Miksi musta tuntuu siltä, että aina kun Voima -lehdessä on iso juttu jostain taiteilijasta, se on joku kiljuämpäristä kompostiin muuttanut karvaperse?

Tämä kysymys on sitaatti 3.6.2010 julkaisemastani facebookpäivityksestä, jonka kirjoitin luettuani taiteilija Erkki Pirtolan tekemän haastattelun performanssitaiteilija Teuri Haarlasta. Jutussa kerrottiin alkoholinkäytön lopettaneen Haarlan harjoittamasta biokännimenetelmästä, jolla hän saattoi tajuntansa toisenlaisiin tiloihin imppaamalla kompostihöyryjä. Biokännissä hän teki taidetta pinkomalla alasti metsässä käsissään käynnistetty moottorisaha. Koin rosoisen ja multaisen performanssi- ja ITE-taiteen saavan paljon mediatilaa noihin aikoihin. Opiskelin ensimmäistä esittävän taiteen tutkintoani ja seuraavana vuonna ohjasin taiteelliseksi opinnäytteekseni hysteriadiagnoosia käsittelevän feministisen teatteriesityksen, jonka värimaailman valikoin My Little Ponyilta. Esteettisesti Haarla ja minä liikuimme siis eri maisemissa. 

Nyt, 13 vuotta myöhemmin, olen nelikymppinen esitystaiteilija ja dramaturgi-ohjaaja pohtimassa kaipaanko sittenkin esitystaideskeneen hieman kiljunhuuruista karvaperseilyä tai muuta holtittomuutta. Olen miettinyt otsa kurtussa onko syy kaipaukseen radical softness -liikkeen luonteessa, ”sammalhoivataiteessa” (tämän käsitteen lainasin muuan kollegalta) ja sen estetiikassa vai muodikkuudessa, tuossa perkeleessä. 

”Sammalhoivataiteen” karikatyyri voisi olla Koneen säätiön rahoittama teos, jossa hipsutellaan toisia ihmisiä mielellään pöpelikössä, puhutaan sienirihmastoista ja perustellaan tätä modernilla mannermaisella filosofialla. Mutta totuuden nimissä on myönnettävä, että minulla on hyviä kokemuksia erilaisiin hoivamenetelmiin perustuvista teoksista ja olen oikeastaan itsekin tehnyt sellaisen, viihdyn pöpelikössä, arvostan sieniä ja olen kiinnostunut niistä samoista vaikeaselkoisista teorioista, sikäli kun onnistun keskittymään niiden opiskeluun.

Radical softness taas on aktivismin ja taiteen piirissä vaikuttava feministinen liike, jonka lähtökohdat ovat antikapitalistiset ja antipatriarkaaliset. Se pyrkii valloittamaan tilaa ja toimintamahdollisuuksia ihmisille, joille tehokkaille (valkoisille) ihmiskehoille optimoitu normisto ei sovi. Se vastustaa mm. ableismia, cis-heteronormia, rasismia ja läskifobiaa, niinkuin minäkin. Se ylistää queeriyttä, lempeyttä, haurauden hyväksymistä, lepoa ja solidaarisuutta. Sisältöhuomiot ja turvallisemman tilan säännöt ovat tunnetuimpia liikkeen lanseeraamia käytäntöjä.

Kannatan tätä kaikkea, sekä solidaarisista että itsekkäistä syistä. Silti tunnen epämukavuutta ilmiön äärellä. Epämukavuuteni pehmeysradikalismiin liittyen on osaltaan esteettinen: ’Radical softnessin’ ylistyslaulu hyräillään yleensä pehmeästi kuiskaten. Minä taas olen käynyt vuosikaudet punk-keikoilla ilman korvatulppia. Toisaalta karvaperseilynkaipuuni takana on kokemus, että taiteilijoiden keskuudessa eletään jonkinlaista uuskohteliaisuuden aikaa, ja jokin tässä säyseydessä risoo minua.

