Ydinjätettä kuljetetaan Ranskasta Saksaan niin kutsutuissa Castor-säiliöissä (Cask for Storage and Transport of Radioactive material) junilla ja rekoilla. Castoreita kuljettavat junat ja rekka-autot ovat aiemmin kohdanneet vastarintaa lähinnä Saksassa, jossa ihmiset ovat yrittäneet vuosien ajan estää ydinjätteen etenemisen.

Tänä vuonna myös Ranskassa järjestettiin protestileiri, ja ensimmäistä kertaa sadat mielenosoittajat pyrkivät keskitetysti junaradalle estämään junan kulun. Saksassa kuljetusta vastaan mieltään osoitti marraskuun lopussa yli 25 000 ihmistä, heistä merkittävä osa osallistui suoraan toimintaan.

Kuljetuksen aikana järjestettiin useita laillisia sekä laittomiksi tulkittuja mielenilmauksia, joilla pyrittiin luomaan sekä protestihenkeä että painetta poliittisiin päättäjiin sekä poliisiin, joka oli näyttävästi alueella turvaamassa kuljetusta. Junaa suojelemaan lähetettiin edellisvuosien tapaan parisenkymmentätuhatta poliisia, mutta tämä ei pidätellyt useimpia paikalle saapuneista. Vaikka poliisin läsnäolo ja pelottelutaktiikka piti ihmiset varuillaan, suuntasivat he päivästä toiseen erilaisiin aktioihin.

Castorin pidättelemiseksi ihmiset asettuivat tänäkin vuonna tavalla tai toisella junaraiteille – yksi blokkaus viivytti junaa peräti 14 tuntia. Poliisilla oli täysi työ ihmisten pitämiseksi pois raiteilta.

Aina kun jossain kohtaa oli poliisivajaus, mielenosoittajat ryntäsivät paikalle. Joka kerta kun junan reitillä oli ihmisiä tai muita esteitä, tai raiteita saatiin vahingoitettua, viivästyi matka korjaustöiden sekä esteiden poistamisen ajaksi.

Mielenosoittajat olivat Castoria vastassa myös kuljetuksen viimeisellä, lyhyemmällä etapilla, kun säiliöt siirrettiin junasta rekkoihin, joilla ne jatkoivat matkaa teitä pitkin. Paikalliset maanviljelijät sulkivat autoteitä traktoreilla ja muilla maatilakoneilla, ympäristöaktivistit hyppivät Castor-rekkojen katoille ja kiinnittyivät katuihin, joita pitkin säiliöitä kuljetettiin.

Castoria ei ole vielä koskaan pystytty kokonaan pysäyttämään, eikä niin käynyt nytkään. Protestien tarkoitus on hidastaa kuljetuksia mahdollisimman paljon ja siten tehdä niistä sekä poliittisesti että taloudellisesti kestämättömiä. Vuonna 2010 junan pääsy Pohjois-Saksassa sijaitsevaan Gorlebeniin maksoi yli 35 miljoonaa euroa. Tänä vuonna arviot ovat pyörineet 50–80 miljoonan euron paikkeilla, ja koska kuljetus oli ennätyspitkä saattavat kulut olla jopa näitä arvioita korkeampia.

Valtavat, lähinnä poliisien läsnäolosta koituvat kulut päätyvät ydinvoimayhtiöiden sijaan veronmaksajien maksettavaksi, ja tämä on suututtanut varsinkin ne ihmiset, jotka vastustavat ydinjätteen kuljettamista lähialueilleen tai ylipäätään mihinkään, mutta silti joutuvat massiivisen poliisioperaation maksajiksi.

Alueelle 1970-luvulta saakka suunnitteilla ollut loppusäilytyspaikka on kohdannut vastarintaa jo yli kolmenkymmenen vuoden ajan. Castor-kuljetusten vastainen toiminta on vain osa, vaikkakin suurin ja näkyvin, maanalaisen loppusäilytyspaikan vastaista liikettä. Vaikka Angela Merkel Fukushima-katastrofin jälkeen lupasikin, että Saksan 17 ydinreaktoria suljetaan vuoteen 2020 mennessä, pelkäävät radioaktiivisen ydinjätteen kuljetusreittien varrella sekä loppusäilytyspaikan lähellä asuvat ihmiset pahinta.

