Institutionalisoitunutta väkivaltaa ei lasketa terrorismiksi, mutta itsenäisyyspyrkimykset lasketaan.

Espanja on jaettu seitsemääntoista itsehallintoalueeseen vuoden 1978 perustuslaissa. Alueet määräytyivät joko historiallisten kuningaskuntien tai esimerkiksi maakuntien pohjalta. Näillä alueilla on oma lippunsa ja parlamenttinsa, mutta niiden autonomiataso vaihtelee. Muun muassa Baskimaa kerää omat veronsa, kun taas monien itsehallintoalueiden verotuksesta päättää keskushallinto.

Erityisesti Francon diktatuurin (1939–75) aikana ja sen jälkeisessä siirtymävaiheessa Espanjan keskushallinnon valta-asemaa on vahvistettu huomattavasti, ja se on osaltaan voimistanut useiden itsehallintoalueiden, erityisesti Baskimaan ja Katalonian, kapinointia keskushallintoa vastaan. Paikalliset asukkaat näkevät kapinoinnin itsenäisyystaisteluna ja itsepuolustuksena niin Espanjan hegemoniaa kuin kapinoinnin väkivaltaista tukahduttamista vastaan. Monet uskovat, että Francon aikainen itsehallintoalueiden kulttuurinen ja poliittinen sorto jatkuu myös Francon jälkeisessä ”demokraattisessa” Espanjassa.

Kataloniassa lokakuussa 2017 järjestetyssä kansan­äänestyksessä paikalliset asukkaat toimivat rauhanomaisesti yrittäessään äänestää alueensa tulevaisuudesta. Kuvat Espanjan hallituksen paikalle lähettämien poliisien väkivaltaisuudesta levisivät nopeasti ympäri Eurooppaa. Katalonian itsenäisyysäänestys ja Espanjan keskushallinnon väkivaltainen reagointi siihen ovat nostaneet esiin kysymyksen Espanjan valtion sisäisten itsehallintoalueiden tilanteesta.

Sittemmin poliisiväkivalta näyttää suurimmaksi osaksi unohtuneen. Tiedotusvälineissä on keskitytty enemmän Espanjan pääministerin ­Mariano Rajoyn paatoksellisiin puheisiin Espanjan yhtenäisyydestä ja 21. joulukuuta järjestettyihin Katalonian aluevaaleihin. Samalla on kuitenkin ollut mahdotonta täysin ohittaa Katalonian itsenäisyysmielisten poliitikkojen pidätyksiä sekä kansanäänestyksen aikaisen pääministerin Carles Puigdemontin poliittisen turvapaikan anomista Brysselistä.

Katalonia ei suinkaan ole ensimmäinen itsenäisyyttä tavoitteleva itsehallintoalue Espanjassa. Baskimaa on pyrkinyt samaan jo vuosia. Vaikka nämä kaksi itsehallintoaluetta ovat poliittisesti ja historiallisesti hyvin erilaisia, yhteistä niille on se, että kummatkin ovat kyseenalaistaneet Espanjan alueellisen hegemonian ja saaneet vastineeksi kärsiä keskushallinnon tyytymättömyyden seuraukset.

Kummankin kohdalla keskushallinnon harjoittamasta väkivallasta on puhuttu julkisesti hyvin rajoitetusti, jos lainkaan. Katalonian kansanäänestyksen aikaista poliisiväkivaltaa ja myöhempiä pidätyksiä on kritisoitu julkisesti hyvin vähän. Baskimaassa väkivalta on aina liitetty lähes yksinomaan ”Baskimaa ja vapaus” -järjestö Etaan, eikä itsenäisyysliikkeen vastaista väkivaltaa ole juurikaan mainittu kansainvälisessä uutisoinnissa. Katalonian viimeaikaiset tapahtumat tarjoavat oivan tilaisuuden nostaa esille myös Baskimaan itsenäisyystaistelun ja siihen kohdistetut sortomenetelmät.

ETA aloitti tulitaukonsa lokakuussa vuonna 2011, ja viime vuoden pääsiäisenä se luovutti aseensa Espanjan ja Ranskan valtioille. Yleisen diskurssin mukaan terrorismin uhka on hävinnyt ja Baskimaassa eletään nyt rauhan aikakautta. Aseellinen taistelu on vaihtunut laillisten poliittisten instituutioiden kautta tapahtuvaan toimintaan. Nyt painotetaan sovintoa ja yhteiseloa. Näinkö yksinkertaista oli vuosia jatkuneen konfliktin ratkeaminen?

Aselepoja oli julistettu aiem­minkin, mutta tällä kertaa sen piti olla pysyvä. Eta onkin pitäytynyt lupauksessaan. Poliittisen väkivallan historiaa eivät sovittele pelkästään poliitikot, vaan esimerkiksi poliittisille vangeille tarjotaan lievempiä vankilatuomioita vaihtokaupaksi sovittelevasta ja anteeksipyytävästä asenteesta.

