Opetusministerin paimenkirje sai tieteilijöiden parissa hämmentyneen ja närkästyneen vastaanoton. Sivistysporvareiden sukupuutto ihmetyttää myös hallituspuolueiden sisällä.
Kuva Ninni Kairisalo & Velda Parkkinen
Sivistysyliopisto on Suomessa ollut kansallinen projekti, jonka juuret ulottuvat aina 1800-luvun fennomaanisen liikkeen nousuun ja J. V. Snellmanin ajatteluun saakka. Sen ytimessä on sosiaalisen nousun mahdollistaminen, ja kaikki puolueet ovat perinteisesti sitoutuneet projektiin.
Suunta on kuitenkin muuttunut. Yliopistoon on jo pidemmän aikaa kohdistunut valtion taholta kasvavia paineita markkinaehtoisuuden omaksumiseksi. Yliopistolla jotkut näkevät käännekohdan Kekkosen ajoissa, toiset 90-luvun lamassa ja kolmannet 2000-luvun alkupuoliskolla, mutta muutoksen allekirjoittavat kaikki.
Yhtenä käännekohtana monet näkevät vuonna 2010 voimaan tulleen yliopistouudistuksen. Vaikka uudistusta markkinoitiin yliopistolaisille autonomiaa lisäävänä, sen myötä opetusministeriön sananvalta yliopiston asioihin on monien mielestä lisääntynyt merkittävästi.
Kehityksen viimeisin käänne on opetusministeri Sanni Grahn-Laasosen yliopistoille lähettämä kirje, joka on herättänyt laajaa närää yliopistolaisten keskuudessa. Kirjeessään ministeri käytännössä sanoo, että yliopistot hoitavat tonttinsa huonosti.
”Maailman huipulle tähtäävä maa ei voi olla tyytyväinen eikä tyytyä tilaan, jossa sen korkein huippu – tiede ja tutkimus – yltää kyllä hyvään, mutta ei maailman kärkeen”, Grahn-Laasonen kirjoittaa.
Glasgowssa asuva tutkija Mari K. Niemi reagoi Suomen Kuvalehden blogissaan tuoreeltaan kirjeeseen ihmettelemällä juuri huippututkimuksen korostamista. Hänen mielestään huippututkimuksen vaatiminen ja samalla resurssien leikkaaminen on loukkaavaa.
Niemi muistuttaa, että suomalaista yhteiskuntaa tutkivat nimenomaan suomalaiset, eikä sille tutkimukselle välttämättä ole kysyntää maailman huippujulkaisuissa. Kyse on myös suomen kielen asemasta tieteen kielenä.
Suomalaisuuden korostamisen luulisi olevan nykyhallitukselle lähellä sydäntä. Perussuomalaisten koko identiteetti rakentuu kansallismielisyyden ympärille, kokoomuksella on perinteinen ”koti, uskonto ja isänmaa” -siipensä sekä pitkä historia nimenomaisesti sivistyspuolueena. Keskustan oppi-isä Santeri Alkio puolestaan oli vahvasti sivistyksen asialla.
Hallituksen koulutuspolitiikka aiheuttaa surumielistä huokailua myös kokoomuksen sisällä. Eräs pitkään kokoomuksessa vaikuttanut poliitikko kertoo kokevansa ”hirvittävää myötähäpeää” Grahn-Laasosen kirjettä lukiessaan. ”Kirjeestä välittyy, että kirjoittaja ei ymmärrä, mistä kirjoittaa. Meillä ei puolueessa enää nähdä sivistyksellä muuta kuin välinearvoa. Laasosen kirje kertoo lähinnä, että ymmärtämättömyydestä ja historiattomuudesta on tullut hyväksyttävää politiikassa”, hän huokaa.
Perinteisten sivistysporvareiden katoaminen ihmetyttää yliopistolla laajemminkin, eikä ainoastaan tulipunaisten dosenttien keskuudessa. Keskustavaikuttajanakin tunnettu professori Laura Kolbe kyseli julkisessa Facebook-päivityksessään, ovatko yliopistolaiset epäonnistuneet sivistystehtävässään, kun akateemisella korkeakoulututkinnolla varustetut ihmiset hahmottavat sivistyksen roolin näin huonosti.
”Tämä vaan nyt tuntuu niin surkealta, tämä Suomen tämän hetkinen johtaminen (kaikilla tasoilla)… että oikeasti itkettää”, Kolbe päättää viestinsä.
