Sahelin alue on ollut kahdeksan vuotta ulkopuolisen sotilaallisen ja taloudellisen tuen kohteena. Siitä huolimatta aseistautuneet ryhmät ovat lisänneet ja laajentaneet iskujaan ensin Pohjois-Malista maan keskiosiin ja sen jälkeen Burkina Fason ja Nigerin pohjoisosiin. Vuonna 2019 kuolonuhrien määrä nousi YK:n Länsi-Afrikan ja Sahelin toimiston Unowasin mukaan yli neljään tuhanteen, mikä on viisi kertaa enemmän kuin vuonna 2016.

Ketterät, nopeasti liikkuvat aseryhmät käyttävät hyväkseen ”valtatyhjiötä”(1). Isoja asutuskeskuksia vältellen ne mieluummin lujittavat asemaansa raja-alueiden tuntumassa, missä liikkuu tavaraa, aseita, huumeita, taistelijoita ja siirtolaisia.

Ranskan nykyiset joukot saapuivat alueelle operaatio Servalin alkaessa vuonna 2013, mutta ne eivät ole onnistuneet nujertamaan alueella toimivia muutaman sadan tai tuhannen taistelijan katiba-yksikköjä. Nämä suoraa taistelukontaktia välttävät taistelijapataljoonat ovat kehittäneet strategian, jonka avulla ne ankkuroituvat väestön pariin ilman virallista vallankäyttövastuuta.

Malin armeijan takaiskut

Malin armeija on edelleen Sahelin alueella heikossa asemassa siitäkin huolimatta, että EU on lähettänyt sille EUTM Mali -operaation puitteissa merkittävää sotilaallista tukea. Malin hallituksen ilmoituksen mukaan sen 16 000 sotilaasta alle 10 000 on toimintakykyisiä.

Afrikassa on tyypillistä, että asevoimat on koulutettu valtioiden väliseen sotaan tai valtaa pitävän hallinnon suojelemiseen, mutta niillä ei juuri ole valmiuksia puuttua maiden sisäisiin konflikteihin tai raja-alueiden laittomaan liikenteeseen. Malin armeijan liikkuvuus on varusteiden puutteiden vuoksi erittäin heikkoa, joten se lähinnä majailee kasarmeilla tai asemapaikoissaan, missä se on helppo kohde kapinallisten iskuille. Sama pätee myös Nigeriin.

Mali on tehnyt lukuisia rauhansopimuksia (1992, 2006, 2013, 2015) kapinallisten kanssa. Näiden seurauksena sen on joutunut muiden Sahelin alueen maiden tavoin integroimaan armeijaansa entisiä kapinallis- ja muita taistelijoita monessa eri vaiheessa. Sotilaiden palkat ovat riittämättömät, uralla etenemisen mahdollisuuksia pidetään mahdottomina, ja korruptio jäytää kaikkia armeijan hallinnon tasoja – ylin johto mukaan lukien. Osa 2010-luvulla kansainvälisiltä markkinoilta hankituista, ylihinnoitelluista helikoptereista ja hävittäjistä on paljastunut käyttökelvottomiksi.

Vaikka Ranska, muu Eurooppa ja Yhdysvallat ovat toimittaneet Malin armeijalle materiaali- ja koulutustukea, ja vaikka vuonna 2015 käynnistettiin kunnianhimoinen armeijan uudelleenjärjestelyt kattava viisivuotissuunnitelma, maan asevoimat ovat kokeneet takaiskuja toisensa perään.

Malin keskiosissa taistelijaryhmät murskasivat armeijan kasarmit ja hallitsevat nyt seutua. Maan pohjoisosassa – joka ei ole ollut täysin armeijan hallinnassa vuosikymmeniin – armeija joutui vetäytymään ja pääsi vasta tammikuussa 2020 osittain taas vahvistamaan jalansijaansa.

