Huorittelun leviäminen ei ole luonnonlaki vaan poliisin ja syyttäjien valinta.
Tammikuussa Oulun käräjäoikeudessa käsiteltiin 30-vuotiaan miehen saamaa syytettä virkamiehen väkivaltaisesta vastustamisesta. Syyttäjä väitti miehen tahallaan lyöneen poliisia.
Poliisit olivat pysäyttäneet Muhoksella auton, jonka ikkunat olivat pahasti jäässä. Asiasta käytiin keskustelua, mitä ilmeisimmin aika kipakkaa. Sen aikana poliisi nappasi tupakan pois miehen suusta, jolloin sätkän tulipää lensi miehen poskeen, hän säikähti, huitaisi kädellään ja osui poliisin poskeen.
Huitaisun jälkeen mentiin pitkän kaavan mukaan: putkareissu, esitutkinta, syyteharkinta, oikeudenkäynti. Oikeudessa mies selitti huitaisseensa refleksinomaisesti, tuomari piti tätä uskottavana ja hylkäsi syytteen.
Jos joku kysyisi tutkinnanjohtajalta, miksi näin joutavaan juttuun on haaskattu niukkoja resursseja, hän todennäköisesti vastaisi: ”Poliisin on suoritettava esitutkinta, kun sille tehdyn ilmoituksen perusteella tai muuten on syytä epäillä, että rikos on tehty”.
Näin esitutkintalaki tosiaan määrää. Poliisi kuitenkin hukkaa tämän perustelun oitis, kun kansalainen tekee rikosilmoituksen. Kansalaisten rikosilmoituksista johtaa esitutkintaan vain noin 20 prosenttia, kertoo sisäministeriön kahden vuoden välein teettämä Poliisibarometri.
Kansalaisten rikosilmoituksista epäilemättä osa koskee aivan mitättömiä asioita. Joukossa on myös vääriä ilmiantoja – sellaisen tekeminen on rikos – mutta niiden osuus ei varmuudella ole neljä viidestä. Ei sitä väitä poliisikaan.
Jos oletetaan aiheettomia ja vääriä ilmoituksia olevan kolmanneksen, mikä on erittäin rohkea oletus, silti liki puolet kansalaisten rikosilmoituksista jätetään tutkimatta. Ne jätetään sikseen perusteilla ”seurauksena olisi todennäköisesti vain sakkoa” tai ”liian kallista tutkia”.
Poliisin itsensä tekemät rikosilmoitukset johtavat lähes aina esitutkintaan.
Halvinta rikosten torjuntaa on estää ne ennalta, ja siinä tehokkain työkalu on korkea kiinnijäämisen riski. Riskin lisääminen vaikuttaa paljon enemmän kuin rangaistusten koventaminen.
Tämä toimii myös toisinpäin. Vihapuherikoksissa kiinnijäämisen riski on olematon, koska poliisi ja syyttäjät ovat pitkään jättäneet ne tutkimatta.
Tässä vihapuheella tarkoitetaan puhetta, jota leimaa ja motivoi viha ja jota voidaan perustellusti epäillä rikokseksi. Yleensä kysymys on kunnianloukkauksesta tai yksityiselämää loukkaavasta tiedon levittämisestä, laittomasta uhkauksesta tai kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Vain viimeisin kiinnostaa poliiseja ja syyttäjiä edes jossain määrin.
Vuonna 2015 muuan mies tuomittiin käräjäoikeudessa, koska hän oli taloyhtiön tavanomaisen pesutupariidan yhteydessä haukkunut naapurinsa vanhaksi akaksi. Yleisöä oli vain vähän. Sanat ”vanha akka” riittivät tuomioon kunnianloukkauksesta.
Ravikilpailun tiimellyksessä kaksi valjakkoa hipaisi toisiaan, ja miesohjastaja karjaisi naisohjastajalle: ”huora!”. Sen kuuli kohdalla olleen katsomon väki.
