Pelastaako suomalaiskeksintö maailman? Testissä uusi innovaatioproteiini.
Teksti Saila Kivelä Kuvat Ninni Kairisalo
”Tämä maistuu keittolihalle”, on seuralaiseni ensimmäinen toteamus uudesta suomalaisesta Gold&Green -proteiinivalmisteesta. Annos on opiskelijaravintola Kipsarin kylmä nuudelisalaatti, jossa Gold&Green nude -proteiini on keittiössä marinoitu, mutta ei paistettu. Saimme kassalta mainoslappusen, jossa kerrotaan tuotteen olevan ekologinen ja aminohappokoostumukseltaan täydellinen, mutta lappunen ei kerro, mitä tuote varsinaisesti on.
Ensimmäinen ajatukseni mausta on, että ruskeiden mehevien palasten täytyy olla lihaa, vaikka tiedän proteiinin olevan kaurapohjainen. En maista kauraa lainkaan. Kolmas maistaja toteaa pitkällisen pureskelun päätteeksi palojen olevan ”sisältä hieman kauran makuisia, mutta ei pahoja”.
Gold&Greenin kaura-papuproteiini on puoli vuotta sitten käyntiin polkaisseen Gold&Green Foods -startupin pikakehittelyn aikaansaannos, josta on saanut syksyn mittaan muutamia maistiaisia Helsingissä. Tuotteen takana ovat elintarviketieteiden tohtori ja kauratutkija Reetta Kivelä sekä yrittäjä Maija Itkonen, jotka halusivat kehittää täydellisen kasviproteiinin.
Proteiinin valmistus imitoi tekniikkaa, jolla on vuosisatojen ajan valmistettu Aasiassa vehnägluteenista seitania. Yritys on ruokaesittelyissään puhunut myös ”nyhtökaurasta”. Viittausta haetaan ”pulled porkista” eli ”revitystä siasta” tai vakiintuneemmin ”nyhtöpossusta”. Nyhtöpossu on niinkin ruokahalua herättelevää apetta kuin riekaleiksi revittyä sian niskalihaa.
Silloin kun itse vielä söin eläimiä, ei ollut nyhtöpossua, mutta tällaiseksi sen varmaan kuvittelisin. Luulen, että tuotteella onnistuisi huijaamaan paksukalloisintakin lihansyöjää. Ainakin tummanruskea ja mureantuntuinen palanen on aivan erilaista kuin huokoinen seitan.
Seuraavilla puraisuilla lihamaisuuteen pääsee sisälle, ja mieli kaivaa kielen kanssa muistista täysin pyyhkiytyneitä makuja. Ehkä kauraproteiini liikkuu jossain paahtopaistin ja tonnikalan välimaastossa. Tästä saisi vegemajoneesin kanssa täydellisiä täytettyjä leipiä. Tai tonnikalapastaa!
Kipsarissa paikalla on myös tuotteen esittelijä, joka alkaa kuin salamaniskusta pitchaamaan täydellisestä proteiinista. Pidellessäni lihalootaa muistuttavaa näytepakkausta koen ahaa-elämyksen: tästä se vain kumotaan pannulle kuin jauheliha.
Tarinat hyvää tarkoittavista sukulaisista, jotka kippaavat ruokaan keittämättömiä kikherneitä, tai pitopalveluista, jotka tarjoilevat häissä naposteltavana paketista kumottuja kuivia soijasuikaleita, osoittavat vegaanisen ruoanlaiton haasteellisuuden lihalaatikkokansalle. Ei sitä varmasti heti tule ajatelleeksi puolen vuorokauden mittaista liotusta tai esikeittämistä mausteliemessä, jos on tottunut tyhjentämään lihan muovilaatikosta pannulle.
Vasta pakkausta pidellessä oikeastaan tajuaa kaiken sen liottamisen, pilkkomisen, kuivaamisen ja keittämisen, johon on vuosien saatossa tottunut.
