Olen Kirill. Nikolaev Kirill Anatolievitch. Monimutkainen tanssiva olento, joka välillä kiipeilee puita ja välillä roikkuu leuanvetotangossa. Pidän laulamisesta, armeijassakin olin joukkueen laulaja marsseilla. Ruumiillistunut Leningradissa viime vuosisadalla, ilmaantunut vuosisadan neljänneksen kuluttua Suomen Turkuun, jossa puhun mielelläni muumin ruotsia.

Mystinen vaeltaja, jonka kumppanina ovat välillä Petrogradin alakuloisimmat ja itsetuhoisimmat runoilijat ja välillä muinaisrooman vahvimmat ja rohkeimmat soturit. Monikielinen kirjoittaja, joka veistää tunteista sanoja. Olen veistänyt tiede­tutkimuksistakin sanoja.

Melankolikoista valoisimpia. Utelias elämän tarkkailija ja kulttuurirajojen aalloilla surffaaja. Vastaan yllättäviin tapahtumiin hersyvällä naurulla ja lohduttomalla itkulla.

Isä otti minut poikana purjevenematkoille paikkoihin, joissa ei näkynyt maata. Niistä ajoista olen ollut laivuri, ja todistuksen siitä sain vuosi sitten. Äitini syötti minulle maukkaimpia keittoja ja piirakoita. Isoäidit kertoivat minulle Jumalasta. Siskoni takia tappelin. Poikani kanssa olemme entisen ja ainoan anoppini sanojen mukaan Siperian karhuja.

Kirill, oven toisella puolen

Minä kävelen paljain jaloin linoleumin lattialla. Pinta on viileä, sileä, melkein liukas. Jalkaterät eivät tuota ääntä, ehkä vähän. Koen olevani alle 10-vuotias lapsi, matkalla asunnon ulko-ovea kohti on pimeä, mutta eteisessä on valot päällä. Siinä on lamppu, joka koostuu kahdesta viinilasin muotoisesta mutta kooltaan isommasta varjostimesta, molemmat ovat vaalean ruskehtavan värisävyä ja avoimen pään reunalla on yksi kapea musta kaista. Jos katsot tarkallaan, voi huomata varjostimella pienet täplät. Ne ovat kuolleiden yöperhosten varjoja.

Menen ovea kohti. Itseasiassa siellä on kaksi ovea. Toinen ovi on asunnon puolella, valkoinen, sille ruuveilla on kiinnitetty koukut. Kahden sentin levyinen kiiltävä metalli rima on väännetty niin, että alaosa muistuttaa kouraa, sille on helppo laittaa takin silmukka, ja pitempi yläosa katsoo vinosti ylöspäin, sinne ei ole helppo ripustaa takin, se sopii paremmin pipoille ja hatuille. Tässä on paljon erilaisia takkeja, paksuja talviturkkia, niiden alle voi tunkeutua piiloon, siinä on lämmintä, pimeätä ja hauska, tai niille voi leikillisesti nojata, sekin on mukava, niin pehmeät ne ovat. Ovessa on lattea suorakulmainen kimmeltävä lukko, kun sen metallivärisen vääntönupin pyörität, voi tuntea kuin jännitys kertyy ja sitten mekanismi sylki lukon telkiä ja ahkerasti kliksahtaa. Näen, että tämä ovi on vähän raolla. Ei siinä olisi mitään hätää, kun on kiinni ja lukittu toinen ovi, joka avautuu suoraan viidenteen kerrokseen porraskäyttävälle. Isäni tarkistaa, että molemmat ovet ovat lukossa ennen nukkumaanmenoa. Kuulin monta kertaa lukkien kilahdusta, miten isäni avasi lukkoja ja pyöritti vääntöniput takaisin. Mutta nyt minä tiedän, että ulko-ovi ei jostakin syystä ole kiinni.