Kun muualla Länsi-Euroopassa näyteikkunat täyttyvät helmikuun 14. päivänä hersyvistä sydänasetelmista ystävänpäivän kunniaksi, Baskimaan katukuvassa kidutuksen vastaiset banderollit ja graffitit kiinnittävät huomion ystävänpäivää edeltävään ”kidutuksen vastaiseen päivään”.

Rauhaa ja sovintoa korostavaan politiikkaan alkaa ilmestyä säröjä. Kuka on kiduttanut ja ketä? Mehän olemme Euroopassa, emme Yhdysvalloissa, Egyptissä tai al-Assadin ­Syyriassa.

Espanjan valtion väkivaltakoneisto on ollut institutionalisoitunutta jo vuosikymmeniä. Helmikuun 13. päivänä 1981, Francon kuoleman jälkeisessä siirtymävaiheessa, Espanjan poliisi pidätti Madridissa kaksi Etan jäsentä, Joxe Arregin ja Isidro Etxaben. Terrorismin vastaisen lain nojalla heitä pidettiin eristysselleissä ja kuulusteltiin yhdeksän päivän ajan. Sen jälkeen Arregi kiidätettiin surullisen kuuluisan Carabanchelin vankilan sairaalaan. Siellä hänellä todettiin lukuisia ulkoisia ja sisäisiä verenvuotoja silmien ympärillä ja sidekalvossa, olkapäässä, käsivarsissa ja pakaroissa. Jalkapohjissa hänellä oli toisen asteen palovammoja. Lisäksi Arregi valitti huimausta ja kovaa vatsakipua, ja hänen keuhkoistaan löydettiin huomattava määrä nestettä. Parin päivän päästä hän kuoli vammoihinsa.

Syyllisiä kidutukseen ei löytynyt. Viisi Joxe Arregia kuulustellutta poliisia pidätettiin ja heitä syytettiin Arregin kidutuksesta, mutta syytökset eivät johtaneet tuomioon. Yksi Arregia kuulustelleista poliiseista mainitsi oikeudessa, että vankia oli kohdeltu kuulusteluissa asiallisesti ja vihjasi, että poliittiset vangit usein vahingoittavat itseään selleissään.

Vuosia myöhemmin paljastui, että myös Arregia hoitanut lääkäri piilotteli kidutukseen liittyvää todistusaineistoa, ja varsinaisessa oikeudenkäynnissä esitettiin hyvin puutteellinen selostus Arregin viimeisistä hetkistä.

Kuolema tapahtui aikana, jota kutsutaan – ironista kyllä – ”demokraattiseksi siirtymävaiheeksi”. Tapahtumasta on ehtinyt kulua jo yli kolmekymmentä vuotta, mutta kuinka paljon tilanne on muuttunut viimeisten vuosikymmenten aikana?

Viime vuoden maaliskuussa Bilbaossa käytiin huomiota herättävä oikeudenkäynti. Sandra Barrenetxea oli nostanut syytteen neljää poliisia vastaan, joita hän syytti pidätyksensä aikana häneen kohdistetusta pahoinpitelystä, kidutuksesta ja seksuaalisesta väkivallasta. Barrenetxea pidätettiin vuonna 2010, ja häntä syytettiin yhteyksistä Ekin-järjestöön, joka taas yhdistettiin Etaan. Järjestön ei sinänsä katsottu syyllistyneen yksittäisiin veritekoihin, mutta sitä syytettiin Etan propagandan levittämisestä ja kaatuneiden Etan jäsenten muistopäivän Gudari Egunan järjestelyistä. Barrenetxea kertoi pidätyksensä aikaisista tapahtumista yksityiskohtaisesti, ja kuvauksen totuudenmukaisuutta oli tukemassa myös kaksi psykologia.

Oikeudenkäynti oli huomiota herättävä siksi, että Baskimaassa ja koko Espanjassa harva poliisiväkivaltaan liittyvä tapaus on päätynyt oikeuteen Etan olemassaolon aikana. Etan pitäytyminen tulitauossaan jo lähes kuusi vuotta herätti ihmisissä toiveita avoimesta ja rehellisestä oikeudenkäynnistä. Aseellisen konfliktin lopun ajateltiin johtavan siihen, että myös Etaa kohtaan harjoitettu väkivalta voitaisiin tunnustaa edes osittain.

Oikeudenkäynti päättyi huhtikuun alussa, ja kaikki neljä poliisia todettiin syyttömiksi. Syyksi ilmoitettiin Barrenetxean kertomuksen ”heikko uskottavuus”. Tuomarin mukaan ei esimerkiksi ollut uskottavaa, että Barrenetxean­ pidättäneet poliisit olisivat saaneet Barrenetxean riisuttua poliisiautossa ilman hänen omaa apuaan, ­Barrenetxea kun oli riisumishetkellä käsiraudoissa.