Malin asevoimat on myös syyllistynyt sotarikoksiin. Malin ihmisoikeusasioita tutkiva senegalilainen Alioune Tine (2) on laskenut että Malin keskiosissa, erityisesti Moptin ja Ségoun ympäristössä, on tehty yli 200 teloitusta ilman oikeudenkäyntiä vuonna 2020. Samanlaisia syytöksiä on esitetty myös Burkina Fason asevoimia kohtaan.

Vuonna 2014 alueen maat perustivat G5 Sahel -puolustusyhteistyöverkoston (3), johon kuuluvat Mali, Burkina Faso, Niger, Mauritania ja Tšad. Tavoitteena on taistella Sahelin raja-alueiden epävakautta vastaan kehittämällä aluetta taloudellisesti ja yhteiskunnallisesti (yhteistyö on vielä lapsenkengissä) sekä yhdistämällä asevoimia. Kukin maa on siirtänyt yhden tai kaksi pataljoonaa G5 Sahel -operaation ”yhteisiin joukkoihin”. Verkostolla on oma esikuntansa Malin pääkaupungissa Bamakossa, ja se toimii yhteistyössä Ranskan Barkhane-joukkojen Tšadin N’Djamenaan sijoitetun esikunnan kanssa.

Verkoston toimintaan kuuluvat yhteiset toimet raja-alueilla, missä joukoilla on lupa ajaa takaa aseryhmiä sadan kilometrin päähän kunkin maan rajojen sisäpuolelle. Verkostolla on myös nopean toiminnan joukkoja, ja lisäksi maat tekevät yhteistyötä tietojen vaihdon ja kansallisen turvallisuuspolitiikan yhdenmukaistamisen merkeissä.

Saharan ja Sahelin strategisen turvallisuuden keskuksen (C4S) johtaja, mauritanialainen Ahmedou Ould-Abdallah, on kuitenkin sitä mieltä, että G5 Sahel -verkosto on vain päältä kaunis. ”Yhteiset asevoimat eivät synny heikkouksia yhdistämällä varsinkaan, kun samalla pitää selvitä multilateraalisuuden kompleksisuudesta ja hallinnoida ulkoista rahoitusta. Se on lopulta aivan mahdoton yhtälö.”(4) Jos verkostoon liittyy myöhemmin vielä muita maita, kuten Senegal ja Norsunluurannikko, haasteet kasvavat entisestään.

Vuonna 2020 verkoston joukot saavuttivat jonkin verran menestystä Liptako-Gourman ”kolmen rajan” alueella, jossa kohtaavat Mali, Niger ja Burkina Faso. Koko alueen hallinta on kuitenkin edelleen saavuttamattomissa: esimerkiksi Nigerissä tapahtui 2. tammikuuta 2020 pahin verilöyly kymmeneen vuoteen, kun Malista moottoripyörillä tulleet taistelijat iskivät raja-alueen kylään ja tappoivat noin sata sen asukasta. Maaliskuun 15. päivä 58 ihmistä kuoli hyökkäyksissä markkinoilta palaamassa olleiden ihmisten kimppuun Tillaberin alueella.

Vuoden 2020 aikana Nigerin armeija menetti satakunta sotilasta sen asemapaikkoihin kohdistuneissa iskuissa. Tällä alueella myös Ranskan joukot ovat kärsineet pahimmat tappionsa viime vuosina (55:stä vuoden 2013 jälkeen kaatuneesta 12 kuoli tällä alueella).

Jos vältyttäisiin edes pahimmalta

Tšadilla on Sahelin alueen kokenein armeija ja sieltä yhteisten asevoimien piti saada kahdeksas pataljoonansa, mutta G5 Sahelin tuleva johtaja ja Tšadin presidentti Idriss Déby luopui lopulta hankkeesta. Hän vetosi Tšadjärven ympäristössä vallitsevaan jatkuvaan uhkaan – alue on nigerialaisen jihadistiryhmittymän Boko Haramin aktiivista toiminta-aluetta – ja päätti keskittää eliittijoukkonsa sinne.

