Vladimir Lindermanin puolue on Venäjällä kielletty, mutta sen haaraosastoja löytyy monista muista maista: Latvian lisäksi ainakin Ukrainasta, Ruotsista, Moldovasta, Israelista, Kanadasta ja Yhdysvalloista. Itäisessä naapurissamme puoluetta pidetään vaarallisena äärijärjestönä. Itse asiassa niin vaarallisena, että sen jäsenyydestä voi saada 200 000 ruplan sakot tai kaksi vuotta vankeutta.

Mistä kansallisbolsevisteissa sitten on kyse? Logossa komeilee sirppi ja vasara. Puolueen alkutaipaleella sen iskulauseissa huudeltiin Stalinia ja ylistettiin gulageja. Ei liene ihme, ettei porukka miellytä Venäjällä kaikkia.

Puolue on kuitenkin lähempänä taideprojektia kuin patavanhoillisen stalinismin tyyssijaa. Sen perustajat ovat kirjailijoita ja muusikoita, joille oman puolueen perustaminen oli tapa provosoida. Porvarillinen sivistys ei enää järkyty mistään, mitä tehdään taiteen nimissä, Linderman selittää: jotta reaktioita syntyisi, oli vietävä taiteelliset provokaatiot gallerioista kabinetteihin.

Jäseniksi valikoitui Lindermanin mukaan hädintuskin parikymppisiä nuoria, joilla oli tekemisen paloa ja äänekäs omatunto, mutta ei vielä selkeää poliittista suuntaa. Puolue sai välillä äärikansallismielisen maineen.

Sittemmin puolue on, ainakin joiltakin osin, aikuistunut. Sitä ei enää johdeta kuin rockyhtyettä, sillä on oikea puolueohjelma ja mielipiteitä. Ja jonkin kummallisen prosessin kautta taideprojektina alkaneesta puolueesta on Lindermanin mukaan tullut Venäjän ainoa oppositiopuolue.

Lindermanin juttujen perusteella Latvian hallituskaan ei ole ollut puolueesta kovin innoissaan. Linderman joutui nimittäin vuonna 2002 pakenemaan syytteitä vallankumouksen suunnittelusta ja räjähteiden hallussapidosta, mutta väittää kiven kovaan, että poliisi toi räjähteet mukanaan kotietsintää tehdessään. Loppujen lopuksi puoluejohtaja istui vuoden tuomiostaan kolme ja puoli kuukautta.

”Se oli täysin poliittista peliä. Minä en ikinä ole mitään räjähteitä hankkinut tai säilyttänyt, vielä vähemmän suunnitellut niiden käyttämistä”, Linderman sanoo.

Vaikka kansallisbolsevistit ovat jopa epäilyttävän innokkaita nationalisteja, he eivät ole lainkaan tyytyväisiä nykyisen Venäjän tilanteeseen. Puolue vastustaa tiukasti presidentti Medvedeviä ja pääministeri Putinia.

Linderman haluaisi parantaa varsinkin entisen Neuvostoliiton maissa elävien venäläisten elämää. Ja aika suurelta osin niissä tosin onkin parannettavaa.

”Jos järjestäisin Venäjällä mielenosoituksen, jossa syyttäisin valtiota vaikkapa valtioterrorismista, sitä ei pelkästään vaiettaisi kuoliaaksi mediassa vaan voisin hyvinkin saada parikymmentä vuotta vankilaa. Oletko seurannut Venäjän tapahtumia? Tiedätkö poliittisten aktivistien syytteistä ja rangaistuksien pituudesta? Siellä ei tosiaankaan kannata valtiovaltaa kritisoida. Onneksi puolue voi toimia muissa maissa”, Linderman sanoo.

Marraskuussa 2008 Linderman oli vierailulla Suomessa. Hänen yritettyään palata Viron kautta Latviaan, tuli matkaan yllättäviä mutkia. Saapuessaan Tallinnaan hänet ympäröi kymmenkunta rajavartijaa, jotka ilmoittivat, ettei ”venäläinen ääriaines” ole tervetullut heidän maahansa. Linderman käännytettiin saman tien takaisin Suomeen.