Vegaanisen ruoanlaiton ongelma onkin ollut se, että vasta-alkaja joutuu kääntämään monen perusasian päälaelleen. Se on vähän kuin totuttelisi uuteen käyttöjärjestelmään: lähes kaikki on mahdollista ja lopputuloksia voi olla jopa vaikea erottaa – toimintatapoja täytyy vain opetella uusiksi.
Muutaman vuoden päästä tämä kuulostaa kenties hullunkuriselta, mutta juuri nyt on käynnissä huikean nopea prosessi, jossa tavallisten ruokakauppojen valikoimiin on tullut lukuisia vegaanisia tuotteita, jotka ovat käyttötavoiltaan samanlaisia kuin tutut eläinperäiset versiot. Tuotteiden kokeilu onnistuu lennosta.
Kauppoihin on tullut Violife ja Wilmersburger -merkkien juustoja, joita voi höylätä ja viipaloida kuin nisäkäsversioita. Virosta maahantuodut Bon Soyan leikkeleet ovat harjaantumattomalle kielelleni kuin täydellinen kopio ihanan ällöttävästä lauantaimakkarasta.
Ruotsalaisen Anamman valmispalleroiden lisäksi pakastealtaasta voi onkia vegaanisena nyt myös Quornin ja Hälsans Kökin nugetteja ja pihvejä. Hoviruoka-yrityksen kasvislihis, tai ”vihis” kuten sukkela somekansa keksi, on kylvänyt ympärilleen syksyn hillittömimmän ruokabuumin.
Kaikki nämä tuotteet ovat luonteeltaan enemmän eines- ja pakastehyllyn perusmättöä kuin kallista näpertelyä tai hifistelyä. Gold&Greenillä on paljon potentiaalia perusmättöruoaksi. Se on käytössä oikeastaan vielä helpompaa kuin jauheliha, sillä kypsennys ei ole välttämätöntä ja valmiiksi maustetut versiot G&G lime-seesami-inkivääri ja G&G tomaatti-savupaprika-korianteri ovat käyttövalmiita sellaisenaan. Säilyvyys on huomattavasti parempi kuin lihalla. Ainoastaan nimensä ja layoutinsa puolesta tuote vaikuttaa monimutkaiselta, eikä välttämättä aukea niille, jotka eivät spekuloi ruokiensa ”aminohappoja”.
Proteiinikiimaisille puolestaan tiedoksi, että Gold&Greenissä on lähes puolet enemmän proteiinia kuin Anamman, Quornin tai Hälsans Kökin valmisteissa – ja yli kolmannes enemmän kuin siinä sika-nautajauhelihassa. Se ei vaikuta sisältävän mitään ”epäilyttävää”: yritys satsaa sataprosenttisesti kasviperäiseen ruoantuotantoon, tuotteissa ei ole turhaan parjattua, mutta allergisoivaa soijaa, vehnää tai e-koodeja, puhumattakaan hämäristä yhteyksistä Israelin siirtokuntiin, lihataloihin tai maailman ruokajätteihin.
Gold&Green haluaa haastaa jauhelihanhimoisten suomalaisten ruokatottumukset Kuitenkin juuri helppoudellaan. Se muistuttaa amerikkalaisen Beyond Meat -yrityksen soijapohjaista proteiinivalmistetta, jota markkinoidaan myös lihapakkauksissa ihanteellisena kasviproteiinina.
Gold&Greenin etuna on kuitenkin hyvämaineinen ja ekologinen kaura, kotimaisuus ja maku, joka on mielestäni jopa parempi kuin Beyond Meat -suikaleissa. Edes innovaatiohöpötys ei saanut minua epäilevälle kannalle. Tässä on keksintö, johon uskon. Vallatkaa tällä maailma, hyvät suomalaisnaiset, mutta keksikää kaura G&G:llenne ensin nimi! Tai nokkelat vegaanit nimeävät sen netissä ”kauhelihaksi”.
Gold&Green saapuu kauppoihin vuoden 2016 aikana
