”Näkymätön käsi johtaa heidät tekemään melkein saman elämän välttämättömyyksien jaon kuin tapahtuisi, jos maa olisi jaettu kaikkien sen asukkaiden kesken yhtä suurin osiin, ja niin he, sitä tarkoittamatta ja sitä tietämättä, edistävät yhteiskunnan etua ja tuottavat välineitä lajin lisääntymiselle”, talousfilosofian klassikko Adam Smith kirjoittaa teoksessaan Moraalituntojen teoria parisataa vuotta sitten.

Helsingin yliopiston maailmanpolitiikan professori Heikki Patomäki nimittää oppia näkymättömän käden eli vapaiden markkinoiden tehokkuudesta ”uusliberalismiksi ja ortodoksiseksi talousteoriaksi”.

Todellisuudessa näkymätön käsi ei näytä toteuttavan tasapuolista ja kaikkia edistävää ”välttämättömyyksien jakoa”, jota Adam Smith yllä olevassa lainauksessa kuvailee.

Ei ainakaan EU:ssa vuonna 2012.

Euroopan unionin budjetista, uusliberalismista ja demokratiasta puhuttiin Eduskunnan kansalaisinfossa keskiviikkona 22. helmikuuta Eduskunnan Attacin ja Suomen Attacin järjestämässä tilaisuudessa The New Budgetary Discipline In the EU: Implications to Socio-economic Developments and Democracy.

Tapahtumassa Euroopan velkakriisin ratkaisutoimia tulkittiin uusliberalistiseksi agendaksi, joka ei palvele talouskasvua ja on uhka eurooppalaiselle demokratialle.

Puhujina olivat seminaarin avannut eduskunnan Attacin puheenjohtaja, ulkoasiainministeri Erkki Tuomioja, kansainvälisen politiikan professori Heikki Patomäki, itsenäinen EU-asioiden lakimies ja blogisti Ralf Grahn, professori Magnus Ryner ja Corporate Europe Observatoryn tutkija Kenneth Haar.

Avaussanoissaan Erkki Tuomioja sanoi vahvistetusta taloussopimuksesta, että se on syntynyt demokraattisen agendanmuodostuksen ulkopuolella Merkelin ja Sarkozyn yhteisen alter egon Merkozyn ideoimana, julkista keskustelua ei ole käyty ja hallitukset ovat olleet puutteellisesti informoituja.

Myöskään Juristi Ralf Grahnin mukaan Merkozyn agendasta ei ole virallisia esityslistoja eikä julkisia päätösasiakirjoja. Läpinäkyvyyden ja parlamentaarisen kontrollin vaatimukset eivät toteudu, kun päätöksiä tehdään euroalueen päämiesten kokouksissa Merkozyn johdolla, vaikka Euroopan päämiesten epäviralliset kokoukset eli eurosummit sai epävirallisen aseman 2. maaliskuuta allekirjoitetussa sopimuksessa.

Lisäksi Tuomioja korosti, että päätöksiä tehdään aivan liian kiireellisesti ikään kuin ulkona olisi nälkäinen susilauma valmiina repimään poliitikkoparat palasiksi, ellei oikeita päätöksiä tehdä nopeasti.

Mistä siis EU:n vahvistetussa taloussopimuksessa on kyse?

Valtioneuvoston mukaan sopimuksessa on kyse talouskuria lisäävistä toimenpiteistä. Euroopan pysyvä vakausmekanismi otetaan käyttöön suunniteltua aikaisemmin jo kuluvan vuoden heinäkuussa. Se korvaa takauksiin perustuneen väliaikaisen mekanismin. Nämä muutokset ovat Tuomiojan mukaan tarpeellisia, mutta taloussopimukseen kuuluu muutakin.

Sopimuksessa alijäämän raja on 0,5 prosenttia BKT:sta, ja rajan sisällä pysyvät professori Magnus Rynerin mukaan vain Suomi ja Viro. Aiemmin tuo raja oli kolme prosenttia. Se ylittyi lähes säännönmukaisesti. Rynerin mukaan rajan ylitys käynnistää vakaus ja kasvusopimuksen liiallisen alijäämän menetelmän. Siinä valtio tekee sopimuksen Euroopan keskuspankin, neuvoston ja komission kanssa rakenteellisista muutoksista ja budjetista.

Ulkoasianvaliokunnassa perussuomalaiset jättivät 19. tammikuuta eriävän mielipiteen taloussopimuksesta, koska se on näin voimakkaasti ehdollistaa kansallisen budjettivallan Merkozyn linjauksiin.

Budjettikuri ja säästäminen ovat olleet Kansainvälisen valuuttarahaston ja nyt EU:n välineet velkaongelmien ratkaisuissa. Ortodoksisen talousteorian mukaisesti ajatellaan, että lisäämällä työvoiman joustavuutta ja leikkaamalla julkisia menoja rakennetaan paremmat edellytykset terveelle elinkeinoelämälle.