Euskal Memori -kansalaisjärjestön mukaan Baskimaan poliittisiin vankeihin kohdistuneita kidutustapauksia on rekisteröity vuosina 1960–2016 lähes 6 000. Järjestö myös painottaa, että tietojen kerääminen on vaikeaa erityisesti diktatuurin aikakaudelta, joten luku on todellisuudessa todennäköisesti huomattavasti korkeampi. Ilmoituksia tulee lisää koko ajan, ja järjestö on huomauttanut, että vuoden 2016 maaliskuusta saman vuoden loppuun mennessä heille oli ilmoitettu lähes 600 tapausta, yli kaksi tapausta päivittäin.

Lukuisat itsenäiset kansalaisjärjestöt Baskimaassa ja esimerkiksi Amnesty International ovat huomauttaneet, että kidutusta ei voida pitää Espanjassa poikkeuksellisena ilmiönä, vaan se on ollut poliisivoimien harjoittama vakiintunut ja järjestelmällinen käytäntö Baskimaan poliittisia vankeja kohtaan. Amnesty on myös ilmaissut huolensa siitä, että kidutuksen tekijät päätyvät harvoin oikeussaliin, ja jos he sinne joutuvat, heidät vapautetaan lähes poikkeuksetta ilman tuomiota.

Myös Arregia pahoinpidelleet poliisit ovat yhä vapaalla jalalla. Suurin osa heistä jatkaa edelleen toimintaansa Espanjan poliisissa, ja monet heistä ovat kohonneet hyvinkin korkeisiin asemiin. Yksi heistä, Juan Antonio Gil Rubiales, kuoli toimistossaan Teneriffalla vuonna 2007, ja hänet haudattiin valtion, armeijan ja katolisen kirkon järjestämän kunniaseremonian saattelemana.

On vaikea olla näkemättä, kuinka tänä ”sovinnon ja rauhan” aikakautena vain tietyistä väkivaltaisista teoista vaaditaan anteeksipyyntöä. Samalla institutionalisoituneita väkivallantekoja painetaan villaisella.

Vuonna 2015 Espanjan rikoslakia uudistettiin. Tarkoituksena oli muun muassa sopeuttaa se Etan tulitauon jälkeiseen ”rauhan” aikakauteen. Terrorismin käsitettä kuitenkin laajennettiin huomattavasti: uudessa rikoslaissa esimerkiksi kansalaistottelemattomuutta, julkisen rauhan rikkomista ja auktoriteettihenkilön (poliisin) vastustamista pidetään terrorismina. Uusi rikoslaki tunnetaan yleisesti nimellä ”suukapulalaki” (Ley Mordaza), ja sitä vastaan äänestivät kaikki puolueet paitsi konservatiivinen PP.

On selvää, että vaikka Eta onkin luopunut aseistaan, terrorismin uhkaa ei ole haluttu poistaa Espanjan poliittisesta käsitteistöstä. ”Terrorismina” pidetään nyt Espanjan rajojen sisällä monenlaisia mielen­ilmaisun muotoja. Monet uskovat, että uuden rikoslain päällimmäinen tarkoitus onkin tukahduttaa kaikenlainen toisinajattelu ja valtion ja sen instituutioiden vastainen kritiikki.

Kun Katalonia ja Baskimaa kritisoivat Espanjan hallituksen keskitettyä valta-asemaa, sitä puolustamaan eivät säntää tiukan paikan tullen pelkästään Espanjan hallitus vaan myös kaikki muut Euroopan valtiot. Tämä näkyy tilanteiden yksipuolisessa analysoinnissa sekä siinä, että keskushallinnon väkivaltaisia mekanismeja ei julkisesti tuomita saman mittapuun mukaan kuin erilaisia paikallisen väestön harjoittamia kansalaistottelemattomuuden muotoja.

Baskimaan katutason aktivismi ei ehkä ole yhtä helppoa sulateltavaa kuin tiedotusvälineissä levinneet kuvat Katalonian rauhallisesti äänestävistä kansalaisista, mutta on kiinnostavaa huomata, kuinka Espanjan valtion asenne on molemmissa tapauksissa hyvin samankaltainen.

On aika kääntää katse Guantánamon ja muiden kidutuskeskusten lisäksi myös lähempänä tapahtuvaan väkivaltaan. Valtion harjoittamia institutionalisoituneen väkivallan muotoja on monia, ja ne ovat meitä hyvinkin lähellä. Eurooppa ei olekaan se sivistynyt, demokraattinen ja oikeudenmukainen rauhan tyyssija, jona haluamme sen nähdä.