Elokuussa 2020 perustuslain muutoksen myötä itsensä ”Tšadin marsalkaksi” nimittänyt Déby haluaa kuitenkin ensisijaisesti pitää armeijansa kaikki voimat omassa käytössään siltä varalta, että jokin uhkaisi hänen yli kolmikymmenvuotista valtamonopoliaan.

Sahelin turvallisuuden tärkeänä toimijana toimii myös Minusma, Malin vakauttamiseen tähtäävä moniulotteinen hanke, joka on yksi YK:n suurimmista rauhanturvaoperaatioista. Sen joukkojen lukumäärä on noussut viidessä vuodessa 14 000 sotilashenkilöön. Minusman joukot toimivat koko Malin alueella, mutta hanketta on usein syytetty siitä, ettei se suojaa siviilejä riittävästi.

Alueen valtioiden päämiehet ovatkin toivoneet erityisesti kevyempiä ja nopeampia joukkoja, joilla olisi YK:n peruskirjan 7. luvun perusteella vahvistettu lupa ”rauhaan pakottamiseen” pelkän hätävarjelun sijaan. Silloin rauhanturvaajat voisivat toimia aloitteellisemmin Pohjois-Malissa, jonka hallinnasta maan keskusjohto ja autonomiaa vaativat ryhmät taistelevat, sekä maan keskiosissa, joka on jihadistien toiminnan ja alueen erilaisten yhteisöjen välisten konfliktien keskiö.

Muussa tapauksessa YK:n rauhanturvaoperaatiosta tulee pelkkä ”korvausautomaatti”, huomautti Senegalin presidentti Macky Sall viimeisimmässä Afrikan rauhaa ja turvallisuutta käsittelevässä kansainvälisessä foorumissa Dakarissa marraskuussa 2019.  ”Sotilaiden pitäminen passiivisina maksaa liikaa ja heikentää kansainvälisen yhteisön uskottavuutta”, sanoi myös Ahmedou Ould-Abdallah, joka pitää uhkaa niin vakavana, että se oikeuttaa kansainvälisten joukkojen mukaantulon. ”Maillamme ei ole resursseja sen enempää kuin kestävyyttä tai yhteenkuuluvuutta vastata iskuihin. Varsinkin jos niihin liittyy vielä etninen ulottuvuus.”

Ranskan joukot ovat erityisen merkittävä voimatekijä Sahelin alueella. Operaatio Servalin jälkeen tulleet Barkhane-joukot ovat levittäytyneet kaikkiin viiteen Sahelin maahan. Operaation kuuluu 5 100 sotilasta, jotka vaihdetaan neljän kuukauden välein. Ilmakuljetuskapasiteetti on huomattava: Malissa on helikoptereita, Tšadissa kuljetuskoneita, Nigerissä lennokkeja ja hävittäjiä. Ranska siis hallitsee Sahelin alueellisia turvajärjestelyjä.

”Jos Ranska vetäytyy alueelta, syntyy kaaos”, huomauttaa Ranskan entinen Malin suurlähettiläs Nicolas Normand. (5) Ranskan armeijalla on siirtomaa-ajan perintönä tehokas ”sotilasretkikuntakulttuuri”, jota ylläpitävät vielä nykyisinkin laivaston joukot ja muukalaislegioona. Barkhanen sotilaat hallitsevat vanhan mallin, johon kuuluvat epäilyksenalaisiin kyliin tehtävät yölliset ratsiat sekä etsinnät ja pidätykset – nykyisin ne vain toteutetaan yhdessä afrikkalaisten sotilaiden kanssa.

