Suomessa kaikilla lapsilla on yhtäläiset mahdollisuudet menestykseen. Paitsi ettei ole.
Teksti Suvi Auvinen Kuvat Annika Pitkänen
Kesäisen Helsingin täyttävät monenlaiset menot. Nuorten kaupunkilaisten perheiden rituaaliin ei enää kuulu muuttaa metsän keskelle kolmeksi kuukaudeksi hyttysten käveleväksi buffet-pöydäksi, vaan elämää kaupungissa jatketaan kuten ennen lasten syntymääkin. Ja miksei jatkettaisi: me cityhipsterit olemme nimittäin rakentaneet varsin mukavan pikku kulttuurin itsellemme.
Jokainen sukupolvi kuvittelee olevansa uniikki ja eläneensä ajassa, jota kukaan muu ei voi ymmärtää. Me 70–80-lukujen lapset kasvoimme yhteiskunnassa, joka muuttui ympärillämme. Muistamme ensimmäiset kännykkämme, internetin saapumisen, sen kuinka ensin kaikilla oli ihan kivasti rahaa ja töitä ja sitten yhtäkkiä juuri kenelläkään ei. Presidentti ei ollutkaan enää synonyymi Kekkoselle, McDonald’s ja H&M tulivat Suomeen, meillä alkoi olla ystäviä ympäri maailmaa ja moni lähti Interrailille.
Samalla kasvoimme maailmaan, jossa yliopistotutkintomme ei enää merkinnytkään varmaa työpaikkaa. Maailmaan, jossa naureskelemme ajatukselle neljänkymmenen vuoden työurasta samalla työnantajalla. Ajatukselle siitä, että pääsisimme joskus valtion maksamalle eläkkeelle. Ne meistä, jotka pakenivat kotipaikkakunnilta opiskelemaan suurempiin kaupunkeihin, jäivät tänne suurissa määrin Keskustan ja Väyrysen harmiksi. Me muovasimme kulttuurimme itsemme näköiseksi niistä palasista, joita otimme mukaamme berliiniläisen juna-aseman lattialla vietetystä yöstä, vaihto-opiskelijoina hankkimistamme ystävistä, Euroopan parhaista festareista ja kiinnostavimmista museoista.
Sukupolvikokemuksia ei kuitenkaan käytännössä ole olemassa edellä kuvaamallani tavalla, vaan kokemukset liittyvät meille tarjoiltuihin arvoihin ja luokkaan. Vaikka moni suomalaisessa yhteiskunnassa kasvanut ikätoverini jakanee näitä ”sukupolvikokemuksia”, ovat kirjoitukset sukupolvista pitkälti vain kirjoittajiensa reflektiota omista kokemuksistaan, omasta ystäväpiiristään ja omasta maailmastaan. Tietyn aikakauden eläneet ihmiset jakavat muiston historiallisista tai kulttuurisista tapahtumista, mutta se lienee yksi harvoista tiettyjä sukupolvia yhdistävistä asioista. Jo se, kuinka olemme historialliset hetket ottaneet vastaan, liittyy pitkälti kasvatukseemme ja arvoihimme.
Liberaali oikeisto toistelee mielellään sitä, kuinka kaikilla suomalaisilla on yhtäläiset mahdollisuudet menestykseen, koska kuljemme läpi saman maksuttoman koulutusjärjestelmän. Kuitenkin muun muassa sukupuoli, seksuaalinen suuntaus, etninen tausta ja luokka-asema vaikuttavat merkittävästi siihen, millaisia meistä tulee. Eväät elämään pakataan erilaisiin kääreisiin meille kaikille ja niiden sisältö vaihtelee suuresti.
Luokka-aseman periytymistä on tutkittu paljon ja tulokset ovat yksiselitteisiä: Koulutustausta ja tulotaso periytyvät Suomessa edelleen voimakkaasti. Koulutustason ja tulojen mittaaminen on yksiselitteistä, mutta kuinka mitata muita muuttujia? Luokkaan liittyy keskeisesti myös henkinen ja kulttuurinen pääoma. Niiden havaitseminen ja mittaaminen on jo vaikeampaa. Kansainvälisessä PIAAC-aikuistutkimuksessa on tutkittu lapsuudenkodin kirjamäärän vaikutusta aikuisiän lukutaitoon. Lapsuudenkodin kirjojen määrän ajatellaan heijastelevan vanhemmille kertynyttä kulttuurista pääomaa, jota he välittävät lapsilleen. Tutkimuksessa havaittiin tilastollisesti merkittävä ero niiden vastaajien välillä, joiden kotona oli paljon kirjoja, verrattuna niihin, joiden kotona ei juuri kirjoja ollut.
Nyt kasvavien hipsterilasten sukupolvikokemuksia eivät ole Kiasman lastenkierros, vegaaniset brunssit Kalliossa ja artesaanijäätelöt. Vain niissä perheissä, joiden luokka-asemaan se sopii, lastenkeikkojen suhteen arvotaan Tavastian ja Kutosen välillä, mietitään kenen vuoro on viedä lapset tosihipsterille jo liian valtavirtaistuneen Flow Festivalin lastenpäivään ja mikä Ravintolapäivän annissa näyttää lapsiyhteensopivimmalta.
Lapsi, joka tuntee intertekstuaaliset viittaukset, on käynyt korkeatasoisilla keikoilla ja tuntee Ronald McDonaldin lähinnä Kiasman näyttelystä, on yhteiskunnassa eri lähtötasolla kuin lapsi, jolle näitä kokemuksia ei ole haluttu tai voitu tarjota. On upeaa, ettei kaikkia vanhempia enää pakoteta lusimaan Puuhamaahan ja monipuolisessa lastenkulttuuritarjonnassa voittavat kaikki. Meidän täytyy kuitenkin pitää huoli siitä, ettei se entisestään syvennä luokkaeroja ja lasten lähtökohtia elämään.
Kulttuurillisten kokemusten merkitystä luokkaan voi olla vaikea nähdä, jollei koe olevansa klassisen luokkajaon mukaisesti eliittiä tai duunari. Suuri osa meistä putoaa vanhan luokkajaon ulkopuolelle, mutta se ei tarkoita, etteivätkö luokat olisi mitä suurimmassa määrin läsnä toiminnassamme. Yhteiskunnan eriarvoistuminen on meitä hyvin lähellä ja vaikuttaa asioissa, joille sokeudumme helposti.