Uutta tilanteessa on, että myös yliopistolaiset ovat leikkausten edessä yllättävän hiljaa. Hallituksen reilun sadan miljoonan rahoitusleikkaukset ovat omiaan pitämään yleensä varsin ärhäkän yliopistoväen ruodussa. Yksin Helsingin yliopistoltaa voidaan vähentää jopa 1 200 ihmistä.
Helsingin yliopiston Valtiotieteellisen tiedekunnan dekaanin paikalta Tampereen yliopiston rehtoriksi ensi vuonna siirtyvä Liisa Laakso sanoo suoraan, että yliopistolla vallitsee pelon ilmapiiri.
”Monet pelkäävät leikkausten seurauksena ymmärrettävästi asemansa puolesta ja ovat siksi hiljaa.”
Grahn-Laasosen peräänkuuluttamalle yhteistyölle eri koulutusyksiköiden välillä tilanne luo äärimmäisen huonot edellytykset.
”Yliopistojen välillä olisi luullut esimerkiksi nousevan solidaarisuutta suhteettoman kovasti Helsingin yliopistoon kohdistuvien leikkauksien vuoksi, mutta koska muuallakin pelätään rahoituksen puolesta, ei toisten puolustamiseen haluta lähteä. Kiristyvä kilpailu yliopistojen välillä on huono pohja yhteistyölle”, Laakso pohtii.
Ministeriön taholta tuleva ohjaaminen on luonut kuilun yliopiston johdon eli rehtorin, dekaanien ja laitosjohtajien ja muun yliopiston välille. Myös Laakso myöntää tämän. Hän katsoo, että ylhäältä tuleva paine muokkaa tapaa, jolla yliopiston johtoporras joutuu asioita tarkastelemaan.
Oikeustieteellisen tiedekunnan dekaanina kaksi kautta toiminut professori Jukka Kekkonen pääsi todistamaan muutosta aitiopaikalta.
”Kun olin dekaanina ensimmäistä kautta 2004–2007, dekaanit yleisesti puolustivat vielä oppiaineitaan ja akateemista vapautta ylhäältä tulevia paineita vastaan. Toisella dekaanikaudellani olin suunnilleen ainoa, joka edelleen pysyi kannassaan. Muut oli saatu integroitua mukaan johdon tueksi.”
Hänen mukaansa etenemismahdollisuudet johtoportaassa ovat rajalliset, jos kapinoi liikaa ministeriön näkemyksiä vastaan, joten on inhimillistä, että yliopiston kannalta ongelmallisiakin ministeriön linjauksia myötäillään. Samalla tilanne on yliopiston autonomian kannalta hyvin hankala.
Kekkonen näkee muutoksen tavassa, jolla ministeriö käy keskustelua yliopiston kanssa. Hänen mukaansa ennen virkamiesten kanssa palavereissa oli voimakas tunne samassa veneessä olemisesta, kun taas nyt politiikka tulee saneluna.
Lyhytnäköisyys ja ymmärtämättömyys toistuivat teemoina kaikkien yliopistolaisten puheissa. Nimetön kokoomuspoliitikkomme uskoo, että sivistyksen puutteesta on haittaa myös liike-elämässä.
”Jos katsoo yritysjohdon kulttuuria muualla kuin Suomessa, siellä arvostetaan sivistystä. Se on osa small talk -kulttuuria. Pitää pystyä keskustelemaan filosofiasta ja taiteesta menestyäkseen yrityskuvioissa.”
”Suomessa tällaista ei arvosteta. Meillä ajatellaan, että kapea välineellinen sivistys riittää, vaikka näin ei ole. Tästä seuraa helposti kiusallisia tilanteita, kun pitäisi tehdä kansainvälistä bisnestä”, hän jatkaa.
Myös Liisa Laakson mielestä kansainvälisyyttä pitäisi ajatella laajemmin kuin elinkeinoelämän välittömistä tarpeista käsin.
”Tärkeää ovat opiskelijavaihdon myötä muodostuvat verkostot, joista on mahdotonta ennakoida etukäteen, mitä ne tuottavat. Esimerkiksi Kiinassa on tällä hetkellä hyvin korkeissa asemissa sosiaalipolitiikan puolella ihmisiä, jotka on koulutettu Suomessa.”
Sivistysyliopistoa ja yrittäjähenkeä ei siis ole pakko nähdä vastakkaisina toisilleen. Sivistys voisi myös tukea suomalaisyritysten kansainvälistä menestystä. Lyhytjänteisellä ja näköalattomalla koulutuspolitiikalla ja lukukausimaksuilla tällaisten visioiden torpedoiminen toki käy ketterästi.
Juttua varten on haastateltu myös Yliopisto Oyj -kirjan kirjoittanutta professori Heikki Patomäkeä.