Ranskan armeija, jonka ”voittoa” presidentti François Hollande ylisti vuonna 2013 (6), rämpii nyt kahdeksan vuotta myöhemmin Sahel-nimisessä suossa. Se joutuu valvomaan Länsi-Euroopan kokoista aluetta, jonka maiden hallinto ja asevoimat ovat heikossa hapessa, mistä uusimpana esimerkkinä on Malissa 18. elokuuta 2020 toteutettu vallankaappaus. (7)

Ranskalaiset ovat raskaasti ja nykyaikaisesti varustettuja, mutta joukoille asetetut tavoitteet ovat väistämättä mahdottomia: Miten torjua terrorismin uhkaa riittävästi, jotta paikalliset toimijat pystyisivät pitämään sen aisoissa ilman ulkopuolista tukea? Miten rajoittaa Sahelin jihadististen katiba-yksikköjen toimintaa, kun hyvin tiedetään, että taktisesta menestyksestä huolimatta lopullista voittoa on mahdoton saavuttaa? Miten välttyä sekaantumasta yhteisöjen ja kansojen välisiin kysymyksiin tai maata, vettä ja karjaa koskeviin konflikteihin – sillä ne kuuluvat ranskalaisille nyt vähemmän kuin koskaan?

Vuosien varrella Ranskan joukot ovat mukauttaneet taktiikkansa kenraali Didier Castresin jo vuonna 2015 laatimien taisteluohjeiden mukaiseksi: ”On luovuttava ’clausewitzilaisesta sotakäsityksestä’ (8), jonka mukaan sotiminen on vain ”vihollisen kuluttamista, eliminoimista ja lopullista tuhoamista”, ja sen sijaan ”on kohdistettava toiminta vihollisen liikkeisiin, verkostoihin, solmukohtiin ja keskuksiin”.

On siis etsittävä heikkoja kohtia, opittava tuntemaan muonitus- ja huoltoreitit, komentoketjut ja viestintäjärjestelmät ja ”iskettävä saumakohtiin”. On käsiteltävä kokonaiskuviota ”varuskuntalogiikan” sijasta, osattava ”noudattaa jatkuvan liikkumisen ja sopeutumisen strategiaa” ja pystyttävä yllättämään paikallisesti, ajallisesti ja määrällisesti ja jos mahdollista vieläpä ”salamannopeasti ja murskaavan tehokkaasti”. (9)

Ranskan asevoimien esikuntapäällikkö François Lecointre arvioi jo kesäkuussa 2019 kansalliskokouksen puolustusvaliokunnalle, että ”Nigerjoen mutkan alueen turvaaminen tulee viemään useita vuosia”. Hän vaati ”strategista kärsivällisyyttä” Sahelin kriisin ”systeemisen” aspektin vuoksi ja antoi ymmärtää, ettei elättele illuusioita sodan tavoitteista: ”Sotilaan on osattava tyytyä myös siihen, että pahin on vältetty.”

Pidättyväisyys vaikuttaa sitäkin tärkeämmältä nyt kun väestö, erityisesti Malissa, on vähitellen kääntynyt Ranskaa vastaan. ​​(10) Syyskuussa 2019, muutama kuukausi sen jälkeen, kun puolisotillaaliset dogonjoukot olivat tappaneet 130 fulbekansaan kuuluvaa kyläläistä Ogossagoussa lähellä Burkina Fason rajaa, julkisuudessa alkoi kiertää valokuvia, joita väitettiin todisteeksi siitä, miten ”Ranskan armeija ryöstää kultaa Malista”. Myöhemmin esiintulleen kuvan väitettiin todistavan, että ranskalaiset sotilaat olivat ”toimittaneet moottoripyöriä jihadisteille”.