Kerrostalo kerrokset ovat pelottavan samannäköisiä. Kerrostalossa on viisi porraskäyttävää. Siinä on yhdeksän kerrosta. Porraskäyttävän keskellä on hissin kuilu. Jos katsot hissin ovea niin oikealta pääset portaita ylöspäin kerrosten väliselle tasolle ja vasemmalta – alas. Hissikuilun takana on jätekuilu, sen luukut ovat jokaisessa toisessa tasolla kerrosten välillä. Jos katsot hissin ovea, niin selän takana heti oikealla on meidän asuntomme ovi, suoraan taakse on meidän hyvien naapurien ovi ja vasemmalle käyttävä menee syvemmälle, siinä on vielä kolme asuntoa. Näin monta kertaa painajaisen kotiin paluusta. Menen portaita ylös kotiin, näen tutun näköisiä ovia, ja niiden päällä numeroita. Sitten viidennessä kerroksessa on väärä ovi taikka väärä numero. Juoksen kerroksen ylös – ei sieltäkään kotia löydy, eikä myös edellisistä kerroksista.

Kun ulkona on pimeä, niin porraskäyttävällä on aika hämärä, joko sen takia että lamppu on liian heikko tai se on rikki, eikä anna valoa ollenkaan. Pelottavaksi sen tilan tekevät sen lisäksi hissikuilun ritilät, synkät geometriset varjot, matalat ikkunat, huimaavan korkeuden hissi- ja jätekuilun välillä rajoittavat aaltoilevat aitaukset.  Nyt ulkona on pimeä. Porraskäyttävällä meidän viidennessä kerroksessa, joka leijuu jossakin kaukana turvallisesta tutusta katutasosta, ei näkyisi mitään, jos uskaltaisin ovisilmää katsoa. Tiedän sen valmiiksi. Kananlihalle menin toisesta ajatuksesta. Tiedän aivan varmasti sen, että siellä joku seisoo. Joku oleskelee ulko-oven takana ja sillä on aikomus tulla tänne.

En ole varma, kuulinko ääntä taikka askeleita, tai hissin pysähdystä meidän kerroksessamme. Pääasia on, että tuntematon ei ole vielä ihan meidän ulko-ovemme edessä. Minä avaan pehmeiden takkien kantavan sisäoven ja näen ulko-oven keltaisen pinnan. Siinäkin on lukko, se vaikuttaa pieneltä laatikolta, mutta se on sisäoven lukkoa pienempi, harmaanvärinen eikä kiillä, sillä on musta muovinen vääntönuppi, joka muistuttaa isoa korkkia, sillä on jopa uurteet. Ulko-ovi on ulkoapäin päällystetty viininpunaisella tekonahkalla niin, että kapeat vallit jakavat koko pinta vinoneliöiksi, vallien risteyttämisen kohdissa on leveänhattuiset huonekalunaulat ja vinoneliöiden keskiosat pullistuvat, koska siinä on keltainen parallooni. Kun ulko-ovi menee kiinni, pehmeä päällyste peittää myös osan oviaukeamaa eikä ovi koskaan pauku.

Ulko-ovi on hieman raollaan. Näen selkeästi keltaisen pinnan reunan ja valkoisen oviaukeaman monitasoisia syvennyksiä. Näen myös paikan, johon lukon telki menee. Vedän oven pyöreää kahvaa. Tiedän, että minulla on vain hetki aika. Jos en lukitse ovea, niin ei mitään estä odottamattoman vieraan tuloa pimeästä, kaikuvasta porraskäyttävästä. Vedän kahvasta voimakkaammin. Katson taakse, tuleeko joku auttamaan. Kotona ei ole ketään. Parempi olisi, jos ei olisi minuakaan tässä nyt. Ovi lähestyy aukeamaa, mutta huomaan, että ovi on kooltaan sitä pienempi. Se ei ylipäätään voi mennä kiinni, eikä lukkoon. Silmissä on kyynelet, aloitan huutaa ja kiljua. Kodikas eteinen muuttui painajaisiksi. Minun kädessäni on oven kahva, jolla voin siirtää ovea, mutta en ole edes enää varma, että ovi roikkuu kunnolla saranoissa. Vedän kahva itselleni, niin porraskäyttävän pimeyden osa tunkeutuu valoisaan eteiseen. Työnnän ovea itseltäni päin, ja näen kynnyksen jalkojeni edessä, jonka yli en halua astua. En halua, että kukaan astuu tämän kynnyksen yli sisään!

