Yksilöllisestä hyvinvoinnista puhutaan kenties enemmän kuin koskaan ja entistä yhä useampi on jonkinlaisen terapeuttisen hoidon piirissä. Hoidosta huolimatta yhä useampi kansalainen näyttää voivan entistä huonommin. KELA uutisoi hiljattain, että mielenterveyden häiriöiden perusteella sairauspäivärahaa saaneiden lukumäärä kasvoi vuosien 2016 ja 2019 välillä 43 prosenttia.
Helsingin yliopistossa toimivan kasvatustieteen professori Kristiina Brunilan mukaan ristiriidassa on lopulta kyse siitä, etteivät ihmisten kokemat ongelmat ja terapeuttiset käytännöt kohtaa toisiaan. Yhteiskunnallisia ongelmia ei voida korjata muuttamalla yksilöä.
”Ajattelemme yhä useammin että niin ongelmat kuin ratkaisut löytyvät yksilöstä itsestään. Ihmisten kokemat ongelmat, kuten esimerkiksi köyhyys ja työttömyys sekä odotukset toimia tietyllä tavalla ovat kuitenkin lähtökohtaisesti luonteeltaan yhteiskunnallisia, eikä niitä ratkaista menemällä itseen. Entä jos sieltä itsestä ei löydykään mitään?”
Yksilönäkökulman sijaan Brunila kehottaa katsomaan ongelmien yhteiskunnallista taustaa.
”Masennusta voidaankin ajatella eräänlaisena puolustusreaktiona ja toimijuuden osoituksena asioille mitä yhteiskunnassamme on käynnissä. Onnellisuus taas on epämääräisyydessään huono käsite kuvaamaan ihmisten hyvin- tai pahoinvointia.”
Sosiaalieetikko ja tutkija Karoliina Ahosen mukaan emme edes enää tiedä mistä puhumme, kun puhumme mielenterveydestä tai hyvinvoinnista.
”Asiasta ei ole selvyyttä edes ammattilaisten, saati sitten poliitikkojen keskuudessa. Hyvinvoinnin ja mielenterveyden käsitteistä on muodostunut kummallisia abstraktioita, jotka näyttävän viittaavaan kaikkeen, mutta eivät kuitenkaan mihinkään.”
Ahonen korostaa ongelmien moninaisuutta.
”On täysin eri asia olla skitsofreniaa sairastava kuin lievästi masentunut. Silti puhumme näistä ihmisistä ikään kuin he olisivat osa samaa ryhmää. Vakaviin mielenterveyshäiriöihin sairastuneet eivät hyödy tästä mitenkään. Avun helpompi saanti koskee lopulta vain lievästi sairaita.”
Tutkiessaan vakavista mielenterveysongelmista kärsivien ihmisoikeuksien toteutumista, Ahonen kohtasi vielä vakavamman ristiriidan. Samoin kuin voimistunut puhe hyvinvoinnista näyttää tuottavan vain enemmän pahoinvointia, on koko kansakunnan hyvinvointiin keskittyvä mielenterveyspolitiikka unohtanut vakavasti sairaat ihmiset.
On ihmisoikeusrikos jättää ihminen vahvojen lääkkeiden varassa yksiöön pelaamaan tietokonepelejä.
Kun suljettuja mielisairaaloita alettiin purkaa Suomessa 1980-luvulla, siirryttiin mielenterveyspolitiikassa hyvin voimisen ja mielenterveysongelmien ennaltaehkäisyn eetokseen. Mielenterveyspolitiikan fokus siirtyi koko väestön mielenterveyden hallintaan. Psykiatrinen sanasto löysi paikkansa yhteiskunnassa, mutta vakavasti sairastunut ihminen ei.
”Muutos liittyy hyvinvointivaltion kehittymiseen. Hyvinvointivaltio tarvitsi työkykyisiä ja hyvinvoivia kansalaisia. Samalla alettiin kehittää erilaisia avohoidon muotoja ja erilaisia palvelujärjestelmiä”, Ahonen kertoo.
”Muutoksen myötä vakavasti sairaiden ihmisten perusoikeuksia ei enää pystytty turvaamaan. Heistä tuli ikään kuin osa samaa ryhmää kuin vaikkapa lievästi masentuneet ihmiset. Puhe koko kansankunnan hyvinvoinnista ei enää onnistunut tavoittamaan vakavasti sairaita, saati turvaamaan heidän ihmisoikeuksien toteutumista.”
