”Äiti, mitä tarkoittaa mestata?”
Olemme koko perheen kesälomareissulla – autoon on pakattuna kuuden lomalaisen matkatavaroiden lisäksi aivan kaikkea puhjenneista uimarenkaista liian kypsiin banaaneihin ja Frederikin kokoelma-CD:hen – ja olen juuri kertonut innoissani kaikille, että kohta mennään katsomaan mestauskiveä.
Yritän muotoilla hyvin harkituin ja lapsille soveliain sanakääntein, että mitä mestaaminen oikein on. Paitsi eihän sitä voi kierrellä. Yritän laimentaa asiaa temporaalisella etäännyttämisellä.
”Joskus tosi tosi t o s i kauan sitten joiltain rikollisilta saatettiin katkaista kaula rangaistukseksi jostain.”
”Ai mistä?”, tiedustelee takapenkki.
Katsahdan sylissäni olevaan kirjaan.
”…Lohtajan kirkonkirjoissa on merkintä 30.7.1796 kuolleesta naimattomasta neito Susanna Johansdotter Antilasta.––Kuolinsyynä mainitaan kaulan katkaisu lapsenmurhan takia.”
Hienoa. Eli joku epätoivoinen, raiskattu piikaparka.
”No jos oli vaikka tappanut jonkun”, kuittaan lyhyesti.
Grimmin saduissa marinoituneet tyytyvät vastaukseen.
Matkaoppaanamme on geologi Aimo Kejosen ja tietokirjailija Tuomo Kesäläisen teos Suomen lohkareet ja tarinakivet (Salakirjat 2019), johon on koottu sekä geologista että kansanperinteeseen pohjautuvaa tietoa erilaisista lohkareista ja louhikoista ympäri Suomea.
On karhunpesiä, seitoja, jättiläisten ympäriinsä paiskomia murikoita, tietäjien nimikkokiviä, uhraamiseen käytettyjä kuppikiviä ja keinuvia jylkynkiviä, joita kumisuttamalla on varoitettu muita lähestyvästä vaarasta, ja kymmenittäin onkaloisia siirtolohkareita, joiden suojiin on piilouduttu vainolaista. Riipaisevia tarinoita on etenkin Isonvihan ajoilta. Pienimpiä naurattaa erityisesti Kurikan Kusikivi, jonka takana on perimätiedon mukaan käyty kuninkaallisella pissalla 1700-luvun puolivälissä, pian sen jälkeen kun Pikkuvihasta oli selvitty.
Teoksen kannessa komeilee Ruokolahden kummakivi, valtava järkäle toisen kiven päällä, hieman kuin kaksi kyljelleen kellahtanutta kananmunaa päällekkäin. Vastaavanlainen, joskin pienempi kivi koki kovia Sysmän Onkiniemessä, kun ”muuan paikallinen humalikko työnsi kiven paikaltaan traktorin avulla”. Voimannäyte sekin. Paikalliset pykäsivät kiven takaisin paikalleen, mutta se ei kuulemma kiiku enää entiseen tapaan.
Ennen kuin tarmokkaat humalikot ja metsäteollisuus pääsivät panemaan kansallismaisemamme uuteen uskoon, vaikuttavimman työn oli jo suorittanut luonto, pikemminkin ilmasto itse.