Kyynelet valuvat poskieni päällä. Käsivarret roikkuvat paidan hihoissa, tunnen iholla kosketuksen kankaan, niin tavanomainen ja sillä on niin suuri kontrasti porraskäyttävän tuntemattoman kauhun kanssa, että aloitan heittäytyä sivulta toiseen oven kahva kädessä. Pyöritän toisella kädellä korkin näköisen vääntönipun. Ja sitten ymmärrän, että minua katsotaan pimeydestä. Se on tässä, oven vieressä. Koko ovi on nyt hänen vallassaan. Minulla ei ole mitään mahdollisuutta pelastua. Huuto kangistui kurkussa, jäykistyn paikallani. Käsi menettää voimia. Tunnen, että ovi vedetään auki. En voi enää vastustaa pimeyttä. Ei tästä painajaisesta ole ulospääsyä.

Oliko minun pikkusiskoni kotona tai olinko yksin, kun joku yritti pitkään avata ulko-ovea ja minä keksin soittamaan lankapuhelimella porraskäyttävän naapurillemme ja pyysin apua. Kuulin että naapureiden ovi meni auki, sitten ihmisten ääniä, sitten ulko-ovemme aukenee ja näen isäni, joka oli niin kännissä, ettei pystynyt avaamaan ulko-ovia omalla avaimella.

Yksinäinen kuningas ja kissa

Heräsin ja arvioin tunnetilaani. Minusta tuntuu, että tämä juna ei lähde tänäänkään mihinkään. Hampaita kiristäen toivon, että voisin nukahtaa uudestaan ja herätä toisessa paikassa, toisena ihmisenä. Tämä mies ei tunne mitään hyötyä lukemistaan kirjoista, kaikesta, mitä on tehnyt, eikä edes pidä hauskaa. Peilistä minua katsoo mies, joka ei haluaa jatkaa elämää samalla tavalla, kuin minä. On mahdotonta päästä peilin toiselle puolelle… En halua katsoa peiliin.

Minulla ei ole työtä, vaikka tutkintoja on ja olen ponnistellut paljon työn saamista varten. Kaipaan arvostusta muilta osaamisistani, ei kruunua, eikä palatsiin sisäänpääsyä, vaikka sepä olisi mahtavaa. Minulla ei ole naisystävää, vaikka yritin löytää sopivaa henkilöä. Epäilin aina, että eri planeettojen asukkaille on vaikea tulla toimeen, mutta silti yllätyn, kuinka epätervetullut olen kosmoksen tässä kolkassa. Kokopäivätyön puute ja yksinäinen miehuuteni ovat kestäneet jo vuosia, enkä näe loppua tai muutoksen merkkejä tai keinoja tilanteen parantamiseen. Itkua ja hampaiden kiristystä on tässä ja nyt. Näyttää siltä, että tein kaiken oikein, niin kuin pitäisi tehdä saadakseen elää onnellisissa parisuhteessa ja tekemään työtä, mutta ei se onnistunut. Minun “oikeani” ei siten tarkoita voitollista, haluamaani tulosta tuovaa oikeata. Ja kun minun oikea ei ole oikea, eikä vasen ole varmastikaan oikea, niin ei mitään ei jää.

Kissa, joka pyrkii hyppäämällä pöydälle, tekee monta epäonnistunutta yritystä. Epäonnistunutta, koska pöytä on liian korkea. Huoneessa, jonka pehmeälle matolle aurinko heittää ikkunasta muutaman lämpimän, häikäisevän kaistan, kissa hyväksyy epäonnistumisensa ja valitsee paikan päiväunille. Se sulkee silmänsä ja sulaa mielihyvästä auringonvalossa.

Suklaa sulaa nopeasti. Kissa oli maalattu posliinikupin kylkeen ja lautasella oli murskatun sulkalevyn palasia. Juon teetä.

Minäkin olen väsynyt. Muutun jokaisen epäonnistumisen jälkeen ja voimani menetettyäni.  Kuten muinaiset kiviveistokset murenevat ja huomaamattomasti häviävät tuulen, sateen ja ajan helteisillä kosketuksilla, minäkin menetän tunteita, ihon kenttiä ja lihasten voimaa jokaisen epäonnistuneen hypyn yhteydessä. Vain luuranko jää jossakin vaiheessa. Se lakkaa peilaamasta peilistä ja jää sen pöydän alle, jolle halusin päästä kissan tavoin. Pöytä murskaa kaatuessaan viimeistä uskoa, toivoa ja rakkautta valkoisissa luissani.

