Ihmiset vaativat maailmanlaajuisesti muutosta hallitusten ilmastopoliittisiin käytännön toimenpiteisiin. Aika näyttää johtavatko muutosvaatimukset talousjärjestelmän muutokseen.
”On ymmärrettävä, että taloudellinen toiminta on jatkossa järjestettävä siten, ettei se tuhoa olemassaolomme aineellista perustaa. Fossiilienergian ja luonnonvarojen kulutukselle on määriteltävä ekologisesti kestävät rajat – ja näissä rajoissa on pysyttävä riippumatta vaikutuksista kansantalouteen.”
Näin todetaan ajatuspaja Vasemmistofoorumin hiljattain julkaistussa väitöskirjatutkija Johanna Perkiön kirjoittamassa raportissa Talous ekologisen kriisin aikana. Perkiön mukaan tarve raportille syntyi siitä, että taloutta ja ympäristöä käsitellään liian usein irrallaan muusta yhteiskuntapolitiikasta.
”Usein ympäristökriisiin liittyvä keskustelu koskee esimerkiksi sitä, vaikuttaako hiilipäästöjen vähentäminen kielteisesti vai myönteisesti suomalaisten yritysten kilpailukykyyn. Syvärakenteisiin menevä keskustelu loistaa poissaolollaan ainakin valtamediassa. Siksi koin tärkeäksi koota raportissa yhteen näitä näkökulmia”, kertoo Perkiö.
Raportissa esitetään useita eri toimenpidesuosituksia ekokriisin jarruttamiseksi. Tärkein viesti on, ettei nykyinen energiaa ja luonnonvaroja holtittomasti kuluttava talouskasvu voi jatkua, ja tämä asia on kohdattava konkreettisesti.
”Jotta talous saadaan ohjattua ympäristön kannalta kestävämpään suuntaan, on otettava nopealla aikataululla käyttöön verotukseen ja tehokkaampaan päästökauppaan perustuvia keinoja. Lisäksi tarvitaan kokonaiskuva siitä, miten yhteiskunnan eri sektorit ohjataan päästöjä ja muita ympäristöhaittoja voimakkaasti vähentävälle polulle sosiaalisesti oikeudenmukaisella tavalla. Taloustieteellinen ajattelu on valjastettava toteuttamaan ekologinen siirtymä”, toteaa Perkiö.
Mikäli nykyinen talouskasvuun perustuva politiikka on ympäristön kannalta kestämätöntä, niin voidaanko ekokriisistä selvitä nykyisen kapitalistisen logiikan sisällä?
”Varmasti tulevaisuudessa on mahdollista toimia edelleen markkinatalouden puitteissa. Emme kuitenkaan tiedä, missä määrin ekologisesti kestävä yhteiskunta voi yhä olla kapitalistinen”, Perkiö sanoo.
Mikäli kapitalistinen järjestelmä tulee jatkumaan, tulee se Perkiön mielestä olemaan tulevaisuudessa todennäköisesti nykyistä rajoitetumpaa ja paikallisempaa.
”Ekokriisi pakottaa rajaamaan kapitalistisen voitontavoittelun aluetta. Kestämätöntä tuotantoa on pakko rajoittaa ja suojella ekosysteemejä. Kannustimet yrityksille ja kuluttajille eivät riitä, vaan tarvitaan myös laajoja investointeja ekologiseen infrastruktuuriin sekä suojeltujen alueiden massiivista lisäämistä. Myös tulonjaon on muututtava tasaisemmaksi”, Perkiö pohtii.
Jos nopeisiin toimiin päästöjen vähentämiseksi ja luonnon monimuotoisuuden turvaamiseksi ei ryhdytä, on todennäköistä, että nykyiset järjestäytyneet yhteiskunnat tulevat sellaisinaan romahtamaan.
”Suuren luokan ympäristökatastrofi saattaa synnyttää uudenlaisia solidaarisuustalouteen pohjaavia malleja, mutta myös konflikteja ja paljon inhimillistä kärsimystä”, Perkiö toteaa.
Taloustiede, kuten kaikki muutkin ihmisen toimintaa selittävät tieteet, ovat tavalla tai toisella poliittisia. Se, mihin oletuksiin taloustieteessä nojataan, vaikuttaa ratkaisevasti myös ekokriisin torjumiseen tai torjumatta jättämiseen.
Nykyinen uusklassinen taloustiede on hegemonisen aseman saavuttaessaan johtanut ajattelu- ja toimintamalleihin, jotka uhkaavat lopulta tuhota maapallon. Yksilön itsekkään voitontavoittelun, ympäristöhaitoista piittaamattoman tuotannon kasvun ja kansallisen kilpailukyvyn korostaminen kaiken yläpuolelle, ei kuitenkaan ole enää mahdollista ekokriisin keskellä.
”Monet vallitsevaa talouspolitiikkaa ohjaavat käsitykset estävät ympäristökriisin ratkaisemista mielekkäällä tavalla. Esimerkiksi ajatus valtiontalouden kestävyysvajeesta estää sellaisten investointien toteuttamista, jotka auttaisivat helpottamaan olemassaoloamme uhkaavaa ekologista kestävyysvajetta. Valtiontalouden mittarit ja mallit eivät huomioi lainkaan ekologisia rajoituksia”, Perkiö esittää.
Taloustieteilijän hahmosta on muodostunut eräänlainen yhteiskunnallista ja poliittista keskustelua määrittävä auktoriteetti. Tämä on niin ikään osuva esimerkki uusklassisen taloustieteen hegemonisesta asemasta.
”Taloustieteilijät kommentoivat auliisti yhteiskunnallisia aiheita, mutta hermostuvat jos joku rohkenee kyseenalaistaa heidän käsityksiään. Tieteeseen kuitenkin kuuluu kriittinen keskustelu ja vallitsevan paradigman tarkistaminen silloin kun se osoittautuu toimimattomaksi. Ehkäpä taloustieteen opiskelijoista löytyy teräviä aivoja uudistamaan tieteenalansa teoriaa ekologista siirtymää tukevaksi”, Perkiö toteaa.
Yksilöllisten elämäntapojen muuttaminen ei yksin riitä ekokriisin torjumiseen. Tarvitaan myös riittäviä rakenteita ja infrastruktuureja tukemaan yksilöiden päätöksiä muun muassa matkustamiseen liittyvissä valinnoissa. Vapaaehtoinen elämäntapojen muuttaminen ei Perkiön mukaan riitä ekologisesti, koska muutokset tapahtuvat hitaasti ja vain osa ihmisistä on valmiita muuttamaan elintapojaan.
Ekokriisin torjuminen ei Perkiön mukaan tarkoita välttämättä ainoastaan elintasosta luopumista:
”Luopumisen diskurssi kehystää ekokriisin torjumisen ainoastaan negatiiviseksi. Voidaan kuitenkin ajatella, että vaikka emme kuluta niin paljoa, niin voimme silti tarjota laadukasta hoivaa, kulttuuria ja koulutusta. Voimme ehkä tehdä vähemmän, mutta mielekkäämpiä töitä. Voisimme elää monella tapaa hyvää ja jopa parempaa elämää. Kuitenkin monien vallitsevien käsitysten on muututtava.”