Maailmanpankin entisen pääekonomistin Joseph Stigliztin mukaan säästökuurit eivät ole toimineet. IMF:n lääkkeet Itä-Aasian kriisissä, Latinalaisessa Amerikassa ja entisissä kommunistisissa maissa lisäsivät Stiglitzin mukaan epätasa-arvoisuutta, köyhyyttä ja pienensivät kansantalouskakkua. Samalla Venäjällä synnytettiin oligarkkien luokka. Lisääntyvä epävakaus ja demokratian murentuminen heikentävät entisestään kasvun mahdollisuuksia. Sopiikin kysyä, miksi näiden ideologisten ja poliittisten valintojen yhteydessä puhutaan vastuullisuudesta? Vastuullisuudesta kenelle?

Vahvistetulla taloussopimuksella pyritään parantamaan talouden kasvuedellytyksiä vanhoilla huonoksi koetuilla menetelmillä. Tässä osoitetaan sellaista hybristä, joka saattaa käydä lankeemuksen edellä?

Vahvistetun taloussopimuksen reformit eivät ole demokraattisia: kyse on Merkozyn johtamasta talouseliittien ”hiljaisesta vallankumouksesta”, väittää Kenneth Haar, joka tutkii yritysten lobbausjärjestöjen vaikutusta unionin politiikassa.

Haarin mukaan muutoksilla ei ratkaista kriisiä. Pohjoismaiden historia osoittaa, että korkeat palkat ja eläkkeet sekä vahvat julkiset palvelut luovat talouskasvua. Yritysmaailma näkee asiat päinvastaisesti, mutta aikaisemmin nämä erityisintressit ovat joutuneet tyytymään integraation yleisiin puitteisiin sellaisina kuin ne sopimuksissa ilmenevät ja kiteytyvät EU:n neljässä vapaan liikkuvuuden laissa.

Kriisi onkin mahdollisuus: Haar kertoo Italian pääministeri Mario Montin kiitelleen Kreikkaa tästä tilaisuudesta kaventaa työvoiman neuvotteluvoimaa.

Haarin mukaan sopimukseen sisältyvien muutosten teknisyys jättää vähän sijaa demokratialle: niistä ei käydä poliittista keskustelua, niihin ei kohdistu demokraattista valvontaa, reformeja tehdään suljettujen ovien takana. Teknisillä ohjeilla voidaan puuttua kansalliseen politiikkaan ja tulojen ja menojen suunnitteluun.

Suomen pääministeri Jyrki Katainen on ollut budjettikuria lisäävän sopimuksen kannalla, ja jokainen vastuullinen taloudenhoitaja pyrkiikin menojensa tasapainottamiseen. Vahvistetussa taloussopimuksessa budjettikuri toteuttaa kuitenkin samalla tulonjaollista ja kansantaloudellista poliittista ohjelmaa.

Heikki Patomäen mukaan sekä uusliberalistisen ajattelu että eurooppalainen integraatio ovat saavuttaneet kriittisen pisteen. Vahvistettu taloussopimus johtaa hänen mukaansa deflaatiokierteeseen, kuluttajahintojen laskuun ja rahan arvon nousuun. Menoja kiristämällä ei voida luoda uutta kysyntää, joka puolestaan olisi talouskasvun välttämätön ehto: lama syvenee ja ongelmat kärjistyvät.

Stiglitz ihmetteli jo kymmenen vuotta sitten, miksi ortodoksinen ideologia hallitsee globaalia taloutta ja nyt ilmeisesti Euroopan eliittiä, vaikka on niin paljon evidenssiä juuri tämän kaltaisten toimien epäonnistumisesta kansalaisten näkökulmasta.

Patomäen mukaan vahingollisen talouspolitiikka on onnistuttu määrittelemään oikeaksi ja tehokkaaksi ratkaisuksi talousongelmiin. Talouspolitiikka on epäpolitisoitu ja ekonomisoitu eli jätetty taloustieteilijöiden ja pankkiirien hoidettavaksi ja tehty kuulostamaan siltä että poliittisilla päätöksillä ei voi vaikuttaa taloudelliseen tilanteeseen. Politiikka ei kuulu asiaan, vaan vastuullinen päätöksenteko on teknisten suositusten mukaista politiikkaa.

Politiikan avoin tila on ahdettu täyteen teknokraatteja.

Vahvistettu taloussopimus määriteltiin seminaarissa siis osaksi maailmanpolitiikan uusliberalistista viitekehystä. Se on uudistus, jolla heikennetään julkista kulutusta, palkkoja ja eläkkeitä. Tarkoituksena on antaa yrityksille halvempaa työvoimaa ja vähemmän veroja, minkä pitäisi synnyttää talouskasvua ja johtaa ulos taantumasta. Seminaarin panelistien mielestä lopputulos on kuitenkin kysynnän heikkeneminen ja vain syvempi taantuma.