Kun viimeisen kaupungin puolustaja menehtyy kaatuneen pöydän alle, epäonnistumisen katkeruus valloittaa minun kaupunkini ja ryöstää sitä yksinäisyyden ohjaamana ja ajan edesauttamana. Minut karkotettiin pois kaupungistani, koen olevani monien ryhmien ja yhteisöjen ulkopuolella, kaukana ystävistäni. Minua ei tarvita missään, enkä itse tarvitse enää mitään. Yksinäinen näkymätön kuningas aavikolla, miten Te eksyitte tänne keskiajan tragedioiden sivuilta?

Vieraissa kaupungeissa tein tiskaajan, rakennusmiehen, kirjurin, kääntäjän, asiakaspalvelijan, opettajan avustajan töitä, eikä onnistunut soveltamaan kaikkea voimaani ja taitojani niin, että toimintani lopputulos olisi kuninkaallisen tason arvoinen. En edes muista, milloin kotikaupunkini muuttui vieraaksi kaupungiksi ja jouduin aavikkoon. En ole enää varma, olenko koskaan edes käynyt omassa kaupungissani, jossa pystyisin panostamaan täysillä ja elämään täydellistä elämää. Jotenkin sain vain lipun tähän liikkumattomaan junaan, jossa on oudot posliinikupit, armottomat peilit ja määräpaikkoina aavekaupungit.

Kodista lähtö

Muinaisen sivilisaation palvoma mustekalaveistos on pirstaloitunut pyramidin näköiseksi tiskaamattomien lautasten kasaksi. Jokainen lautanen näyttää imukupilta. Vesi seisoo isoilla valkoisilla pyörillä, joiden reunoilla on vaaleanvihreä kaista, joihin kukoistivat törrät köynnöskasvit. Niiden alta katsovat saven ruskeat paksut kasvavan kuun sirpit.

Läpinäkyvien kattiloiden lasikansien mustien muovikahvojen keskiössä olevat ruuvit välkkyvät mustekalaveistoksen silminä. Ilman eläviä lonkeroita, ilman valtameren suolaisen veden painetta tämä hajautettu pino ei lähde mihinkään. Ei edes vettä tipu hanasta. En ole varma, että olisin selvinnyt voittajana jättiläismustekalan taistelusta, selvisikö se, joka teki veistoksen? En ole tässä asiassa osallinen. Keittiön valkoisten seinien sisäpuolelle tungetusta? tilasta on vain yksi ulospääsy. Kuulemattoman kutsun lähettää oviaukko ilman ovea, jonka kynnys on peitetty puolikkaalla räsymatolla.

Räsymatto imenyt monien päivien pölyt ja vaimentanut monia lämpimiä askeleita. Se rikkoo huolimattomasti keittiön ja eteisen suorakulmaisia suhteita ja makaa vinosti keittiöstä eteisen suuntaan. Sen reunan vieressä laminaattilattialla minua odottavat vaelluskengät. Musta päällys, harmahtavat kaistat, koukut ja kengänpohjan muovailtu vaahto – siihen upotan jalkani. Syvimmillä minussa on joku liikehdintä. Kengillä on pitkät ja solmuilla sotkeentuneet nauhat. Näkymättömät monnit leikkivät piiloleikkiä, kun taas kengät ovat täysin minun hallussa. Rauhallisesti suoristan kengännauhat ensin ja sitten kiristän näitä viiksisäkeitä niin että kenkä ja jalkaterä sulautuisivat yhteen. Mikä on monnien tavoite? Mihin kävelyssäni joudun?

Laitan ohuen tummasinisen takin päälle. Siinä on jotain purjemaista, jotain laskuvarjosta, jotain naisen hellän sormikosketuksen niskalleni suudelman aikana. Lennähtävä pilvi, lintujen ja enkelien voimakas ja tuulen puskan synnyttävän höyhenien liike. Mutta kiitorata on lukittu. Eteisessä en saa riittävästi nopeutta, siinä on kulmikkaat valkoiset laatikot, sähkömittari, asuntoon itsenäiseen tilaan loukkaantuvia kerrostalon kuperat hierarkiasta muistuttavat merkit.