Radikaaliston hillitty charmi

Taiteilijoiden uuskohteliaisuuden ilmapiiriin kuuluu tietty häiriöttömyyden ylläpitäminen. Vasemmistopoliitikko ja sosiologi Anna Kontula kirjoittaa nasevassa Pikkuporvarit-kirjassaan sosiaalisen kontrollin ja häiriöttömyyden tavoittelun  olevan pikkuporvarillisuusilmiön keskiössä

Oman taideskeneni ihmiset eivät yhdisty pikkuporvareihin sosioekonomisesti, arvomaailmaltaan tai työnsä puolesta. Sen sijaan jaettujen moraalisten ihanteiden vuotaminen sosiaaliseen etikettiin on alkanut muistuttaa beigeen ja laivastonsiniseen pukeutuvien jengien seuraelämälogiikkaa. Eettiset tavoitteet ovat niin tärkeitä, että niiden ajaminen luiskahtaa kokonaisvaltaiseksi, identiteetin työllistäväksi elämäntavaksi. Yhteisen hyvän vuoksi sopii dempata oman temperamenttinsa ja persoonansa ilmaisua virtaviivaisemmaksi. Karkeus ei nauti suosiota.

En ole oikein koskaan kokenut oloani luontevaksi helsinkiläisissä taidepiireissä. Oulusta on huomattavasti pidempi matka Teatterikorkeakouluun kuin Kallion lukiosta, muutenkin kuin vain maantieteellisesti. Kun olin 16-vuotias oululainen tuore teatterinharrastaja, kuuntelin minua kokeneempien teinien kertomia myyttejä TeaKista, kuten että sinne ei pääse kukaan ensimmäisellä yrittämällä ja ohjaajaopintoihin päästäkseen pitää olla nero. Näistä tilanteista puuttui vain pimeä huone ja taskulamppu leuan alla. 

Kun sitten 20 vuotta myöhemmin opiskelin Teatterikorkeakoulussa sain paljon ylellisyyksiä: opetusta, palautetta, kriittisen ajattelun yhteistä harjoittelua, korkeamman ammatillisen statuksen ja verkostoja. Suora tie sisäpiireihin opiskelupaikka ei kuitenkaan ole. Tutustuin myös yllättävään kuormittavuuden muotoon: taideopiskelijoiden bileisiin. Kyse ei ollut siitä, että nuoret taiteilijat bailaisivat kosteasti ja hillittömästi, seuraavaan päivään valvoen. Minä olen juhlinut niin. Kyse oli siitä, että nuoret taiteilijat bailasivat niin hillitysti.

”ainoa juntti skenessä”

Opintoihimme kuului paljon haastavaa teoriaa ja kompleksisia keskusteluita. Sellainen antaa ja ottaa. Vapaa-ajallani menin joitakin kertoja bileisiin odotuksin, että rentoudun ja vapaudun uusien kavereideni kanssa, mutta tunsinkin olevani vapaamuotoisessa seminaarissa, joissa kaikki juovat viinaa, mutta pysyvät minua lukuunottamatta ihmeen keskittymiskykyisinä, analyyttisina ja tyyninä.  Riittämättömyydentunne oli salainen avecini. Haahuilin bileissä vaitonaisena ja lähdin jonkun tekosyyn varjolla aikaisin kotiin leuka rinnassa.

Teakissa ollessani letkauttelin olevani juntein dramaturgian maisteriopintoihin päässyt opiskelija kautta aikain. Hokemani oli tietenkin defensiivinen, mutta kenties totta? Eräs kulttuuritoimittaja kerran avautui minulle humalassa siitä, kuinka tuntee iloa lukiessaan somepäivityksiäni, koska ne todistavat, ettei hän ole ”ainoa juntti skenessä”. Palaute riemastutti minua!

Sopeutumattomuudella on väliä, koska taiteilijan ammatti kiinnittää työn, identiteetin, sosiaaliset suhteet, persoonan, menestyksen asteen, toimeentulon sekä eettiset rajanvedot sotkuiseksi nipuksi. Sen sisällä oman siviiliminän tunteita on vaikeaa suojella työelämän kolhuilta, samalla kun puhtaat henkilökohtaisuudet pyrkivät ns. työmaalle etu- ja takaovesta ja vaikka ikkunasta läpi jos ei osaa varoa. Tämä essee on siitä yksi osoitus.