”He sanoivat, että olen mustalla listalla. Olin hyvin yllättynyt, sillä en ole moneen vuoteen käynyt Venäjällä, enkä myöskään tehnyt sellaista politiikkaa, että kuuluisin tuollaiselle listalle. Vaikka eihän kenenkään ihmisen pitäisi olla EU-valtion mustalla listalla. Sellaisia listoja ei kuuluisi olla olemassakaan”, Linderman sanoo.

Joulukuussa Linderman yritti samaa matkaa uudelleen ja onnistui pääsemään Latviaan. Kotimaahansa, jonka kansalainen hän ei ole. Latviassa (silloin tosin Neuvostoliittoon kuuluneessa Latviassa) syntynyt ja koko ikänsä maan pääkaupungissa Riikassa elänyt Linderman ei ole minkään maan kansalainen. Hänellä on erittäin läheisesti Latvian passia muistuttava passi, mutta henkilötietojen yläpuolella lukee näkyvästi ”non-citizen”, ei-kansalainen.

Neuvostoliiton hajotessa Baltian maihin jäi asumaan lukuisia etnisiä venäläisiä. He jäivät vaille kansalaisuutta, sillä heidän vanhaa kotimaataan ei enää ollut olemassa, eivätkä Viro, Latvia ja Liettua niin vain hyväksyneet maidensa kansalaisiksi usein entisiksi miehittäjiksi mieltämiään ihmisiä.

”Latviassa on melkein 400 000 ihmistä, joilla ei ole minkään maan kansalaisuutta, eikä kunnollisia ihmisoikeuksia. He ovat asuneet aina Latviassa, mutta eivät voi äänestää maan vaaleissa. He eivät pääse mihinkään johtotehtäviin, eivätkä voi työskennellä esimerkiksi poliiseina tai muissa turvallisuustehtävissä. He eivät voi myöskään omistaa maata Latviassa. Esimerkkejä on paljon. Tässä on yksi erittäin tärkeä asia, jonka ratkaisua puolueeni yrittää ajaa eteenpäin”, Linderman kertoo.

”Latvian hallitus ei tule asiaa edistämään, ratkaisut pitäisi tehdä tosissaan EU:n taholta. Ja onhan unioni antanutkin aiheesta Latvialle suosituksia, mutta ne eivät ole asioita mitenkään muuttaneet. Suurin osa latvialaisista medioista ei edes julkaise tietoja näistä suosituksista”, Linderman jatkaa.

Euroopan unionista puoluejohtaja Linderman kuitenkin tykkää.

”Mielestäni yksi positiivinen muutos unioniin liittymisen myötä on se, että vankiloiden vartijat ovat alkaneet noudattaa lakia. Se ei ehkä kuulosta kovin suurelta askeleelta, mutta voin kertoa, että vangeille se on todella merkittävä asia. Eiväthän Latvian vankilat nykyäänkään mitään EU-tason vankiloita ole, mutta ihan erilaisia kuin ennen.”

”Toinen hyvä juttu on se, että toisin kuin Venäjällä, voi yksityinen henkilö voittaa nykyään valtion oikeussalissa. Todennäköistä se ei tietenkään ole, mutta sentään mahdollista. Tämä oli ennen täysin mahdotonta. Viranomaisten on yhä vaikeaa käsittää, miten valtion voisi oikeudessa todeta olleen väärässä, mutta hyvään suuntaan ollaan menossa”, Linderman sanoo.

Politikoinnin lisäksi Vladimir Linderman, kuten moni muukin kansallisbolsevikki, tunnetaan myös runoilijana.

”Olen julkaissut oman runokirjan nimeltä Kuoleman harjoitukset. Ja runojani on ollut monissa eri lehdissä. En silti pidä itseäni varsinaisena runoilijana. Mielestäni oikeaksi runoilijaksi voi sanoa sellaista henkilöä, joka saa elantonsa niiden kirjoittamisesta.”

Runoudella voi Lindermanin mielestä vaikuttaa myös poliittisella kentällä. Hänen pohdintansa kuulostaa jopa hieman vallankumousromanttiselta, kuten tietysti asiaan kuuluukin.

”Kyllä. Ainakin omat puoluetoverini ovat usein sanoneet runojeni innostaneen heitä. Se on tärkeää, ja otan sen suurena kohteliaisuutena. Mutta runot eivät politiikassa ole niinkään ase vaan pikemminkin työkalu.”