Malin maaperän rikkauksien ryöstelyä koskevalle syytökselle ei löydy vakavia perusteluja: Ranskan Afrikasta tuomat öljy ja kaasu sekä malmit ovat pääasiassa peräisin englanninkielisestä Nigeriasta ja portugalinkielisestä Angolasta. Selvitysten (11) mukaan Ranskan sotilastoiminnan ja maan tärkeimpien talousintressien kohteen välillä ei ole vakavasti otettavaa korrelaatiota. Entinen merivoimien eversti ja nyttemmin historiantutkija Michel Goya pitää väitteitä ”kuvitelmana”, Ahmedou Ould-Abdallah ”mielettömänä” ja ajatushautomo IRISin (Kansainvälisten ja strategisten suhteiden instituutti) tutkija Caroline Roussy ”järjettömänä salaliittoteoriana”.

Silti Ranskan armeijan imago himmenee himmenemistään. Vallitsevan mielikuvan mukaan ranskalaiset sotilaat mieluiten suojautuvat tarkkaan vartioituihin kasarmeihinsa, liikkuvat vain panssariajoneuvoissa hyvin aseistautuneina, naamioituneina, käsineissä ja viimeisen päälle hienoissa suojavarusteissa – varotoimia, jotka ovat sotilaille tuttuja, mutta herättävät pelkoa väestössä ja heikentävät vuorovaikutusta. Tällaisessa tilanteessa on vaikea harjoittaa ”sydänten ja mielten valloitusta”, niin kuin teoreetikot suosittelevat.

Monien on vaikea uskoa, ”etteivät Barkhanen ja Minusman joukot – kun ottaa huomioon miten suuret budjetit ja volyymit niillä on käytössään – muka pystyisi heikentämään aseistettujen terroristiryhmien valtaa tai ainakin suojelemaan väestöä niiltä”, kuten Bordeaux’n valtiotieteen korkeakoulun Science Pon tutkija ja Ségoun yliopiston vastaava lehtori Boubacar Haidara huomauttaa (12).

Ranskan poliittiset virhearviot

Yhtä epäilevästi alueella suhtaudutaan ”päänahkastrategiaan”, joka tarkoittaa kapinallisjohtajien eliminointia Ranskan erikoisjoukkojen tai aseistettujen lennokkien avulla – mistä ei koskaan julkisteta kuvamateriaalia saati uhrien nimiä, lukuja sen enempää kuin yhteenvetojakaan.  ”Lennokit tappavat, mutta ketä tai miksi, sitä ei kerrota”, kirjoittaa toimittaja Rémi Carayol. (13)

Ranskalaisten hävittäjien ilmoitettiin surmanneen parikymmentä jihadistia Douentzan alueella Malissa 5. tammikuuta, mutta tarkempaa selvitystä vaativien alueellisten järjestöjen mukaan ranskalaiset olivat erehtyneet luulemaan paikallista hääseremoniaa jihadistien kokoontumiseksi. Vaikka siviilien suojaamiseksi on laadittu erilaisia menettelytapoja, on silti olemassa merkittävä riski, että sotilaat väittävät eliminoineensa ”terroristeja”, kun uhreiksi on tosiasiassa joutunut viattomia siviilejä.

Kaikesta huolimatta ranskalaiset sotilaat nauttivat vielä yleisesti onnistuneena pidetyn operaatio Servalin saamasta arvostuksesta. He ovat saaneet hyvää oppia ja kokemusta laajan alueen tarjoamasta ”sotalaboratoriosta”. Se myös toimii hyvänä näyttämönä, jossa esitellä Ranskan aseteollisuuden tuotteiden taisteluvalmiutta. Näin kiillotetaan Ranskan sädekehää Euroopan turvallisuusjohtajana erityisesti etelässä.

Kustannukset ovat kuitenkin kasvaneet räjähdysmäisesti: kulut ovat lähes miljardi euroa vuodessa, ja paikalla ympärivuotisesti olevan henkilöstön kierrättämiseen vaaditaan 17 000 sotilasta, mikä on neljännes Ranskan armeijan maavoimien taisteluvalmiudesta. Vuodesta 2013 Ranskan tappiot ovat olleet 55 kuollutta ja 300 haavoittunutta. Kun Ranskaa vielä epäillään uuskolonialismista, myös operaation poliittinen hinta nousee korkeaksi.

