Feministinen sarjakuvatoiminta purkaa normeja ja avaa näkökulmia.
Kuva Velda Parkkinen
Kun pinnistää aivoja ja katsoo tottumusten läpi, kaiken näkee hieman tarkemmin. Karvinen on kolli, tikku-ukollakin on sukupuoli ja seikkailusarjakuvissa vain miehet ratsastavat oreillaan auringonlaskuun.
Seksismi on rakenteissa, ja sukupuolittuneisuus leimaa kaikkea. Normitalkoisiin voi osallistua monella tapaa. Yksi niistä on feministinen sarjakuvatoiminta, jonka verkostossa on mukana kymmeniä aktiiveja – heidän joukossaan myös Aino Sutinen, Apila Pepita Miettinen, Hanna-Pirita Lehkonen ja Reetta Laitinen.
Kolme vuotta sitten käynnistynyt toiminta on käytännössä työpajoja, tapaamisia ja tukea. Verkosto on ei-separatistinen, antirasistinen ja pyrkii esteettömyyteen.
Kun puhe kääntyy feministisen sarjakuvatoiminnan alkutaipaleeseen, kaksi nimeä nousee esiin: Johanna ”Roju” Rojola ja Miia Vistilä. Toki muitakin oli porukassa, ja myös Aino Sutinen on ollut mukana alusta saakka.
Mihin feminististä sarjakuvaa tarvitaan?
”Minusta olisi kiva, jos sitä ei tarvittaisi ollenkaan. Mutta valitettavasti miehet ja naiset eivät ole sarjakuva-alalla yhdenvertaisia. Yhtälailla miehet ja naiset lukevat sarjakuvia, ja se on alana moniääninen, mutta kasvot ovat yhä miehiset”, Reetta Laitinen toteaa.
”Olisi tärkeää, että naisten ja muunsukupuolistenkin ihmisten kuin vain miesten olisi helpompi tehdä sarjakuvaa ja tulla huomatuksi. Siinä auttaa kun on joukko ympärillä. Jos jotkut asiat tuntuu yhteiskunnassa väärältä, niitä voi kommentoida sarjakuvan kautta”, Apila Pepita Miettinen sanoo.
Feministinen sarjakuva ei ole mikään kolme vuotta vanha idea. Aino Sutinen korostaa, että Suomessa on ollut jo 80-luvulla vahvoja naissarjakuvatekijöitä ja myös sitä ennen – esimerkiksi Tove Jansson.
”Paljon turhautumisen syitä on, mutta on paljon positiivistakin. Esimerkiksi 90-luvulla oli Naarassarjat-lehti, 2003 perustettiin narttu.net-sivusto ja sitten oli Feministinen sarjakuvasyksy -projekti, joka tavallaan synnytti feministisen sarjakuvaverkoston. Ruotsalainen Dotterbolaget toimi inspiraationa verkoston toimintavoille”, Sutinen kertoo.
Feministisessä sarjakuvaverkostossa valtaosa on naisia, mutta mukana on myös miehiä.
”Dotterbolagetilla ei ole miestekijöitä, mutta feministisellä sarjakuvalla on erilaisia tapoja järjestäytyä”, Sutinen huomauttaa.
Vaikka feminististä sarjakuvaa tehdään nyt Suomessa enemmän kuin koskaan ja vaikka verkostoon virtaa jatkuvasti uusia ihmisiä, täällä ollaan läntiseen naapuriimme verrattuna yhä lapsen kengissä.
”Ruotsissa Dotterbolagetin kautta nuorten naisten sarjakuva on kasvanut isoksi ja varteenotettavaksi koulukunnaksi”, Reetta Laitinen huomauttaa.
Sarjakuva on tehokas keino välittää informaatiota. Yksinkertaisena ja havainnollisena lajina se tarjoaa helpon tarttumapinnan.
Feministisessä sarjakuvaverkostossa kunnioitetaan jokaisen itsemäärittelyoikeutta. Kunnioituksen ansiosta myös feminismin ja piirtämisen erilaisuudelle on tilaa. Maailmassa on lähes yhtä monenlaista feminismiä kuin on feministejä, ja sama koskee myös feminististä sarjakuvaa.
”Välillä voi olla, että tekee omista kokemuksistaan kuvapäiväkirjaa. Toisaalta sarjakuvassa voidaan tutkia esimerkiksi tilastollista tietoa vaikka siitä, paljonko naisia on johtajapaikoilla”, Hanna-Pirita Lehkonen pohtii.