Onnellisuus ja hyvinvointi ovat Ahosen mukaan vakavasti sairaille itselleen usein triviaaleja käsitteitä. Tilannetta ei auta se, ettei yhdessäkään poliittisessa ohjausasiakirjassa enää analysoida, millaisia tuloksia mielenterveyspolitiikalla on saavutettu tai mitkä ovat konkreettiset toimenpiteet vakavasti sairaiden ihmisoikeuksien turvaamiseksi.
”Vielä 1970-luvulla puhuttiin vakavasti sairaiden ihmisoikeuksista. Nyt tämä on korvautunut yleisellä, vaaleanpunaisella ja söpöllä höttöpuheella. Puhumme siitä, että kaikilla on oikeus mielenterveyteen. Tämä ei kuitenkaan käytännössä toteudu, sillä emme osaa kysyä oikeita kysymyksiä, emmekä enää oikeastaan tiedä mitä olemme tekemässä kun olemme edistämässä ihmisten mielenterveyttä tai hyvinvointia”, Ahonen kritisoi.
”Keskustelu mielenterveydestä ja hyvinvoinnista on voimistuessaan muuttunut paradoksaalisesti kapeammaksi. Sipilän hallitusohjelmassa puhuttiin esimerkiksi luovista kansalaisista. Tällaisella puhetavalla ei ole mitään kosketuspintaa etenkään vakavasti sairastuneiden ihmisten elämään.”
Onko hyvinvoinnista muodostunut meille pakkomielle, Ahonen kysyy. Saako hyvinvointivaltiossa enää olla pahoinvoiva?
Mielenterveyspolitiikka on sananmukaisesti politiikkaa ja siihen sisältyy myös intressiristiriitoja. Diagnoosit ja ihmistä koskettavat luokittelut niin ikään ovat luonteeltaan yhteiskunnallisia. Silti mielenterveydestä ja hyvinvoinnista puhutaan lähinnä lääketieteellisin termein.
“Lääketiede liittyy vain sairauksien hoitoon, mutta ihmisen elämä on paljon muutakin. Tarjoamme entistä tehokkaampaa hoitoa, mutta olemme unohtaneet esimerkiksi sairastuneiden ihmisten asumisolojen inhimillisyyden ja työllistymisen. On ihmisoikeusrikos jättää ihminen vahvojen lääkkeiden varassa yksiöön pelaamaan tietokonepelejä”, toteaa Ahonen.
Vakavasti sairaat ihmiset tulevat usein alemmista sosioekonomisista asemista, esimerkiksi työläistaustaisista perheistä. Voimistunut puhe yksilöllisestä hyvinvoinnista on keskiluokkaistunut, eikä sillä ole kosketuspintaa näiden ihmisten elämään.
”Nämä ihmiset ovat jätetty monilta osin yhteiskunnan ulkopuolelle, eivätkä he pääse mukaan heidän elämäänsä koskevaan keskusteluun tai politiikkaan. Kaikki ihmiset eivät yksinkertaisesti hyödy keskiluokkaisesta keskusteluavusta, esimerkiksi psykoterapiasta”, sanoo Ahonen.
Ainoana järkevänä tienä näen monitieteisen yhteistyön esimerkiksi lääketieteen, sosiologian ja oikeustieteen välillä.
Hyvin- ja pahoinvoinnin välisen ristiriidan tunnistamiseksi – ja vakavasti sairastuneiden ihmisoikeuksien turvaamiseksi – Ahonen ja Brunila korostavat molemmat yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen merkitystä.
”Yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa on jo vuosikausia tuotu esille hyvinvointiin ja mielenterveyteen liittyvät yhteiskunnalliset ulottuvuudet. Esimerkiksi kuinka erilaiset psykologiasta ja psykiatriasta tutut ajattelutavat ovat keskittyneet yhä tehokkaampaan yksilön käyttäytymisen hallintaan. Valtavirtaisessa keskustelussa nämä näkökulmat loistavat kuitenkin poissaolollaan”, sanoo Brunila.
”Ilmiö kertoo lääketieteen hegemonisesta asemasta mielenterveyteen liittyvissä ilmiöissä. Ikään kuin kukaan muu ei olisi pätevä sanomaan näistä ilmiöistä mitään. Keskustelua on laajennettava ja ainoana järkevänä tienä näen monitieteisen yhteistyön esimerkiksi lääketieteen, sosiologian ja oikeustieteen välillä”, Ahonen puolestaan toteaa.