Tuhmat idolit

Ihailemieni taiteilijoiden käytös ei ole sävyisää. Talvella kuollut historiallinen punk-ikoni ja muotisuunnittelijalegenda Vivienne Westwood näytetään hänestä tehdyssä dokumentissa Westwood: Punk, Icon, Activist pahantuulisena töissään. Autoritäärisen oloinen isoäiti valmistelee puolisonsa kanssa seuraavaa näytöstä studiossaan, tutkailee jo valmistettuja vaatteita ja haukkuu niitä. 

”En halua esitellä tällaista paskaa. Ja mikähän helvetti se tämä on?”

Westwoodin estottoman äkäinen käytös nauratti ja helpotti minua. Hän ei ollut kopeaa tai kliinistä sorttia oleva diiva, vaan pisti itsensä likoon ympäristöaktivistina, piti suunnittelussaan mukana leikkimielisyyttä ja ennen suurta läpimurtoaan sieti pilkallista naureskelua itselleen ja suunnittelemilleen asuille tv-lähetyksessä. Haluaisin westwoodeja omaan vaatekaappiini!

Mutta epäilykset hiipivät mieleeni: Entä jos hän käyttäytyikin huonosti alaisiaan kohtaan? Entä jos käytös oli epäeettistä?

Lueskelin joskus elokuvaohjaaja ja trash-estetiikan isähahmo John Watersin muistelmateosta Shokkiarvo. Siinä kuvailtu irrationaalinen ja epäsovinnainen sählääminen elokuvanteossa inspiroi minua. Samalla 1980-luvulla tehdyn suomennoksen paikoittaiset slurrit eli loukkaavat nimitykset eri ihmisryhmistä nolottivat lukukokemuksen keskellä. Niinkuin olisin ollut lapsi lukemassa pornolehteä. 

Pidän ammattitaidon puutteena, jos taiteilija ei osaa ohjeistaa alaisiaan kiusaamatta heitä. Samoin pidän tarvittavana sivistyneisyyden ja inklusiivisuuden tekona sitä, että ihmiset opettelevat käyttämään sanastoa, joka ei loukkaa marginalisoituja ihmisryhmiä. Olenkin oppinut kiusaantumaan ikääntyvien idoleideni epäpuhtauksista ja niitähän riittää. Kuten se, että rakastamallani Nick Cavella on kuulemma palestiinalaisia tukevasta BDS-liikkeestä jotain epämääräisiä mielipiteitä. En ole välittänyt selvittää asiaa sen tarkemmin. Ajattelin tätä kyseistä tahraa ikonissa elokuussa 2022 Flow-festivaaleilla Caven ja hänen fantastisen Bad Seeds -yhtyeensä hurmoshenkisellä keikalla. Huusin kuitenkin yleisössä muiden mukana suosiotani koura taivasta kohden sojottaen. 

Pitääkö kaiken olla aina niin johdonmukaista, niin puhdasta ja koherenttia? Niin. Miksi pitää yrittää olla niin nuhteeton?

Taiteilijat minuuden markkinoilla

Taideskenessä kukoistamisessa oikeat sosiaaliset klikit ovat kovaa valuuttaa. Vaikka apurahoja ei myönnettäisikään sillä perusteella, kuka on kenenkin kaveri, niin moniin alan sisäisiin valintoihin asia vaikuttaa: kenen teoksia jaksetaan mennä katsomaan, kenen teoksia hypetetään pyyteettömästi somessa etu- ja jälkikäteen, kenet tägätään somepostauksiin, kenen treeniselfieiden alle laitetaan huokailua, sydämiä, liekkejä ja liekehtiviä sydämiä. Yleinen kiinnostus kumuloituu, teoksista ja taiteilijoista kuulee yhä useampi, voi jopa koittaa se armon päivä, että itse Helsingin Sanomat huomioi teosta kriitikon läsnäololla ja merkittävän taidetapahtuman kuraattori tulee katsomaan mitä olet puuhaillut.

