kaltaisia henkilöitä, yritti lintuharrastajan innolla bongata myyttisen olennon ilman, että Garbo itse huomaisi ja pelästyisi. ”Garbo-tarkkailijat” eivät lähestyneet tähteä tai yrittäneet jutella tälle. He tunsivat tämän tavat eivätkä halunneet häiritä.
Entisen elokuvatähden varjostaminen New Yorkin katuvilinässä, jossa tämä sulautui vain täpläksi väkijoukossa tai beigeksi välähdykseksi suojatiellä, kuulostaa hullulta. Mutta me viihdytämme itseämme merkillisin tavoin. Vaikkapa seuraamalla kuinka joku siivoaa, syö, tai silittää vaatteitaan TikTokissa tai Instagram-tarinoissa. Tavallaan kyse on saman ilmiön alku- ja nykytilasta.
Garbon saapuessa Hollywoodiin vuonna 1925 elokuvateollisuus – ja laajemmin massamedia – oli vielä sangen nuori ilmiö. Ensimmäinen elokuvastudio oli avattu kaupunkiin vain 16 vuotta aiemmin. Ujosta Garbosta tuli uuden taidemuodon vastahankainen supertähti ja paradoksaalisesti yksi aikansa seuratuimmista naisista.
1900-luvun alun modernisaatio ja voimakas kaupungistuminen toivat mukanaan uuden urbaanin elämäntavan ja sen huvitukset, mutta myös yksinäisyyden ja vieraantuneisuuden tunteet, joita taiteilijat kuten Edward Hopper ja Jean-Luc Godard käsittelivät töissään. Garbon imago valkokankaan ”suurena yksinäisenä” resonoi tässä uudessa ajassa.
Garbolle yleisö oli silti – Sunset Boulevard -elokuvaa mukaillen – vain ”joitakin ihmisiä tuolla pimeydessä”. Tarkkailijoilleen tähti saattoi olla syy elää.
Termillä parasosiaalinen suhde kuvataan yleensä mediavälitteistä yksisuuntaista suhdetta, jonka ihminen kokee kaksisuuntaisena. Se voi olla esimerkiksi elokuvatähden intensiivistä fanitusta tai suositun somevaikuttajan perhe-elämän myötäelämistä.
Ensimmäisten elokuvatähtien ja yleisön välinen parasosiaalinen suhde syntyi ajassa, jossa maalta muuttaneet ihmiset hakivat paikkaansa muuttuneessa, yksilökeskeisemmässä maailmassa.
Sata vuotta myöhemmin mediakulttuuri on pesiytynyt kaikkialle ympärillemme. Samalla kokemuksemme siitä on pirstaloitunut lukemattomien kanavien, alustojen, genrejen ja alagenrejen peilitaloksi.
Toisin kuin televisiota tuijottavat sohvaperunat, nykyiset sosiaalisen median käyttäjät voivat ainakin kuvitella olevansa aktiivisia toimijoita. Uudet alustat ovatkin huippuunsa optimoituja; ne ovat osallistavampia, vuorovaikutteisempia ja koukuttavampia kuin mikään massamedian muoto aiemmin.
Kaikesta vuorovaikutuksesta huolimatta olemme tutkimusten mukaan yksinäisempiä kuin koskaan.
Todennäköisesti viime vuosien ”yksinäisyysepidemiaan” on vaikuttanut muun muassa sosiaalinen media ja sen taipumus vahvistaa parasosiaalisia suhteitamme.
Ongelma ei ole pelkästään tubettajien, tiktokkaajien ja muiden sisällöntuottajien tarjoama, yhteydeksi naamioitu tuote, vaan se, että sosiaalinen media tekee meistä kaikista esiintyjiä ja muuntaa kaikki sosiaalisen median yhteytemme parasosiaaliseksi vuorovaikutukseksi todellisen sijaan.
Koska alustat palkitsevat sisältöä, joka simuloi kaupallisia toimijoita, meidänkin tapamme kertoa itsestämme muuttuu. Jaamme muokattuja kuvia ja spontaanin oloisia, mutta käsikirjoitettuja tarinoita sekä muuta stilisoitua sisältöä elämästämme. Palkinnoksi saamme sydämeksi naamioidun dopamiiniannoksen.
Vaikka kaikki sosiaalisen median ongelmat olisi houkuttelevaa kammeta yksilön vastuulle, ei ruutuajan kontrollointi poista ilmiön juurisyytä.
Todellisuudessa uusi teknologia on vain looginen seuraus kapitalistisen järjestelmän sisäänrakennetusta ominaisuudesta, joka on näkynyt ympärillämme jo pitkään.
Karl Marx hahmotteli jo vuonna 1844 teorian, jonka mukaan sosiaalinen vieraantuminen eli alienaatio on kapitalismin johdonmukainen seuraus. Marxin mukaan kapitalismin luoma mekaaninen kilpailuyhteiskunta saa ihmiset vieraantumaan omasta luonnostaan, muista ihmisistä ja työstä itsestään.
Kulttuurihistorioitsija Fay Bound Alberti esittää teoksessaan A Biography of Loneliness: The History of an Emotion, että moderni yksinäisyys on kapitalismin ja sekularismin tuotosta. ”Monet 1700-luvulta lähtien kehittyneet jakolinjat ja hierarkiat – itsen ja maailman, yksilön ja yhteisön, julkisen ja yksityisen välillä – on omaksuttu individualismin politiikan ja filosofian kautta.” Bound Albertin mukaan tätä individualismin eetosta on ajanut ennen kaikkea kapitalismi. Aiemmin ihmiset olivat yksinkertaisesti liian riippuvaisia yhteisöstä jäädäkseen täysin yksin.
Jos massamedia ja sen tähdet tarjonneet laastarin vieraantuneisuuteen, ovat modernit lääkkeet ovat järeämpiä, joskin yhtä tehottomia tähän perimmäiseen tekijään.
Garbo pettyi aikoinaan Hollywoodin tähtitehtaan sieluttomuuteen ja omaan rooliinsa tähtenä. Garbon motiiveja uransa päättämiseen voi vain arvailla, mutta on kiinnostavaa, että syrjäisen maaseutuhuvilan tai aidatun hienostoalueen sijaan hän päätti kadota New Yorkin ihmisvilinään.
Maineestaan huolimatta Garbokaan ei halunnut olla todellisuudessa täysin yksin.
Garbo: Where Did You Go? -dokumenttielokuva (2024) katsottavissa MTV Katsomossa.