Tervehdyksessään Ranskan asevoimille 19. tammikuuta presidentti Emmanuel Macron sanoi, että Ranskan ”sotilaalliset ponnistelut” olisi ”tarkistettava”. Suotuisan ratkaisun löytäminen operaatio Barkhanelle vaikuttaa kuitenkin mahdottomalta. Ranskalaisten lähtö Malista tai joukkojen uudelleensijoittaminen maan ulkopuolelle mahdollistaisi sen, että Ranskan hallinto vapautuisi suorasta vastuusta. Mutta se epäilemättä antaisi jihadisteille vapaat kädet… ja saattaisi avata  venäläisille, turkkilaisille tai kiinalaisille suoran reitin Saheliin.

Jäädäkö siis paikalle ja jatkaa toimintaa, kuten Ranskan hallitus on toistamiseen vakuuttanut tekevänsä, ja minkä Malin vallankaappausjohto on ilmoittanut hyväksyvänsä? Silloin Ranskalla ei ole varmuutta – eikä edes toivoa – siitä, että se ilman paikallisten poliittisten ja hallinnollisten tahojen riittävää tukea pystyisi realistisesti ottaen parantamaan alueen tilannetta.

Tammikuussa 2020 Ranska päätti vahvistaa joukkojaan alueella – presidentti Barack Obaman Afganistanissa yrittämän ”vyörytystaktiikan” (jonka tulokset tunnetaan) mukaisesti – ja lähetti paikalle 550 sotilasta lisää ja  keskittyi erityisesti ”kolmen rajan” alueelle. Siltikään Ranska ei ole onnistunut keikauttamaan alueen voimatasapainoa.

Toivo on nyt asetettu Tabuka-joukkoihin. Ne ovat ranskalaisten suunnittelema kokonaisuus, joka koostuu useiden Euroopan maiden erikoisjoukkojen sotilasosastoista. Erityisesti toivoa herättää Malin armeijan uusin uudelleenjärjestely. Todennäköisesti kestää kuitenkin vuosia ennen kuin ranskalaiset pystyvät lopullisesti luovuttamaan viestikapulan paikallisille voimille.

Tutkija Marc-Antoine Pérouse de Montclos ei usko, että sotaa on mahdollista voittaa (14), ja hän varoittaa, että Ranskan sotilaiden jatkuva ja määrittelemättömän pitkä läsnäolo Sahelissa sekä konfliktien leviäminen ”voivat johtaa siihen, että jotkut aseryhmät laajentavat toimintansa kaikkialle maailmaan ja järjestävät kostoiskuja Eurooppaan”. Tällaista uhkaa edustaa muun muassa Sahelin al-Qaidaan kuuluva Islamin ja muslimien tukiryhmä, joka ilmoitti olleensa 28. joulukuuta 2020 sotilaskuljetukseen kohdistuneen iskun takana. Konfliktin leviäminen olisi isku niille Ranskan ja Afrikan maiden hallituksille, jotka toistavat lakkaamatta, että koko Sahelin, Länsi-Afrikan ja jopa Euroopan vakaus riippuu Ranskan sitoutumisesta alueen rauhoittamiseen.

Tilanteeseen ei olisi tultu ilman Ranskan jatkuvia poliittisia virhearvioita. Niistä ensimmäinen on tapahtunut vastustajien nimeämisessä: monet tutkijat kyseenalaistavat retoriikan, jossa puhutaan ”terrorismin vastaisesta sodasta”, sillä se on yksinkertaistavaa ja johtaa strategisisiin virheisiin. Se myös rajoittaa mahdollisuuksia ymmärtää tapahtumia alueella, jossa ”risteilee monenlaisia motiiveja, jotka ovat joskus yhdensuuntaisia, mutta useammin törmäävät toisiinsa”, korostaa Alain Antil Ranskan kansainvälisten suhteiden instituutista IFRIstä. Hän haluaa erottaa toisistaan aseellisen taistelun islamilaisessa viitekehyksessä, kapinan valtion nykyistä muotoa vastaan ja väkivallan keinona muuttaa eri yhteisöjen välisiä voimasuhteita.