Taiteilijan ammatillista arvonnousua tapahtuu verkostojen avulla ja tällä täytyy olla vaikutusta apurahamyöntöihin, tilaustöiden saamiseen, kirjoittajakutsuihin esseekokoelmiin, kuraattoreiden suopeuteen tai siihen, halutaanko Zodiakin aulassa tervehtiä tai suorastaan tulla juttelemaan.

Oma kriittinen kiinnostukseni, tai epätoivoni, kohdistuu siihen, millaista valtaa, suosiota ja ekskluusiota kaikkein ihanimpien, seksikkäimpien tai muuten fanitetuimpien klikkien sosiaaliset koodistot hallinnoivat. Oman skenen hehkussa syttyy liekkeihin. Jengien ja klikkien ulkopuolelta voi katsella ja ihastella, että onpa hieno tulishow, miten ne osasivatkaan. Suosittujen tyyppien sosiaalista koodistoa voi yrittää jäljitellä. Testasin tätä strategiaa seitsemänvuotiaana. Kokeilun tuloksena sain kuulla olevani matkiporsas, joten en havainnut menetelmää hyväksi.

On kuitenkin olemassa saavutettava tapa päästä mukaan etujoukkoon. Se tapa on nuhteettomuus. 

Otsa kirkkaana, katse alhaalla

Käyttökelpoista nuhteettomuutta on pyrkiä elämään ja toimimaan mahdollisimman eettisesti ja jotenkin viestittää siitä niin, että se näyttäytyy solidaarisuutena, ei itsekorostuksena ja hyvesignalointina. En tarkoita, että vastustetaan kapitalismia henkilökohtaisesti kapitalistisista syistä. Tarkoitan sitä, kuinka vilpitön pyrkimys edistää oikeudenmukaisuutta yhdistyy inhimilliseen kaipuuseen olla hyväksytty.  

Eettisyyden imperatiivissa ei ole kyse pelkistä reilun kaupan valinnoista. Kyse on paisuvasta tietoisuudesta siitä, että mikä kaikki omassa elämässä voi olla sortavaa, vuorovaikutustilanteista lähtien. Olen yksi monista intersektionaalisista feministeista, jotka yrittävät toimia kasvavan epäitsekkäästi. Tämä pyrkimys kietoutuu aiemmin kuvailemaani henkilökohtaisuuden ja ammatillisuuden sumppuun läpikotaisin. Mokailu ja tökeröt lipsahdukset hävettävät, ja häpeä, siinäpä vasta kokonaisvaltainen, minuuteen porautuva tunne. Mitä enemmän hävettää, sitä enemmän monitoroi omaa käytöstään, esimerkiksi tällaisin huolin:

Oliko väkivaltaista, kun taas innostuin puhumaan huutamalla?

Onko enää ok kiroilla tällä tavoin?

Toivottavasti en triggeröinyt kenenkään traumoja jutullani kaverin kännitoilailuista… Kun minä olin nuori, ryyppyjutuista tykättiin, voi ei.

Aika kohteliasta. Aika estynyttä.

Kiltin tytön syndrooma on niin tunnettu ilmiö, ettei sen selittäminen liene tarpeen. Poden sitä ja olen aktiivisesti pyrkinyt siitä vapaaksi teini-ikäisestä asti. Projekti on paikoin epämukava. Jos haluan joskus saada suunvuoron, on puhuttava päälle. Keski-ikäisenä, uutteran ja monipuolisen taidetyökokemuksen kerryttäneenä ammattilaisenakin kohtaan edelleen työyhteisöissä isoja kuunnelluksi eli arvostetuksi tulemisen puutteita. Se ei enää kolhi omanarvontuntoani. Se vituttaa ja vie voimia. 

Käytin joitakin vuosikymmeniä opetellakseni ulos kiltin tytön roolin riivauksesta palatakseni siihen oitis, kuin pyöröovesta, tosin tällä kertaa feminismin nimissä. Teatterikorkeakoulussa yksi seminaariemme keskustelunaihe oli tilan antaminen marginalisoiduille, väistäminen. Kuulosti siltä, että tämä olisi mm. minunkin tehtävälistallani. Mietin apeana, että minkä ihmeen tilan tai näkyvyyden minä voisin kellekään luovuttaa. 