Korkein oikeus tuomitsi miehen kunnianloukkauksesta. (KKO:2005:137).
Huorittelu on somessa häkellyttävän yleistä. Sen kohteeksi voi joutua kuka vaan, eivätkä huorittelijat tekojaan häpeile. Kaikki eivät piiloudu anonyymiyden taakse, vaan viestejä tulee esimerkiksi Facebookissa omalla nimellään esiintyviltä. Nämä häiriköt olisi helppo löytää. Silti poliisi kieltäytyy tutkimasta tapauksia.
Juristi, perheenäiti Niina Berg kirjoittaa blogia, jossa hän kirpeästi ja asiantuntevasti arvostelee poliisien ja syyttäjien toimintaa. Häntä vastaan aloitettiin netissä systemaattinen vaino. Tyylinäyte: ”Tämä Niina Berghän on opiskellut myös lakia. Hän teki sen Hämeenlinnan naisvankilassa, kun oli sovittamassa hoitolapsen raiskauksesta saamaansa tuomiota.”
Näitä valheita toimitettiin myös Bergin työnantajalle, jota vaadittiin erottamaan ”pedofiili”. Lopulta Berg sai tarpeekseen ja teki rikosilmoituksen.
Turun poliisilaitoksen tutkinnanjohtaja Päivi Kukkola esitti, ja kihlakunnansyyttäjä Jonna Ryynänen päätti, ettei esitutkintaa suoriteta. Perustelu: ”Bergin poliisille antamien tietojen perusteella hän on Anneli Auerin ystävä ja kirjoittaa aihetta käsittelevää tai sivuavaa blogia.”
Perustelu on juridisesti ala-arvoinen, eikä ratkaisussa juridiikasta olekaan kysymys. Päätös on poliittinen.
”Olet todella vastenmielinen huora. En yhtään ihmettele jos joku puukottaa sinua.” Näin viestitettiin Hanna Huumoselle Facebookissa.
”Toivon hartaasti että sinä, lähipiirisi ja kaikki aatetoverisi saisitte kunnon joukkorikastuksen (lue raiskauksen) laittomilta maahantunkeutujilta niin alkais silmät aukeamaan. Toivon todella että näin tapahtuu”, julistettiin Huumosen saamassa tekstiviestissä.
”[P]erusteellisen esitutkinnan suorittaminen veisi arviolta aikaa useamman työpäivän. Katson, että tutkinnan jatkamisesta aiheutuvat kustannukset olisivat selvässä epäsuhteessa tutkittavana olevan rikosepäilyn laatuun ja siitä mahdollisesti odotettavissa olevaan seuraamukseen”, kirjoitti Huumoselle kihlakunnansyyttäjä Riina Karma tutkinnanjohtaja Petri Jehkosen esityksestä.
Hanna Huumonen toimi Sosialidemokraattisten opiskelijoiden (SONK) puheenjohtajana käynnistäessään tammikuussa 2016 boikottikampanjan MV-lehteä vastaan. Tavoitteena oli saada mainostajat luopumaan MV:n rahoittamisesta.
MV-lehti julkisti Huumosen työpaikan yhteystiedot ja kehotti vastatoimiin. Tuloksena oli satojen teksti-, sähköposti- ja Facebook-viestien vyöry. Uhkauksia ja parjauksia.
On tuskin sattumaa, ettei poliisi ole halunnut tutkia MV-lehden boikottikampanjan käynnistäjän vainoamista. MV-lehdestä oli ehtinyt kertyä useiden kymmenien rikosilmoitusten pino, jolle poliisi ei ollut tehnyt juuri mitään. Vasta kun Ilja Janitskin erehtyi julkaisemaan parista poliisista yksityiselämän puolelle meneviä tietoja, esitutkinta käynnistyi.