Peter, paikallinen mielenosoittaja kertoo muuttaneensa alueelle parikymmentä vuotta sitten nimenomaan alueen ydinvoimavastaisen toiminnan vuoksi.

”Kutsumme ydinjätteen säilytyspaikkaa ladoksi, sillä ohuine seinineen se vastaa turvallisuudeltaan, no – latoa. Ydinjätteelle ei ole turvallista säilytyspaikkaa! Näin yhteiskunta ja kapitalismi toimii – tuottoa on saatava heti, eikä turvallisuudesta tai lastemme tulevaisuudesta välitetä paskan vertaa.”

Muutaman tunnin matkan päästä protestoimaan saapunut Sam kertoi motiiveistaan osallistua: ”Ympäristöprotestit eivät ehkä ole Saksan radikaalin vasemmiston ydinaluetta, mutta koska suurin osa ihmisistä ei halua ydinjätettä takapihoilleen, ja koska vastustaessamme sitä kohtaamme repressiota, haluamme tapella poliisin voimankäyttöä vastaan.”

Poliisit tekivät tarkastuksia, kun ihmiset yrittivät liikkua paikasta toiseen. Poliisin hermo tuntui usein pettävän, ja toimintaviikon ajan paikalla päivystänyt lakitiimi teki kannanoton (teksti saksaksi), jonka mukaan poliisi toimi väkivaltaisesti ja lainvastaisesti. Loukkaantumisia tuli muun muassa poliisin pampusta, hevosten laukatessa mielenosoittajien päälle, kyynelkaasusta sekä poliisikoirien puremista. Poliisi esti toistuvasti asianajajia ja lääkintähenkilöstöä auttamasta loukkaantuneita ja kiinniotettuja mielenosoittajia.

Useissa tapauksissa toimittajilta evättiin pääsy tapahtumapaikoille, ja poliisi myös paikoin hyökkäsi heitä ja lääkintäjoukkoja vastaan. Tapahtumien jälkeen lääkintähenkilöstö raportoi hoitaneensa 355 loukkaantumista, joista viisi oli vakavia.

Poliisi yritti useampana yönä tunkeutua erääseen suureen leiriin, jossa majaili satoja niin sanottuja mustablokkilaisia. Perjantain ja lauantain välisenä yönä, kun seuraavana aamuna ihmisten oli tarkoitus lähteä suorittamaan erilaisia tehtäviä metsään, jonka läpi junarata kulkee, mellakkapoliisien onnistui päästä vesitykin avustuksella leiriin johtavalle kadulle, jossa leirissä olleet ihmiset puolustautuivat poliisia vastaan pulloja ja muuta tavaraa heittämällä.

Sam kuului porukkaan, joka halusi hidastaa poliisia ja näin mahdollistaa yhä useampien pääsyn junaraiteille.

”Minä ja ryhmäni halusimme keskittyä eniten poliisin infrastruktuuriin, sillä se mahdollistaa poliisin läsnäolon. Halusimme estää heidän kulkunsa varsinkin metsässä, joten barrikoimme metsäteitä, jotta poliisit jotka ovat enemmän riippuvaisia ajoneuvoistaan, eivät pääsisi mielenosoittajien kimppuun niin nopeasti.”

”Asiat, joita olemme nähneet ennenkin toistuivat taas, ihmisiä vahingoitettiin ja usea ryhmäni jäsen loukkaantui kahakoissa, koska emme juosseet poliisia pakoon, sillä halusimme suojata takanamme olevia ihmisiä. Itse sain kyynelkaasusta, kun 20–25 poliisia hyökkäsi kuuden ihmisen kimppuun.”

Sam ei vaikuta hämmästyneeltä: ”Poliisin väkivallankäyttö tulee tietenkin jatkumaan, emme olleet siitä lainkaan yllättyneitä, sillä se on heidän tehtävänsä.”

Palaatko vielä Castor-protesteihin? ”Totta kai menen uudestaan, mutta ehkä eri konseptilla. Haluan vaikeuttaa poliisin työtä vieläkin enemmän.”

Viisi vuotta sitten juna pääsi määränpäähänsä 58 tunnissa, viime vuonna matkaan meni 92 tuntia. Viimeisin kuljetus alkoi keskiviikkona 23. marraskuuta ja pääsi lopulta määränpäähänsä maanantaina 28. marraskuuta kello 21.50. Matka kesti yhteensä ennätykselliset 126 tuntia, ja viivästys oli kaikkien aikojen pisin.