Voin olla tyytyväinen siitä, ettei proggikseni vie resursseja joltain haastavammassa asemassa olevalta taiteilijalta. Se johtuu siitä, että minun proggiksellani ei ole resursseja. Jos en valtaa tilaa itselleni, jätänkö sen vallassa jo mukavasti voimaantuneiden cis-heteromiesten vai sorrettujen käyttöön?

Tunnen jonkinlaisen hiljentämisen ristivedon ja mietin, osuuko se juuri omaan sukupolveeni ja sukupuoleeni. Olen liian vanha milleniaaliksi enkä ehtinyt riehumaan ja rankistelemaan X-sukupolven mukana. Olen tarpeeksi vanha siihen, että ikäisistäni suurimman tilan ja huomion ovat saaneet jätkät. Meitä muita harhautettiin sillä välin viettämään aikaa sisäistetyn naisvihan ja transfobian parissa sekä samaistumispyrkimyksissä miehiseen kaanoniin. Nykyään tuijotan etuoikeuksieni määrää ja aprikoin, kuinka paljon minun on feministinä soveliasta ottaa tilaa milloin missäkin kontekstissa. Katseen luominen alas on se mikä pysyy.

Tinkimätöntä piipitystä ja pakaroita

En osannut odottaa radikalismin evoluution johtavan taiteilijoiden joukkosäyseyteen. Uskon, että uuskohteliaisuuden lisäksi suomalaista taidekenttää kesyttää maan pienuudesta johtuva taidekorkeakoulujen vähäisyys. Kouluyhteisöjen pienuus ja vaihtoehtojen puuttuminen tuottavat monotonisuutta esteettisiin trendeihin ja ammattilaissukupolvien sisäisiin kulttuureihin. Jos arvostaa moniäänisyyttä, on aloitettava uskollisuudesta omalle äänelleen ja lopetettava anteeksipyytelevä piipitys, paitsi jos juuri se on oma juttu. Siinä tapauksessa tulee piipittää tinkimättömästi.

Toivon siis anteeksipyytelemätöntä moniäänisyyttä, enkä niinkään kiljunhuuruista karvaperseilyä per se.

Hanurit kuitenkin johdattivat minut muistelemaan erästä popmaailman skandaalia Brit Awards -gaalassa 1996. Megatähti Michael Jackson oli valmistellut sinne häikäilemättömän messiaanisen show’n, jossa hän laskeutui taivaasta nosturilla ja pelasti Jeesukseksi pukeutuneena rääsyihin puvustettuja lapsia esittäen samalla Earth Song -kappalettaan. Gaalaan osallistuneen Pulp-yhtyeen keulahahmo Jarvis Cocker oli viettänyt päiväkausia Jacksonin shownumerosta provosoituneena tapahtuman harjoituksissa. Itse juhlassa raivosta kihissyt Cocker sai bändikaveriltaan rohkaisun: ”Jos sinua vituttaa noin paljon, niin tee jotain”. Cocker ponkaisi äitelyydessään ja itsekritiikittömyydessään perverssin kuvaelman eteen lavalle ja näytti yleisölle persettään. Hän ei pelkästään paljastanut pyllyään, vaan keikutteli sitä ilkikurisesti, wiggled his bum. Sitten olikin jo korkea aika koikkelehtia pakoon turvahenkilöitä ja keltaista lehdistöä.

Cockerin protesti oli upea. Tajusin arvostaa sitä jo silloin, enkä hyväksy muita mielipiteitä. Teko oli korruptoimaton, spontaani, moraalinen ja törkeän epäkohtelias.

Kaipaan sellaista.

***

Louna-Tuuli Luukalla on hyvä työtilanne ja kavereita. Hänellä on etuoikeus kuulua Taiteen paikan toimittajakuntaan ja saada näin äänensä kuuluville taidekirjoittelun marginaalissa.