Ranskan Eurooppa- ja ulkoministeriön Analyysi-, ennuste- ja strategiakeskuksen CAPSin projektipäällikkö Laurent Contini puolestaan ​​korostaa jihadin ”endogeenistä” kehitystä alueella: aluksi siihen liittyivät fulbeyhteisöt, mutta se on vaikuttanut myös muihin ryhmiin eli dogoneihin, moseihin ja bambarohin. Contini suosittelee lopettamaan ”yhdestä vihollisesta” puhumisen ja välttämään jihadistien, separatistien ja huumekauppiaiden niputtamista samaksi joukkioksi, etenkin kun näiden ryhmien rajat ovat huokoisia ja tilanteesta riippuvia, mistä esimerkkinä ovat aseryhmien väliset liittoutumat. (15) Contini ehdotti jo vuonna 2018 ulkoministeriön lehdessä, että Ranskan Sahelin sotilasoperaatiolle pitäisi tehdä perusteellinen ”ohjelmistopäivitys”. (16)

Montclos myöntää, että jihadistien esittäminen maailmanlaajuisena haasteena tarjoaa Ranskalle tavan perustella sotilaallisia toimiaan suurelle yleisölle ja muille maille, mutta samalla se hyödyttää geopoliittisesti myös alueen maiden johtajia. Sillä ”laillistetaan oikeusvaltiota vastaan rikkovien poikkeushallintojen perustaminen”. Montclos korostaa esimerkiksi sitä, että Malin asevoimat voivat toimia alueella rankaisematta, jolloin niiden kyläläisiä kohtaan harjoittamat julmuudet ja vääryydet ovat edistäneet tehokkaasti rekrytointia miehityksen vastustajina esiintyviin jihadistiliikkeisiin.

Montclos’n mukaan jihadistiliikkeiden juurtuminen alueelle kertoo enemmän paikallisesta suojelu- ja selviytymistarpeen logiikasta kuin ensisijaisesti uskonnollisesta motivaatiosta. Esittämällä ”jihadismi” arabimaailmasta tulleena uhkana ja syyttämällä terroristi-iskuista islamin radikalisoitumista alueen hallitukset voivat lakaista omat puutteensa maton alle. Tällöin uhkien ja konfliktien teemoittelu ja niiden tarkempi maa- ja aluekohtainen analysointi jäävät tekemättä, ja kriisien poliittisen ratkaisun reitit umpeutuvat.

Kun Ranska pani stopin (”Me emme keskustele niiden kanssa, jotka tappavat ranskalaisia”) Malin pyrkimykselle ryhtyä vuoropuheluun eräiden jihadistiryhmien kanssa, se ei suinkaan kiillottanut Ranskan kilpeä. Sitä ei tehnyt myöskään presidentti Emmanuel Macronin korskea asenne Afrikan valtionpäämiehiä kohtaan Paun huippukokouksessa tammikuussa 2020: afrikkalaisjohtajat kutsuttiin Etelä-Ranskan varuskuntakaupunkiin, jossa oli juuri järjestetty hautajaiset Malissa tapetuille ranskalaissotilaille. Afrikkalaisjohtajia vaadittiin nyt esittämään julkisesti tukipyyntönsä entiselle siirtomaakauden emämaalleen.