Kylmä metallinen nänni, se minun pitää puristaa peukalon ja etusormen väliin ja kiertää joka kerta, kun haluan kuunnella porraskäytävän vedon huohotusta, taputtaa kovan nelikulmion auki ja astua toisen kerroksen kolmen ovisilmän katsottavaksi.

Näen joutsenkaulaisten magneettikuvien sarjan, jolloin arkkitehdin suunnittelema jokainen kuva joutui rakentajan korttihuijarin käsiin ja niistä muodostui kierreportaat.  Kävelen alas. Aamukasteen pisara liikkuu joutsen kaulaa pitkin, niin kuin minä spiraalia pitkin ulko-ovea kohti – hiljaa ja sujuvasti.

Silloin kun mustat lenkkarini tukevasti painavat mustan asfaltin porraskäyttävän oven ulkopuolella, musta varis heittää korkealta käheän huudahduksen kerrostalon pihan pohjalle. Näen linnun siipien terävät kärjet, niin ikään näillä piikeillä pistetään taivaan pehmeää lihaa ja se väistyy pimeyden tieltä, antaa sille tilan. Jostakin syystä olen pukeutunut mustiin housuihin, joissa on reisillä tyhjät taskut, ja kiiltävään mustaan lyhyeeseen nahkatakkiin. On pilvistä, en heitä varjoa. Musta väri syö tilavuutta, on vain loputon syvyys, äänetön huuto olemassaolon toiselta puolelta.

Erotun mustasta taustasta kenkien oransseilla täplillä ja valkoisten kengänpohjien räikeillä linjoilla. En huomannut missä vaiheessa vaelluskenkäni vaihtuivat lenkkareiksi – ehkä vaeltanut siihen pisteeseen, josta kannattaa juosta. Mustekalojen lonkerotkin jäivät selän taakse, niiden aaltomaisista liikkeistä muistuttaa vain kylmä tuuli. Se heiluttaa alastomia kyynelvärjättyjä koivuja, joiden mustat oksat valuvat ripsiväriä. Saarnet pörröttävät kuin ortodoksisen munkin ajaton parta, yritän tajuta tässä avaruudessa sen rukouksien voimia.

Juoksen kaupungin kadulla, joka on peitetty kivilevyillä. Toivottavasti askeleeni eivät herätä kivilevyjen alle haudattujen nimettömien kääpiöiden henkiä. Pysähdyn joen rannalla asfaltille, jossa on halkeama, elävän kaupungin sydänsähkökäyrä. Olen itse rakentunut sähkökemialisistä salamoista, tämä paikka tuntuu mukavalta.

Syksyn koti

Kaikkiin kysymyksiin löytyy vastauksia

Jokaisella meistä ne ovat omia

Nosturin keltaisilla rautatangoilla

Istuvat varikset ja lokit kodittomia

Asuuri taivaan peittämä syksy

polttaa latvoja ruskaksi jokea pitkin

Kylmyys tunkeutuu kauluksen alle

Palelee rantakadun alustan graniittikin

Meitä on jaettu eri sukupolviksi

Vanhempani ovat talvi, poikani on selvästi kesä

Eri suunnista katsomme samaa aurinkoa

Reissuja tuntemattomaan tehdään yhdessä

Ruokapöytä muistuttaa vinttikoiraa

Tuntuu siltä, että hänen piti jo tulla. Toivottavasti hän on tulossa. Ystävyytemme antaa myöhästymisen anteeksi. Sen lisäksi muodollinen tarkkuus väistyy lasten hoitoon liittyvien tärkeimpien asioiden juoksuradalta. Ystävä ei ole ainoa, joka myöhästyy. Lumikin ulkona on selvästi myöhästynyt, ei sen pitäisi sirotella huhtikuun pullistuneille silmuille.

