Tutkijat pohtivat journalismin mahdollisuuksia surrealistisessa maailmassa, jossa fiktio voittaa realismin.
Tiedotusvälineet ja talouselämä vauhdittivat Donald Trumpin nousua Yhdysvaltojen presidentiksi.
Vuonna 2016 miljoonat kyyniset kansalaiset antoivat äänensä multimiljoonääriksi itsensä brändänneelle henkilölle, joka esiintyi köyhän työväenluokan pelastajana. Hän voitti ratkaisevissa osavaltioissa ja tuli valituksi presidentiksi, vaikka sai 2 900 000
ääntä vähemmän kuin loppusuoralla vastaehdokkaana ollut demokraattipuolueen Hillary Clinton.
Kirjailija-aktivisti Naomi Kleinin mielestä ilmiön sylttytehdas on 1980-luvulla Ronald Reaganin presidenttikaudella, jolloin talouden sääntelyä purettiin. Uusi systeemi ”periaatteessa laillisti lahjonnan ja sai valtavat summat virtaamaan yrityksiltä politiikkaan”, kertoo Klein teoksessaan Kun ei ei riitä (Into 2018).
Yhdysvaltalais-kanadalainen Klein syyttää tiedotusvälineitä Trumpin epärehellisen kampanjan onnistumisesta. Vaalitulos oli ”valtavan fiktion voitto”, ja Klein vertaa Trumpin johtamistyyliä tositelevisioshow’hun, ”joka on kasvanut niin valtavaksi, että se on kyennyt nielaisemaan sisäänsä maailman mahtavimman valtionhallinnon”.
Trumpin saamien tosi-tv-oppien mukaan ”häikäilemätön valehtelu on erottamaton osa pomon roolia”, lataa Klein. ”Kylmät tosiseikat eivät päde Donald Trumpin maailmassa. Kyse ei ole niinkään yhdestä valtavasta valheesta kuin jatkuvasta totuuden vääristelystä.”
Helsingin yliopiston viestinnän professori Esa Väliverrosen mielestä yhdysvaltalaismedia on kyllä tehnyt paljon virheitä Trumpin kanssa.
”Ennen kaikkea se on palvellut Trumpia kiinnittämällä häneen aivan liian paljon huomiota. Tämä näkyi varsinkin ennen vaaleja mutta myös vaalien jälkeen. Trump on kääntänyt kriittisen julkisuuden omaksi käyttövoimakseen ja onnistunut puhuttelemaan sillä kannattajiaan luoden samalla journalismin vastaista mielialaa.”
Presidentti haukkuu journalisteja ”kansan vihollisiksi”. Poliittisissa kokouksissa toimittajat istuvat kokoushallien peräosassa turva-aitojen takana, ja yleisö pilkkaa heitä buuaten ja huutaen ”valeuutisia!”.
Janne Seppänen on tiedotusopin professori Tampereen yliopistolla. Hänen erikoisalojaan ovat visuaalinen journalismi ja psykoanalyyttiset teoriat. Mitä mieltä hän on toimittajista rakennetuista viholliskuvista?
”Trump kertoo kannattajiaan puhuttelevan totuuden!” kuittaa Seppänen. ”Monet hänen äänestäjistään voivat kokea median vihollisekseen, koska se ei kyennyt vaalien alla ennakoimaan heidän tuntojaan.”
Seppäsen mukaan ”vain idiootti” tulkitsee toimittajat kansan vihollisiksi, eikä hän usko Trumpinkaan ajattelevan niin. Silti uskomattoman moni ilmeisesti on idiootti, sillä toimittajiin kohdistuvat uhkaukset ovat Yhdysvalloissa kasvaneet ja heitä vastaan on hyökätty väkivalloin.
Journalistit eivät enää voi luottaa siihen, että heidän roolinsa vallan kommentoijana ja joskus jopa kontrolloijana on tärkeä ja arvostettava Yhdysvaltojenkin johtajien mielestä. Presidentti Trump on jopa avoimesti suosinut toimittajiin kohdistuvaa väkivaltaa. Kun republikaanipoliitikko, multimiljonääri Greg Gianforte paiskasi painiotteella Guardianin toimittajan
lattiaan, Trump iloitsi, miten vain harva osaa painiheiton ja miten Gianforte on siis miehistä parhaimpia.
Edes monet totalitaarisempien valtioiden johtajat eivät näytä kykenevän yhtä räikeisiin kommentteihin. Toimittajien kesken puhutaan, että nykymenossa on surrealistisia piirteitä.