Todellisuudessa ranskalaiset joukot olisi pitänyt vetää Malista vuoden 2013 lopussa. Ranskan lähtö alueelta olisi pakottanut sekä Malin että muut alueen maat ottamaan sotilaallisen vastuun alueesta, sen sijaan ne seurasivat Ranskan joukkoja ja siirtyivät myöhemmin Minusmaan. ”Silloin olisi vielä ollut helppo riisua kaikki ryhmät aseista”, sanoo Nicolas Normand, jonka mielestä Ouagadougoun (2013) ja Alger’n (2015) sopimukset ”pyhittivät kalašnikov-syndikalismin”. (17)

Perustavanlaatuisin virhearvio oli kuitenkin Muammar Gaddafin hallinnon nujertaminen vuonna 2011. Sotilasintervention aloittivat Ranska ja Britannia Naton suojeluksessa Sahelin alueen liittolaisten mielipidettä konsultoimatta ja sovittelua yrittäneen Afrikan unionin vastalauseista piittaamatta. (18)  ”Sain kuulla siitä radiosta”, kertoi Nigerin presidentti Mahamadou Issoufou.

Seurauksena oli jo lähes kymmenen vuotta jatkunut sisällissota, jossa aseet ja taistelijat kulkevat ristiin rastiin pitäen yllä koko alueen kattavaa kriisiä ja ”moninkertaistaen” koko Sahelin epävakauden, kuten G5 Sahelin puheenjohtajana helmikuuhun 2021 asti toiminut Mauritanian presidentti Mohamed Ould Ghazouani on todennut. Hänen käsityksensä mukaan Sahelin alueen kriisin pysyvä ratkaisu edellyttää Libyan kriisin ratkaisemista.

---

Lähteet

(1) Rémi Carayol, ”Au Mali, la guerre n’a rien réglé”, LMD 7/2018.
(2) ”Le Mali doit mettre fin aux exécutions extrajudiciaires et à l’impunité”, ONU Info, 12.6.2020.
(3) ”Une coopération reégionale pour s’émanciper de la France”, LMD 7/2018.
(4) France Info, 11. syyskuuta 2019.
(5) Marianne, 30. elokuuta 2020.
(6) Anne-Cécile Robert, ”François Hollande, président à Bangui”, LMD, 1/2014.
(7) Anne-Cécile Robert, ”Au Mali, coup d’État dans un pays sans État”, LMD, 10/2020.
(8) Vihollisen voimavarojen kuluttaminen tarkoittaa vihollisen väsyttämistä uuvutussodan avulla. Carl von Clausewitzille (1780–1831) sota oli omanmuotoisensa osa politiikkaa ja hän kehitti muun muassa ”totaalisen sodan” käsitteen.
(9) Seminaari oman maan rajojen ulkopuolelle ulottuvista operaatioista ja niiden oikeuskysymyksistä, Pariisi, 2.–3.11.2015.
(10) Fanny Pigeaud, ”Présence française en Afrique, le ras-le-bol”, LMD 3/2020.
(11) Thierry Hommel ja Marc-Antoine Pérouse de Montclos, ”La France militaire en Afrique: un mauvais investissement économique”, The Conversation, 25.9.2019.
(12) Boubacar Haidara, ”Pourquoi l’opinion publique malienne a une vision négative de l’opération ’Barkhane’”, The Conversation, 10.2.2020.
(13) Rémi Carayol, ”L’armée française arme ses drones, mais le débat est confisqué”, Mediapart, 6.9.2020.
(14) Marc-Antoine Pérouse de Montclos, Une guerre perdue. La France au Sahel, Jean-Claude Lattès, 2020.
(15) Laurent Contini, ”Le G5 Sahel et le concept de sécurité-développement”, Recherches internationales, n° 117, tammikuu-maaliskuu 2020.
(16) Alain Antil, ”De Serval à Barkhane, quels bilans pour quels enseignements ?”, Les Carnets du CAPS, kesä-syksy 2019.
(17) Nicolas Normand, ”Le Mali, ’un Far West sans shérif’”, Diplomatie, joulukuu 2019.
(18) Jean Ping, ”Fallait-il tuer Kadhafi ?”, LMD 8/2014.