Teksti Erick Cabrera

Maahanmuuttajien kielikursseilla koko opetus tapahtuu suomeksi. Sitä sanotaan kai kielikylpymenetelmäksi, eikä se toimi.

Jos meinaat päästä tässä maassa työn syrjään kiinni, opettele suomea.

Siinä se on, meidän maahanmuuttajien jokapäiväinen mantra.

Minulle suomen opiskelu on muutakin. Se on avain, jolla pystyy avaamaan oven, joka seisoo minun ja tämän maan kulttuurin välillä. Mutta joka tapauksessa, suomea on opittava. On pikku pakko. Jos aiot Suomessa vaikkapa vain siivoojaksi ja ryhdyt katselemaan työpaikkailmoituksia, huomaat pian, että niitä ei kirjoiteta englanniksi eikä millään muullakaan kansainvälisellä kielellä. Sen sijaan ilmoituksessa kyllä takuuvarmasti lukee, että hakijoilta vaaditaan sujuvaa suomen kielen taitoa. Siis tässä maassa et pääse tyhjentelemään edes roskakoreja ja pesemään lattioita, jos kieli ei ole hallussa.

Mielenkiintoiseksihan homma menee siinä vaiheessa, kun menet ensimmäiselle kurssille ja sinulle paljastuu, minkälaisen kielen kanssa olet joutunut vastakkain. Ensin menee ihan hyvin. Osoitellaan esineitä ja asioita ja annetaan niille nimiä. Opetellaan tervehdykset, numerot ja kirjaimet. Helppo juttu melkein millä kielellä tahansa. Mutta sitten alkaa vaikeutua. Sujuvan suomen kielen taidon hankkiminen ei ole mitään, mistä ei selviäisi halutessaan hengissä. Mutta voin kertoa, että ei se ole myöskään mikään huviretki.

Käyn nykyisin kolmatta maahanmuuttajakurssiani. Se on koko lukuvuoden kestävä kurssi, jossa keskitytään lähinnä kielen ja hiukan myös kulttuurin opiskeluun. Melkein kahdeksan kuukautta tiukkaa opiskelua aamukahdeksasta kahteen iltapäivällä.

Ryhmämme on varsin kirjava. Olemme kotoisin Nicaraguasta, Tansaniasta, Keniasta, Kiinasta, Etelä-Koreasta, Vietnamista, Ranskasta, Virosta, Venäjältä, Boliviasta, Brasiliasta, Ghanasta, Nigeriasta ja Afganistanista.

Meillä on kaikenlaisia koulutustaustoja, työkokemuksia ja ammatteja. Olemme ekonomeja, opettajia, tanssijoita, hallinnollisia päälliköitä, seksologeja, muusikoita, laborantteja. Osa meistä on asunut Suomessa viisi vuotta, osa joitakin kuukausia. Osa puhuu suomea jo aika sujuvasti, joku puhuu ruotsia mutta ei juuri lainkaan suomea, osa on pääsemässä kielestä vasta hiukan jyvälle. Ja jollakin tavalla tämän kurssin pitäisi vastata koko tämän sekalaisen joukon tärkeimpään tarpeeseen: oppia kieli ja päästä osaksi suomalaista yhteiskuntaa.

Kielikurssini väkeä.

Niin, tässä vaiheessa on varmaan syytä huomauttaa, että me emme ole vielä edes kovin haasteellinen maahanmuuttajaryhmä.

Rasistit levittelevät kaverin kaverilta kuulemiaan juttuja “vanhasta somalinaisesta, joka on päivät pitkät kotona, koska ei todennäköisesti viitsi opiskella suomea”.

Ehkä kyse ei aina ole viitsimisestä. Täällä meillä päin on joitakin pakolaisina tänne saapuneita ihmisiä, jotka eivät osaa mitään muuta kieltä kuin omaa äidinkieltään. Heidän kanssaan ei voi puhua englantia. Osa heistä ei osaa lukea ja kirjoittaa. On melkoinen haaste laatia sellainen suomen kurssi tai kotouttamissuunnitelma, jolla heistä saataisiin siivoojia tai bussikuskeja. Kuinkahan usein sellaisia kursseja on tarjolla, ja miten ihmiset osaavat sinne, jos eivät tiedä, miten TE-keskuksen tietokone toimii?