Odotin häntä klo 15. Pitäisi vain avata ovi, kun ystävä tulee, raapaista tulitikku ja sytyttää kynttilät. Asunnossani ei ole seinäkelloa, eikä ranteessani ole kelloa. Käkikellot hävisivät menneisyyteen vuokra-asunnon kanssa, jossa asuttiin kymmenen vuotta sitten vastasyntyneen poikani ja entisen vaimoni kanssa. Rannekellooni ei ole tullut uusia naarmuja sen jälkeen, kun muovinen ranneke meni rikki Altain vuoristoretkellä. Aika rientää vuokra-asunnosta toiseen, vuoret näkymättömästi rapautuvat ja lupauksista neulotut tulevaisuudenkuvat hajoavat kuin vasta sammutetun kynttilän savu. Tänään kynttilöitä ei ole vielä edes sytytetty, tarkistan aikaa ei-koskaan-valehtelevasta kännykästä, ystävä myöhästyy.

Ruokapöytä muistuttaa vinttikoiraa. Valkoinen suorakulmio neljällä ohuella jalalla piiloutuu kullankeltaisen pöytäliinan alle. Se käpertyy vaatimattomasti pidemmälle sivulleen valkoista seinää vasten. Auringon valokiila tunkeutuu välillä verhojen ohi ikkunasta sisään, liukuu maalauskangasmaiselta valkoiselta tapetilta alaspäin ja murentuu palasiksi pöydälle kuin rapeat leivänmurut tai sokeri. Syyskuisen kultaisen vaahteranlehden väriset paksut kynttilät saavat ajoissa paikkansa teekuppien vieressä. Kynttilänjalat nostavat vaharungot korkealle, niin että tämän tulevan liekin aterian paino nojautuu kolmelle neulepuikon näköisille mustille kevyille metallitangoille, jotka tähtävät ylös kuin mustan maanalaisen auringon säteet. Lautaset odottavat herkkujen laskeutumista jo yhdeksi neljänneksi syödyn pääsiäiskakun lähellä, joka näyttää vartaassa grillatun karitsan ruholta. Ulkona alkoi sataa uudestaan kerran talvesta unohtunutta lunta, mutta sisällä on siksii yhä kodikkaampaa. Vinttikoira on valmis saattamaan ystäviä metsästämään.

Hän ei näytä urheilulliselta mieheltä: kumara selkä, varovaiset liikkeet. Pikemminkin shakkimestari, joka rakentaa jatkuvasti mielessään siirtojen ketjuja, tai nerokas vakoilija, joka peittää aitoja aikomuksiaan hajamielisyyden naamiolla. Aito voima ei näkyisi lainkaan ulospäin, elleivät tummat silmät paljastaisi italialaisilta isovanhemmilta periytynyttä temperamenttia. Vahvassa kädenpuristuksessa on voimaa ja valloittava ote.

Hän ei soittanut ulko-ovelta, vaikka hän ei tiennyt ovikoodia. Olin valmistautunut lausumaan ranskaksi ui, set, set, dju. Hän soitti puoli tuntia myöhässä, kysyi porraskäytävän kirjainta ja pääsi jotenkin sisään. Seisoin toisessa kerroksessa avatun oven raossa ja näin hänen nousevan kierreportaita ylös: hitaasti, niin ikään ihmetellen painovoimaa ja valkoisten kaarien paljoutta. Sylissä tämä hoikka ja pitkä mies piti muovista kakkualustaa kansineen, hänen taskustaan roikkui avainnauha. Lisäksi hän kantoi kuution muotoista thermolaukkua, joka muistutti pelinoppaa – en tiennyt, mitä sieltä löytyisi, kun on aika avata se. Huhtikuun lumelta häntä suojeli tiilin värinen pipo. Vaalean kangastakin jokainen nappi ja taite vahvistivat vaikutelmaa siitä, että hän yritti ratkaista häntä palvelevien esineiden piilotettua tarkoitusta ja saada monien pikku seikkojen avulla tapahtumien kulusta kokonaiskuvaa.

Suomenkielisiksi sanoiksi pukeutuneet ajatukset eivät kalojen tavoin muodosta yhteistä kulkuetta vastavirran kudun paikalle, vaikka roiskuivat samassa belgialaisessa kirsikkaoluessa. Juuri sen täyttämät tummat pullot punaisine etiketteineen ilmaantuivat pelinopan uumenista. Ikkunasta tunkeutuva auringon kiila heijasteli kahden akvaarion lasiseinillä ja niillä piirtyivät Napoleonin uroteot, näyttelijä Jean Paul Belmondon karismaattiset hymyt ja Leo Tolstoin kuvitellut hahmot. Nautimme tästä seurasta. Keskustelun merkitykset jäävät useimmiten avoimeksi, kuten pyssyn laukaus metsän suojelussa liikkuvan hirven kohti.

