Videolla ketut ryntäilevät, nuuhkivat, syövät ja tonkivat. Pihistävät pipon ja riepottelevat sitä. Yksi ketuista hakee kontaktia, toinen vetäytyy etäämmälle. He jahtaavat toisiaan ja naureskelevat kovaäänisesti. Vuodenajat vaihtuvat, välillä turkkia on enemmän ja sitten sitä on vähemmän. Mukana kulkee myös yksi ihminen.
Matilda Aaltonen möyri vuoden ajan kettujen kanssa Eläinsuojelukeskus Tuulispäässä, joka tarjoaa onnekkaille tuotantotaloudesta vapaaksi päästetyille tai sieltä paenneille kodin loppuelämäksi. Osana Teatterikorkeakouluun tekemäänsä taiteellista väitöstutkimusta Aaltonen pyrki löytämään tavan tanssia turkistarhoilta karanneiden ja Tuulispäähän päätyneiden kettujen kanssa.
”Se oli tosi ihana kokemus. Ja tietenkin jatkuvaa neuvottelua.”
Aaltonen kävi Tuulispäässä vähintään kerrat kuukaudessa, usein viikottain.
”Tunsin Viiman ja Lumin aikaisemmin, mutta aloittaessani projektin Sumu tuli sinne ja Halla pian perään. Aluksi kiinnitin etupäässä huomiota siihen, mitä minun läsnäolo merkitsi heille.”
Prioriteettina oli oppia olemaan niin, ettei se säikyttele tai stressaa kettuja.
”Kun se alkoi selvitä, tutkin, mitä meidän yhdessä toimiminen ylipäänsä voisi olla ja vähitellen rupesin tunnistamaan sen, koska jollain on leikkisä olo. Koska menin sinne tanssijana, niin se, miten voisimme tanssia yhdessä, oli tietenkin tärkeä kysymys.”
Liikkeellä marraskuussa -festivaaleilla nähtävässä Linjamme kaartuvat läsnäolostamme -teoksessa Aaltonen on yhdistänyt suuren videoinstallaation, jossa näkyy Tuulispäässä kuvattuja videoita, kertojaäänen lukemat Pauliina Haasjoen kirjoittamat tekstit sekä soolotanssin. Teos on ehdotus siitä, mitä lajien välinen tanssi voisi olla.
Matilda Aaltonen möyri vuoden ajan kettujen kanssa Eläinsuojelukeskus Tuulispäässä, joka tarjoaa onnekkaille tuotantotaloudesta vapaaksi päästetyille tai sieltä paenneille kodin loppuelämäksi. Osana Teatterikorkeakouluun tekemäänsä taiteellista väitöstutkimusta Aaltonen pyrki löytämään tavan tanssia turkistarhoilta karanneiden ja Tuulispäähän päätyneiden kettujen kanssa.
”Se oli tosi ihana kokemus. Ja tietenkin jatkuvaa neuvottelua.”
Aaltonen kävi Tuulispäässä vähintään kerrat kuukaudessa, usein viikottain.
”Tunsin Viiman ja Lumin aikaisemmin, mutta aloittaessani projektin Sumu tuli sinne ja Halla pian perään. Aluksi kiinnitin etupäässä huomiota siihen, mitä minun läsnäolo merkitsi heille.”
Prioriteettina oli oppia olemaan niin, ettei se säikyttele tai stressaa kettuja.
”Kun se alkoi selvitä, tutkin, mitä meidän yhdessä toimiminen ylipäänsä voisi olla ja vähitellen rupesin tunnistamaan sen, koska jollain on leikkisä olo. Koska menin sinne tanssijana, niin se, miten voisimme tanssia yhdessä, oli tietenkin tärkeä kysymys.”
Liikkeellä marraskuussa -festivaaleilla nähtävässä Linjamme kaartuvat läsnäolostamme -teoksessa Aaltonen on yhdistänyt suuren videoinstallaation, jossa näkyy Tuulispäässä kuvattuja videoita, kertojaäänen lukemat Pauliina Haasjoen kirjoittamat tekstit sekä soolotanssin. Teos on ehdotus siitä, mitä lajien välinen tanssi voisi olla.
Oma- ja vapaaehtoista
Historia on täynnä esimerkkejä siitä, kuinka ihminen on halunnut toisten lajien edustajien mukailevan ihmisen tanssia. Sirkuksissa on piisannut tanssivia karhuja, koiria ja apinoita. Kouluratsastusta, jossa hevoset väännetään liikkumaan itselleen epäluonnollisella tavalla, kuvaillaan tanssiksi hevosen kanssa.
Kaikki tanssilta näyttävä ei kuitenkaan ole tanssia ja toisinaan muiden lajien edustajat vain toisintavat ihmisen heille opettamia liikkeitä. Mutta mitä tanssi ylipäätään on?
”Tanssi on tapa tarkastella sitä, miten olemme ruumiillisesti maailmassa. Se on myös osa kehollisten olentojen välistä kommunikaatiota.”