Luku- ja kirjoitustaitoa ei kuitenkaan voida laittaa kriteeriksi, kun on kyse ihmisten pelastamisesta sota-alueilta.

Minä osaan lukea ja kirjoittaa. Olen itsekin opettanut kieltä työkseni. Olen opiskellut yhden vieraan kielen ja tiedän suurin piirtein miten se tapahtuu. Minulla on oppimiseen sekä hyvät valmiudet että tosi kova motivaatio. Siitä huolimatta olen kokenut itseni välillä varsin turhautuneeksi kaikilla kursseilla, joilla olen ollut.

Uusi kurssi ei ollut mikään poikkeus. Kun ensimmäinen kurssipäivä oli ohi, tunsin taas tutun turhautumisen hiipivän sisuksiini. En oikein ymmärrä, mitä maahanmuuttajakoulutuksia suunnittelevat tahot ovat oikein miettineet luodessaan menetelmiä, joilla ihmisille pitäisi takoa päähän yksi maailman vaikeimmista kielistä.

Antakaapa kun selitän. Kuvittele, että olisit kiinan kielen alkeiskurssilla. Et osaa sanaakaan kiinaa. Opiskelette tervehdykset, numerot, kissan, koiran. Olet vielä kärryillä. Sitten yhtäkkiä eteesi tiputetaan kiinankielinen teksti, josta tunnistat sen tervehdyksen sekä sanat kissa ja koira. Loppu pitää yrittää kääntää sanakirjan kanssa, ja joukossa alkaa tietenkin olla myös kielioppisääntöjä.

Jotta pystyisit kääntämään tekstin ja oppisit muodostamaan lauseita, sinun tulisi nyt selvittää, mitä nämä säännöt ovat ja miten ne toimivat. Opettaja ottaa liidun käteen ja alkaa raapustaa kiinalaisia kirjoitusmerkkejä taululle. Hän selittää kielioppiasiat huolellisesti ja juurta jaksain. Kiinaksi. Sinä osaat sanoa kiinaksi terve, yksi kaksi kolme, kissa ja koira. Millä todennäköisyydellä ymmärrät, mitä opettaja juuri parhaillaan kertoo kiinan kielen sanajärjestyksestä?

Maahanmuuttajakurssilla nämä hetket ovat arkipäivää. Koko opetus tapahtuu suomeksi. Sitä sanotaan kai kielikylpymenetelmäksi ja sen takana on jokin suuri pedagoginen idea, mutta minut se saa aika usein vain hyvin turhautuneeksi. Sieppaan sanan sieltä ja toisen täältä, taon niitä vimmassa puhelimella google-kääntäjään ja yritän tajuta, miksi käydään kaupassa mutta mennään kauppaan.

Voi, kunpa ne voisivat selittää edes joskus jotain jollakin kielellä, jota ymmärrän!

* * *

Tällaisessa kielikylpyopiskelussa on taatusti etunsa. Voisin kuvitella, että kunhan tässä vielä muutaman vuoden edistymme opinnoissa, se suorastaan vauhdittaa oppimista. Mutta jos koko maahanmuuttajakoulutuksen ideana on lähinnä saada ihmiset siirretyksi mahdollisimman nopeasti ja edullisesti, niin pitäisiköhän yrittää huolehtia siitä, että suurin este työelämään astumisen tieltä saataisiin raivatuksi pikavauhdilla? Kannattaisiko opetusmetodia uskaltaa katsoa myös kriittisin silmin? Olisikohan niin, että systeemi ei ole vielä valmis, vaan oppimista voitaisiin nopeuttaa ja tehostaa melkoisesti?