Meille molemmille suomi on vieras kieli, joka kukoisti eri puutarhoissa. Agricolan henki kävi ystäväni Versaillesin ja minun Pietarinhovin varjostetuilla puutarhojen poluilla. Ystäväni ranskalainen ihastus monarkkeihin otti lämpimästi vastaan käsityksiäni Venäjän keisarin armeijan upseereiden korkeasta koulutuksesta ja kunniasta.

Yhteiset huolet soivat kielillä, jotka ovat kiinni lasten varttumisesta, työllistymisen vaikeudesta, kadun mellakoitsijoista, eri maiden ruokalajien makujen hetkellisistä nautinnoista. Ystäväni ääni palautui melkein normaaliksi muutama vuosi sitten epäonnistuneen leikkauksen jälkeen. Kävin keittiössä tekemässä teetä, ystäväni soitti kitaraa. Aurinkokin viritti sateita ja nyt ulkona kevyt tuuli soitti valokielillä kevätsävelmiä. Lumi lakkasi satamasta. On aika sammuttaa kynttilät ja lähteä ulos.

Torvensoittaja

Turun ortodoksinen kirkko näyttää siltä, että sen ristillä varustettu kupoli pyrkii taivaalle jättäen taakseen keltaiset massiiviset seinät, niin kuin pyrstötähti, joka jättää kaasua ja pölyä jälkeensä.

Rakennus muistuttaa kosmista, melkein ikuista matkaa tekevää vaeltajaa. Kupolin sisäkatolle on maalattu tähtitaivas. Tummanharmaista suorakulmaisista lohkareista rakennetulle kuistille avautuu korkeat ovet. Pituudeltaan vähintään kolmemetriset vieraatkin ovat tervetulleita rukoilemaan.

Kuistille on tullut halkeamia lähellä suoritetuista maanalaisista rakennustöistä. Korkeat vaahterat suojelevat kaupungin keskellä sijaitsevaa kirkkoa autojen melulta. Syyskuu taas kerran teki näin, että vaahteroiden latvat hohtavat heleää kullan väriä.

Kirkkaalta siniseltä taivaalta aurinko kauhoo ämpärillisiä valoa ja kaataa sitä kaupungin jalankulkijoiden päälle. Jotkut heistä pysähtyivät kauppatorin reunalle kirkon aitauksen toiselle puolen ihmettelemään, kun torvi alkoi soittamaan melankolista ja lempeää melodiaa.  Aitaus koostuu harvaan asetetuista pystysuorista tangoista. Sen läpi näkyy hyvin kirkon kuistin eteen pysäköity ruumisauto.

Vielä hetki sitten oli hiljaista ennen kuin sävelmä pääsi lentämään torvesta. Silloin hautaustoimiston mustapukuiset täydellisesti partansa ajaneet pitkät miehet laskivat varovaisesti auton takaluukun kiinni. Lukko napsahti hillitysti. Miehet joista toinen muistutti brittiläistä ylimielistä lordia ja toinen saksalaista olutpanimon omistajaa surun hetkessä, tekivät pienet kumarrukset, lähinnä nyökkäykset ja sitten hävisivät auton etupenkille. Auto lähti hitaasti liikkeelle kohti toista porttia, joka oli avattu juuri sitä varten.

Taakse jäivät seisomaan kivillä päällystetylle kirkkopihalle mustiin juhlapukuihin vaatetetut arkunkantajat. Vähän aikaa sitten he kävelivät sotilaallisesti kirkkosalin eteen ja nostivat arkun olalleen. Heillä on nuhteeton ryhti ja valkoiset lakit. He tekevät viimeisen kerran sotilaallista kunniaa laivastossa toimineelle edesmenneelle sotilasmestarille nostamalla mustiin nahkahansikkaisiin käärityt kädet lakeille.

Torvensoittaja seisoo kuistilla kaikkien muiden yläpuolella ja hänen hengityksensä elävöittää kuparista puhallinsoitinta. Ruumisauto ajaa hiljaisesti porttien läpi ja hohtaa vaahteroiden alta syksyistä aurinkoa.