Hahmovalintaan on tärkeää kiinnittää huomiota. Kuten maailmassa myös sarjakuvassa voi olla miesten ja naisten lisäksi myös muunsukupuolisia henkilöitä. Sukupuoliroolien moninaisuus edistää tasa-arvoa.
”Sarjakuville voi olla kriittinen, ja katsoa niitä feministisestä näkökulmasta. Voi miettiä, miten sarjakuvan seksistisyyttä voi vähentää ja millaisia tarinoita haluaa nähdä enemmän”, Apila Pepita Miettinen painottaa.
”En koe, että tekisin itsetarkoituksellisesti feminististä sarjakuvaa vaan teen sitä luonnostaan”, Reetta Laitinen toteaa.
Poliittinen sarjakuva on vaativa laji.
”Usein näkee, että poliittiseen sarjakuvaan on ahdettu paljon tekstiä, eikä se silloin toimi. Kuitenkin sen pitäisi olla yksinkertaisesti esitetty, jos siinä on paljon asiaa”, Reetta Laitinen korostaa.
Helsingin sarjakuvafestivaaleilla julkistettiin verkoston ensimmäinen Namifetsi-zine. Yhteistyöprojektien kautta saadaan enemmän näkyvyyttä.
”Kun tein yksin feminististä sarjakuvaa, ei kukaan halunnut minua haastatteluun tai tekemään lehteen sarjakuvaa. Nyt kun meitä on paljon, joku taho ottaa koko ajan yhteyttä, että meidät halutaan mukaan. Kai ihmiset tajuavat, että kyse on isosta jutusta, kun mukana on paljon tekijöitä”, Hanna-Pirita Lehkonen kertoo.
”Joukossa on voimaa”, Apila Pepita Miettinen lisää.
Feministinen sarjakuvaverkosto ei ole vain piirtäjiä varten, vaan se on auki kaikille kiinnostuneille. Kyseessä on hyvin matalan kynnyksen toiminta, Reetta Laitinen vakuuttaa.
Virallista yhdistystä ei ole perustettu, ja tuskin perustetaankaan.
”Toiminta on sellaista, että sitä tehdään, kun halutaan, eikä pakkoa ole. Jos jonain päivänä todetaan, ettemme enää ole feministejä, niin sitten voidaan lopettaa. Pakotetta ei ole jatkaa”, Hanna-Pirita Lehkonen kertoo.
Käynnissä on projekti, jossa tutkitaan rodun, rahan ja sukupuolen vaikutusta sarjakuva-alalla. Projekti on kansainvälinen, ja se on käynnistynyt amerikkalaisen sisarryhmän Ladydrawersin aloitteesta.
Tutkimustuloksista julkaistaan sarjakuvamuotoinen infografiikka.
”Kun voi laittaa numeroita pöytään, on helppo sanoa, miten asiat ovat. Ei tarvitse puhua mutu-pohjalta siitä, menevätkö apurahat miehille vai naisille”, Reetta Laitinen toteaa.
Loppu ei häämötä horisontissa. Aktiiveja on useita kymmeniä, ja Facebook-ryhmään kuuluu noin 250 ihmistä. Ryhmään linkataan kiinnostavia nettisarjakuvia, juttuja ja tapahtumia.
”Ei tarvitse osata piirtää sarjakuvia, vaan ryhmässä voi tehdä muitakin asioita, kuten tuottaa residenssejä ja auttaa tapahtumien järjestämisessä. Sarjakuvassa on niin paljon monia puolia”, Hanna-Pirita Lehkonen innostaa.
Vihaposti on kaikille piirtäjille tuttua. Rasistit ja miesasiamiehet mouhaavat blogien kommenttiketjuissa. Reaktiot osoittavat toiminnan tarpeellisuuden, ja asiattoman palautteen sietäminen on jaettuna helpompaa.
Internetissä kuka tahansa voi suuttua mistä hyvänsä.
”Ylilauta ja Hommaforum ovat hullujen pesäkkeitä”, Hanna-Pirita Lehkonen huokaa.
”Mutta ne voi jättää kyllä omaan arvoonsa. Vaikka vääntäisi vitsin rautalagasta, aina on joku, joka ei ymmärrä”, Aino Sutinen lohduttaa.