Suomen kieli on vaikeaa jo luonnostaan. Sitä ei tarvitsisi enää yhtään vaikeuttaa kielioppiopetuksella, jossa joutuu arvuuttelemaan, miten mikäkin sääntö loppujen lopuksi meni. Kun katselen näiden hetkien aikana tunnilla ympärilleni, näen ympärilläni hämmentyneitä ilmeitä. En ole ainoa, joka on iloisesti pihalla.

On paljon ihmisiä, jotka kuvittelevat, että me maahanmuuttajat olemme itse kukin täällä vain helpon rahan perässä. Olemme täällä siksi, että sosiaaliturvajärjestelmässä on reikä, jonka turvin suomalaisen kanssa naimisissa oleva henkilö saa kuukausittain rahaa tekemättä yhtään mitään. Tämä on toki melkein kaikista meistä tosi harvinaislaatuista ja hämmästyttävää.

Minun ryhmässäni ei kuitenkaan ole ainoatakaan opiskelijaa, jolla ei olisi tavoitteita, tulevaisuudensuunnitelmia ja haaveita. Joka ikinen meistä haluaa opiskelemaan, töihin, ansaitsemaan elantomme, maksamaan veroja, toteuttamaan itseään, ylenemään ja etenemään. Olisi kiva joskus hankkia lapsille sitä ja tätä. Käydä kotimaassa tapaamassa omaisia. Kotouttamistuki on toimeentulotuen kokoinen; sillä ei hankita omaa asuntoa eikä autoa, tuskin edes ajokorttia.

Mutta jotta pääsisit mopin varteen ihka ensimmäiseen työpaikkaasi, sinun on hankittava sujuva suomen kielen taito. Ja nykyisillä metodeilla siihen menee niin pitkä aika, että osalta porukkaa saattaa hyvinkin loppua usko kesken kaiken.

Jos sitten vuosien rehkimisen jälkeen onnistut saavuttamaan tavoitteesi, pettymys voi olla edessä joka tapauksessa. Sujuva kielitaitokaan ei vielä takaa työpaikkaa. Kas kun Suomi on täpösen täynnä sujuvasti suomea puhuvia ihmisiä.

Tällaiset asiat tuppaavat väkisinkin lannistamaan sen lapsenomaisen innon ja tulevaisuudenuskon, joka lähes jokaisella maahanmuuttajalla on tänne tullessaan. Suomi on suurten mahdollisuuksien maa. Täällä on jokaisella yhtäläinen oikeus tavoitella unelmiaan ja hyvää elämää. Ketään ei syrjitä.

Mutta kun jo pelkkä kielen opiskelu on kuin jonkin salakirjoituksella laaditun morse-koodin purkamista, osa meistä alkaa vähitellen tippua kyydistä. Ja uskonpa, että jokseenkin siinä kohtaa se oivallus sitten syntyy: miksi ihmeessä hakata päätä seinään, kun tyhjän saa pyytämättäkin? Onhan se toimeentulotukikin jotain. Sillä saa ruokaa, vaatteita ja sixpackin olutta. Sen kun vain jättää kurssit etsimättä ja jää kotiin loikoilemaan. Ei enää päänsärkyä eikä epäonnistumisen ja huonommuuden tunteita. Ei enää taukoamatonta vieraskielistä molotusta, josta et ymmärrä yhtään mitään.

Näin niitä varmaan syntyy, laiskoja maahanmuuttajia. Niitä, jotka eivät koskaan perusta omaa yritystä eivätkä taistele verissä päin matalapalkka-alan työpaikoista opiskelijoiden ja suomalaisten työttömien kanssa. Uskonpa, että suomalaisen ja muualta tulevan pitkäaikaistyöttömän perusmentaliteetti on aika samanlainen: miksi yrittää koko ajan pää hiessä, kun mikään ei kuitenkaan muutu paremmaksi.

* * *

Suomea sanotaan vaikeaksi kieleksi sen vuoksi, että sujuvan kielitaidon hankkimiseen menee keskimäärin neljästä viiteen vuotta. Mutta minäpä väitän, että sen voisi hankkia paljon nopeamminkin. Olen hiukan miettinyt, miten se voisi tapahtua.