On siis KKO:n ajantasainen ennakkopäätös huorittelun rikollisuudesta, mutta poliisi ei siitä piittaa. Vihapuhehäiriköinti on usein satunnaisia raivoviestejä, jotka voi ja on syytäkin sivuuttaa. Aivan liian usein se kuitenkin kehittyy vainoamiseksi ja ylittää sietokyvyn. Koska poliisin ja syyttäjän vastaukset ovat säännönmukaisesti vastaavia kuin Bergin ja Huumosen saamat, kiinnijäämisriski on olematon. Siksi pidäkkeet ovat kadonneet.
Kunnianloukkauksista tehdään vuosittain parituhatta rikosilmoitusta, joista syytetoimiin johtaa noin kymmenesosa, eivätkä ne yleensä koske törkeimpiä tapauksia. Tämän päälle tulevat kaikki muut vihapuherikokset.
Resurssipula on poliisin vakioselitys siihen, miksi kansalaisten rikosilmoitukset jätetään tutkimatta ja miksi vihapuheen annetaan rehottaa. Selitys ei ole totta. Poliisibarometrien mukaan vielä 1990-luvulla ja tämän vuosituhannen alussa kansalaisten rikosilmoituksista noin 30 prosenttia johti esitutkintaan. Sekin oli vähän, mutta selvästi nykyistä enemmän. Vuonna 2010 barometri näytti enää 18 prosenttia. Vuonna 2012 oli hetkellinen nousu, mutta sen jälkeen esitutkintaan päätyneiden kansalaisten rikosilmoitusten osuus on ollut 20 prosentin tasolla.
Vuonna 2010 Suomessa oli ennätysmäärä poliiseja: vuoden keskiarvo oli 7 929 poliisia. Poliisien määrä alkoi laskea Alexander Stubbin hallituksen aikana (2014–15), ja se on romahtanut vasta Juha Sipilän hallituksen aikana ja toimesta. Viime vuonna poliiseja oli enää 7 148 henkilötyövuoden verran.
Toisin kuin poliisi väittää, ensin on päätetty karsia kansalaisten rikosilmoitusten tutkinta ja vasta vuosia myöhemmin on leikattu poliisin resursseja. Tämä ei ole juridinen valinta. Tämä on poliisien ja syyttäjien valinta. Valinnan seurauksena törkyviestit myrkyttävät yhteiskunnan ilmapiirin.
Mikään epäillyistä rikoksista ei johtanut tutkintaan, syynä joko poliisin tai syyttäjän päätös. Kolmea rikosilmoitusta Oulun poliisilaitos ei edes löytänyt tiedostoistaan, mikä viittaa siihen, että ne olisi jätetty kirjaamatta. On rikos, jos näin on todella toimittu.
Yhdessä tapauksessa rikoskomisario jätti kahden pesäpaikan tuhoamisen tutkimatta, koska syyttäjän kanssa keskusteltuaan hän oli arvellut, että pesäpaikat sijaitsivat 300–700 neliömetrin suoja-alueella. Kun ELY-keskuksen lakimies ihmetteli, mistä poliisi oli suoja-alueen tekaissut, komisario kertoi löytäneensä sen ympäristöministeriön ohjeesta. YM:n ohje edellyttää suoja-alueen jättämistä, joten komisario päätteli, että sellainen on jätetty.
Rikos kuitenkin oli juuri siinä, ettei suoja-aluetta ollut jätetty. Lopulta komisario tunnusti lakimiehelle, ettei hän ollut vaivautunut edes lukemaan ELY-keskuksen rikosilmoitusta.
Kirjoittaja on vapaa oikeus- ja ympäristötoimittaja.
EDIT: Otsikkoon vaihdettu sana ”poliisi” ”oikeuslaitos” -sanan sijaan vastaamaan paremmin jutun sisältöä. Toisaalla muotoilu ”yksityiselämää loukkaavan tiedon levittämisestä” on muutettu lakitekstiä tarkemmin muokailevaan muotoon ”yksityiselämää loukkaavasta tiedon levittämisestä”.