Kyyneleet hohtavat sukulaisten silmissä, kuorolaulajat ovat vaiti. Vähän aikaa sitten ihmiset puhuivat kirkossa arki asioistaan puoliääneen mutta sitten keskusteleva parvi muuttui vakavammiksi yksilöiksi. Silloin oli aika sytyttää tuohukset. Ihmisten kylmissä sormissa syttyivät pienet tulet, kuin palavat kukat. Jokainen sai vuorollaan aikaa laittaa oman valkoisen ruusun arkun vieressä olevaan maljaan. Sotilasmerimiehet liikkuivat pareittain suorin liikkein. Pariskunnat ja perheet liikkuivat omana joukkonaan. Eräs vaari sanoi: “Nähdään kohta, Paavo!” Vankan miehen kohteliaan hymyn alta pursuivat kyyneleet hänen hyvästellessä kuolleen isänsä.

Nyt kaikki ihmiset ovat ulkona. He katsovat miten musiikin taiasta laivaksi muuttunut auto vie Paavoa näkymättömille merille. Kirkko on tyhjä. Ikonien hahmot kohdistavat katseensa kohti arkun alustalle unohtunutta seppelettä, joka on kudottu katajanoksista ja muistuttaa ankkuria.

Muutoksia

Katseeni häviää valkoisessa läpinäkyvässä kuutiossa, jossa seuraan musta pientä palloa. Pallosta menee musta viiva, jonka keskeltä kaksi muuta viivaa syntyy, ja joka haarautuu päädyssä. Huone, joka oli täynnä ääniä, kirjahyllyjä erikielisine kirjaimineen, mattoja, tuhansia sävelmiä sen uumenissa pidättävä piano, päivän ajasta ja valaistusta riippuvaisia väriä eri tasoilla muuttuu kaavaksi, on muuttunut kuutioksi. Ja minä – poltetuksi tulitikkumieheksi / tikku-ukko

Kaikki, mitä oli epäselvä, on muuttunut selkeäksi.

Sulhasen silmin näen lempeät piirteet, kun morsiushuntu lennähtää ylös. Tuhansista miljoonista lentävistä hiekkarakeista on rakentunut dyynit, joiden kovaa pintaa vastaan vaeltajan jalat saavat tukea. Sateen pisarat yhdistyivät joenvirraksi, jonka laineet keinuvat iäkästä kalastajaa veneessä. Tervetuliaishymyt ja yhteisöllisyyden tunne muuttuvat valkoiseksi savuksi, joka häviää seuraavan tuulen puskan kerä jättäen kyyneleet silmiin ja sattuva yksinäisyyden tunnen rintaan.

Määrittämätöntä muuttuu määrätyksi

Ajatusten näkymättömästä universumista keskusteluumme saapuvat avaruusalukset yhtä monta kuin sanoja, joita lausumme. Näiden virallisten edustajien rinnalla toimivat eleet, musiikki ja katseet, jokainen ylittää mahdottoman pitkiä etäisyyksiä tilassa ja ajassa omalla käsittämättömällä tavalla. Lumen peite kerrostalon pihalla on ihana, puhdas lista, pehmeä ja heleä, valkoinen turvallinen polygoni mustassa kosmoksessa. Sille tulee sen kävijän jalanjäljet, jolla oli päämäärä. Nousemalla sängystä määritän tila-aika suhteet omalla gravitaatiolla, vääristän tilaa, vaikutan ajan kulkuun.

Vaikea muuttuu helpoksi

Tuleva muuttuu menneeksi

Mahdollisuus muuttuu tarinaksi

Olisin voinut elää tuon naisen kanssa jo kolme vuotta, mutta olen elänyt yksin.

Kymmennet työhakemukset ja kielteiset vastaukset rakentavat matrixia, jossa asun ja josta haluaisin päästää eroon, vapauteen

Omakehu-hanke kerää tarinoita yhteiskunnan laidoilla eläviltä miehiltä, etupäässä Uudenmaan alueella. Niitä työstetään ammattilaisten avulla julkaistaviksi. Runouden ja räpin lisäksi luvassa on myös spoken wordia, proosaa ja esseistiikkaa.