Voiko journalismi selviytyä aikana, jossa moni pitää valehtelua ja öykkäröintiä hyveenä?
”En usko, että journalismin kannattaa luopua perinteisistä ideaaleistaan: yhteiskunnan kriittisestä läpivalaisusta ja poliittisen keskustelun välittämisestä”, vastaa Väliverronen. ”Mutta huomiotalouden logiikan kanssa sillä on selvästi opettelemista.”
”En usko, että journalismin kannattaa luopua perinteisistä ideaaleistaan: yhteiskunnan kriittisestä läpivalaisusta ja poliittisen keskustelun välittämisestä”
Seppäsen mielestä toimittajien pitäisi pohtia, ”miten uutisoida Trumpista ilman, että tukee Trumpin agendaa”. Sama pätee muihinkin poliitikoihin. Jos skandaalit ovat poliitikon polttoainetta, liekkeihin ei kannata heittää bensaa. Näin media ehkä teki tarttuessaan esimerkiksi ”työmies Putkosena” tunnetun perussuomalaisten puoluesihteerin väitteeseen tuulivoimaloiden lähellä räjähtelevistä lepakoista.
”Sinäkin käytit ‘työmies’-sanaa”, naurahtaa Seppänen saadessaan Voiman kiinni perussuomalaisten agendan edistämisestä kutsumalla puoluevirkailijaa tämän itselleen antamallaan leikkisällä nimityksellä.
Janne Seppänen on kirjoittanut blogiinsa ”saippuakoodista”. Saippuakoodin lanseerannut tutkija Ien Ang tarkoittaa sillä televisiosarjojen katsojien ristiriitaista ajatusta siitä, että vaikka kauniista ja rikkaista ihmisistä kertova sarja on epärealistinen, emotionaalisesti siihen voi samaistua.
”Mediatutkijoilla on paljon tabuja, mutta kenties suurin niistä on kielto sanoa yleisöjä tyhmiksi ja sivistymättömiksi. [–] Nämä taavit muodostavat maailmankuvansa lukemalla seiskoja, seuraamalla sanavarastorajoitteisen formulakuskin edesottamuksia ja katsomalla tosi-tv:n rimanalituksia. He eivät kykene eivätkä edes halua erottaa todellista maailmaa omista mielikuvistaan ja tunteistaan. Heille totuus on se, mikä tuntuu hyvältä eikä uhkaa mukavuusalueen rajoja. Tätä totuutta puolestaan uhkaa kaikki se, mikä estää lillumisen oman tietämättömyyden auvoisassa kymessä. Kuvioon kuuluu nauraa kaiken maailman dosenteille – sivistykselle, tiedolle ja oppineisuudelle ylipäätään”, Seppänen toteaa.
Seppänen on huolissaan ihmiselle luontaisista kiistämisen mekanismeista ja kertoo esimerkin, miten natsi-Saksan keskitysleirien vieressä asuvat tiesivät leireistä, jopa haistoivat ne päivittäin, mutta käyttäytyivät kuin niitä ei olisikaan.
Ilmastonmuutos on tällainen herkästi kiistettävä asia. Seppänen painottaa kiistämisen tapahtuvan syvällä psyyken tasolla, eikä tarkoita heitä, jotka eivät usko tai myönnä ilmaston olevan kriisissä.
”Kaikki tietävät, mikä ilmastonmuutos on. Mutta helvetin iso joukko ei halua tietää, mikä se on.”
Esa Väliverronenkin on pohtinut tätä.
”Minua kiinnostaa ympäristöasioissa miettiä, miten tietoisuus muuttuu käyttäytymisen muutokseksi.”
Professoreiden mielestä ilmastonmuutosjournalismi vaatii terävöittämistä, koska kokonaisuus on hukassa. Lehdessä voi olla juttuja sekä ilmastokokouksista ja toimista lämpötilan nousun hillitsemiseksi että ilmastolle tuhoisasta kulutuksen nostamisesta kauppakeskusten tai verkkokaupan avulla.
Seppänen haastaa pohdintaan ”Saippuakoodin voitto” -blogauksen lopuksi:
”Tutkijoiden pitäisi varmaan myös käydä julkista keskustelua mediasisältöjen tasosta. Kutsuvatko sisällöt ihmisiä kohtaamaan maailman ongelmat? Vai rohkaisevatko ne todellisuuden torjuntaan ja oman mukavuusalueen vartiointiin – viime kädessä kaikkeen vieraaseen kohdistuvan vihan voimalla?”
Hommaa ei kannata jättää vain tutkijoille. Lukijoiden ja toimittajienkin kannattaa keskustella sisällöistä.