Minun luokallani on 16 opiskelijaa. Yksitoista meistä puhuu englantia, osa äidinkielenään. Viisi meistä puhuu venäjää. Suomen suurin maahanmuuttajaryhmä on venäjänkielinen ja englanti on yleisimmin käytetty kansainvälinen kieli, joten uskon meidän edustavan tässä suhteessa melko tyypillistä otosta maahanmuuttajista. Ryhmässä on yksi ainoa ihminen, joka ei puhu kumpaakaan.

Mikä hauskinta, meille opettaa suomea henkilö, jonka äidinkieli on venäjä. Toista ryhmää opettaa suomalainen opettaja, joka, kuten melkein kaikki suomalaiset, osaa englantia. Nämä kaksi ihmistä voisivat halutessaan selittää kryptiset kielioppiasiat osalle porukasta heidän omalla äidinkielellään jolloin homma selkenisi heille kertaheitolla, mutta ilmeisesti jonkin tasavertaisuusvaatimuksen vuoksi he jättävät tämän mahdollisuuden käyttämättä.

Jos minä saisin järjestellä ryhmämme uusiksi, se hajautettaisiin kahteen osaan: toiseen menisivät venäjänkieliset, toiseen englantia puhuvat sekä se yksi, joka ei puhu kumpaakaan. Sitten ryhdyttäisiin antamaan opetusta niin, että kielioppiosiot selitettäisiin ainakin tarvittaessa ryhmästä riippuen joko englanniksi tai venäjäksi.

Se tuskin hetkauttaisi suuntaan tai toiseen sen ihmisen oppimista, joka ei puhu kumpaakaan – hän joutuu joka tapauksessa hakkaamaan takarivissä google-kääntäjää ja opettelemaan asioita hitaammin kuin muut. Nyt googlen hakkaajia ei kuitenkaan olisi kuuttatoista, vaan yksi. Koska muut etenisivät vaivattomammin ja ymmärtäisivät opetusta paremmin, opettajalta saattaisi lohjeta jopa ylimääräistä aikaa niille, jotka tarvitsevat kielitaidon puutteen vuoksi erityishuomiota.

Näin meillä olisi 15 opiskelijaa, jotka pääsisivät nykyistä nopeammassa tahdissa perustasolta kohti sujuvaa kielitaitoa, eikä kielitaitoon jäisi niin suuria aukkoja. Tietyn tason saavuttaneille opiskelijoille voitaisiin viimein ryhtyä opettamaan kielioppi kokonaan suomeksi.

Uskon, että tällä menetelmällä olisimme alle kolmessa vuodessa sellaisessa iskussa, että ensimmäiset voisivat siirtyä työelämään – opettamaan tanssia ja musiikkia, siivoamaan kauppoja, ajamaan bussia, jakamaan postia, varastoihin ja marketteihin apulaisiksi. Opiskelumotivaatio pysyisi paremmin yllä, kun tie omaan elämään ei tuntuisi niin toivottoman pitkältä ja kiviseltä.

Sitä huomaisi oppivansa jotakin uutta joka päivä.

* * *

Niin, ainakin minun kohdallani tällaiset hienot uudistukset jäävät haaveiksi.

Sillä välin, kun maahanmuuttajien koulutus jatkaa kulkuaan omalla, verkkaisella radallaan ja matkamme työelämään jatkuu pitkänä ja mutkaisena, minä poika se vain jatkan opiskelua. Koska se ei aina suju niin kuin elokuvissa, joskus pitää hiukan käyttää luovuutta, paikata reikiä lauseissa, keksiä sana jonkin kadoksissa olevan tilalle.

Olen luonut jo aika monta uutta sanaa. Osa niistä on johdannaisia joko englannista tai espanjasta, osa ihan omaa tuotantoani.

Tässä teille pieni katsaus sanakirjaan Erick-suomi-Erick:

Keitto=supi Suudelma=kisu Sika, sianliha=porsu Thaimaalainen=taimaallinen Hämähäkkimies=papalomies Takapuoli=pylsy Rakastaa=aamottaa Vaimo=avionainen

Tekstin espanjasta kääntänyt Nina Sarell.