Toinen ongelma on demokratian puute. Poliittinen agendamuodostus ja käsittely ovat tapahtuneet demokraattisten instituutioiden ulkopuolella ilman kansalaiskeskustelua. Lisäksi näillä muutoksilla kavennetaan demokraattisia vaikutusmahdollisuuksia ja siirretään yhä enemmän päätösvaltaa teknokraateille. Tuomiojan mukaan demokratia on kulkenut Kreikassa kehdosta hautaan.

Kaikki eivät varmasti jaa seminaarilaisten pessimismiä julkisia leikkauksia kohtaan. Sen sijaan lienevät laillisuusperiaate ja kansalaiskeskustelu oikeusvaltiossa ja demokratiassa arvoja, joiden tärkeydestä vallitsee laajempi yksimielisyys. Niitä on tässä prosessissa poljettu.

Entä vaihtoehdot?

Euroopan integraatiossa pitäisi puuttua talousliiton perustavaan ongelmaan ja tehdä siitä poliittinen liitto.

Rynerin mukaan Euroopan unioni ei ole kokonaisuutena ollut alijäämäinen. Velkaantumisen taustalla on, kuten Patomäki täsmensi, että talous- ja rahaliitto ei ole poliittinen liitto. Toisin sanoen, rahaliiton synnyttämiä alueen sisäisiä eroja ei ole voitu tasapainottaa. Niinpä Saksa ja Pohjoismaat ovat jatkuvasti olleet vientitalouksia, ja velkakriisin kourissa kärsivät tuontimaat.

Maiden välisiä kauppataseen epätasapainoa ei ole voitu tasapainottaa. Tähän pitäisi puuttua menojen leikkauksien sijaan.

Käytännössä tämä tarkoittaisi sosiaalidemokraattista keynesiläistä liittovaltiota.

Ruotsalainen Magnus Ryner totesi, että monet valtiot pysyisivät tällaisen liittovaltion ulkopuolella. Ruotsissa rahaliiton vastustus on voimakasta. Hän oli kuitenkin samaa mieltä erityisesti siitä, että Euroopan ongelmien ratkaisussa ei voida hakea ratkaisuja vain Euroopan sisällä. Ilman globaalia kosmopoliittista demokratiaa ja keynesiläistä hallintoa syntyy alijäämien ja ylijäämien epäsuhteesta uusi kriisi jossakin myöhemmässä vaiheessa.

Rynerin mukaan maailmantaloudessa onkin ollut vikana vientivetoinen talouspolitiikka, jonka moottorina on toiminut yhdysvaltalainen kulutus. Sitä on pidetty yllä yliarvostetuilla kiinteistöillä, niiden tulevaisuuden hintakehitykseen lasketuilla johdannaisilla ja epämääräisillä joukkovelkakirjoilla. Toisin sanoen, katteettomalla velalla on pyöritetty maailman vientiteollisuutta. Tämä tilanne ei voi jatkua loputtomiin, vaikka niin halutaan uskoa.

Liittovaltiota piti ratkaisuna myös Ralf Grahn. Unionilla pitäisi olla laaja verotuspohja ja suurempi liittovaltiobudjetti, yhtenäinen hallitus ja selkeät säännöt monien eri sopimusten sijaan. Näin demokraattisen läpinäkyvyyden toteuttaminen ja tehokas poliittinen päätöksenteko olisi mahdollista.

Tanskalainen Kenneth Haar piti koko velkaongelmaa puhtaasti poliittisena ongelma. Velka saataisiin maksetuksi Euroopan unionin laajuisella verotuksella esimerkiksi rahoitusmarkkinaveron ja varallisuusveron muodossa.

Kansainväliset toimet veroparatiisien sulkemiseksi toisivat kansainväliselle yhteisölle valtavan verotuspohjan ja pakottaisi pääoman maksamaan osuutensa globaalin markkinapaikan ylläpidosta ja hyödyntämisestä.

Ryner nosti esiin myös kysymyksen velan oikeutuksesta. Latinalaisen Amerikan esimerkki osoittaa, että kaikki velka ei ole legitiimiä.

Seminaarilaisten näkemyksissä integraatio, talouskasvu ja markkinatalous nähtiin myönteisinä asioina. Silti julkisyhteisön roolia pitäisi vahvistaa, myös valtavirrasta poikkeaville talousteorioille pitäisi antaa tilaa. Lisäksi demokraattista päätöksentekoa pitäisi tukea ekonomistisen vaihtoehdottomuuden sijaan.

Tämä oli seminaarin tärkeintä antia. Vapaa kauppa on hyväksi, mutta ei hinnalla millä hyvänsä.

Kansallisen poliittisen päätöksenteon areena ja vanha puoluejärjestelmä on vanhentunut. Tarvitaan uusia avoimen politiikan tiloja: eurooppalaisen integraation tulee rakentua näiden tilojen ympärille ja samalla globaali taloutta pitäisi tasapainottaa jollakin tavalla globaalilla demokratialla.

Kirjoittaja on Attac-aktiivi.