Tänään tässä autossa ei ole ollut kovin paljon matkustajia. Yksi kettu oli tosin tullut aamulla autoon kun aamukäynnistäjä oli jättänyt etuoven auki. Kettu tai nykyisin niitä on kaksi vierailee varikolla säännöllisesti, kuljettajat antavat niille ruokaa ja sen vuoksi niistä on tullut aika kesyjä.

Kettu tarraa hampailla repusta kiinni jos kävelet ohi antamatta ruokaa. Ruuan suhteen repolaiset ovat tulleet nykyisin valikoiviksi, talvella niille kelpasi lähes kaikki mitä tarjottiin. Yhtenä päivänä olin ottanut evääksi ison lihapiirakan, oli minulla muutakin evästä mutta en uskonut että kettu haluaa salaattia tai porkkanoita. Päätin luopua lihapiirakasta, ketun anelevan katseen edessä. Hiukan siinä punnitsin, että kannattaako minun tarjota ketulle mitään koska tiesin, että siten siitä voi tulla joka aamuinen riesa, joka kerjää minulta ruokaa. Mittailin siinä katseella että kumpi meistä näyttää nälkäisemmältä ja kettu sai minut vakuuttuneeksi siitä, etten tarvitse tuota lihapiirakkaa tukkimaan verisuoniani ja kasvattamaan vyötäröäni. Luovuin piirakasta hiukan vastentahtoisesti. Iloisesti kettu nappasi piirakan suuhun suoraan kädestä ja luikahti samantien jonnekin linja-autojen väliin syömään. Tänä aamuna en heltynyt enää ketun anelevan katseen edessä vaan avasin matkustamon ovet, pyysin repoa poistumaan ja sanoin sille että viimeksi söit lihapiirakasta pelkän täytteen eikä mitään parempaa ole tänäänkään tarjolla, joten koeta pyytää vaikka myyriä ruuaksi.

Päivän ensimmäinen lähtö on 4:55. Aamu kulkee tutun kaavan mukaan ilman yllätyksiä. Kello 5:25 näen tutun naisen kävelemässä samalla tienpätkällä missä hänet voi nähdä arkisin menossa töihin, satoi tai paistoi. Vuoden ympäri. Tiedän suurin piirtein millä asuinalueella hän asuu, sen että hän menee töihin keskustaan ja aina kävelee noin kuuden kilometrin matkan. Nainen on ehkä melkein minun ikäiseni ja ajattelin että olisi mukava tutustua häneen. En tosin oikein tiedä miten. Hiukan vaikea päästä juttelemaan hänen kanssaan, koska hän ei juurikaan liiku busseilla. Täällä valtaosa meidän matkustajista on vakiomatkustajia, joten kaikki uudet kyytiintulijat jäävät helposti mieleen. Varsinkin viehättävät naismatkustajat. Aluksi kiinnitin oikeastaan huomioni siihen, että hänhän kävelee töihin joka arkipäivä kello viiden ja puoli kuuden välillä. Niin aikaisin ei yleensä näy vielä muita kävelijöitä. Eikä varsinkaan talvella räntäsateessa. Ei ketään muuta. Paitsi hän.

Tiedän, että naisella on tytär, sillä joskus he tulevat keskustasta kyytiin kauppakassien kanssa ja jäävät pois samalla pysäkillä. Oletan että nainen on sinkku, koska en ole nähnyt häntä koskaan kenenkään miehen kanssa. Yhtenä päivänä nainen ja hänen arviolta alle parikymppinen tytär tulivat kyytiini. Kauppakasseista päätellen he olivat menossa kotiin. Tervehdin heitä ja koitin heittää tilanteessa jotain hauskaa juttua. En kuitenkaan siinä tainnut kovin hyvin onnistua. Tai korkeintaan kiinnitin hänen huomionsa kömpelöllä yritykselläni. Sisään tullessaan hän ei saanut leimattua kunnolla matkakorttiaan painava kauppakassi kädessään. Yleensä siihen tarvitsee molemmat kädet, kun ostaa arvolla lipun ellei ole harjaantunut kortinlukijan käyttäjä. Sitä hän ei selvästi ollut. Nainen ärsyyntyi lisää, kun kortinlukija ei toiminut kunnolla. Noihin kortinlukijoihin on onnistuttu ohjelmoimaan sisään ominaisuus, joka ”vaistoaa” epävarmat käyttäjät ja se alkaa tempuilemaan enemmän, kun se tunnistaa tälläisen käyttäjän. Yritin heittää tilanteessa jotain nerokasta läppää ja sanoin hänelle, että ”noi laitteet on tosi syvältä ja poikittain. Joka päivä tekisi mieli repiä se irti tolpasta ja heittää tien luiskaan”, lisäten, että voisi auttaa jos potkaiset sitä. Nainen sai leimattua kortin ja kohtasin hänen vaikeasti tulkittavan katseensa, kun hän sanaakaan sanomatta käveli ohitseni. Jäädessään auton kyydistä pois molemmat kiittivät ja heiluttivat vielä kättä tervehdykseksi. Ehkä en ollut onnistunut mokaamaan pahasti omalla avauksellani.

Kävin pitkästä aikaa keskustan Prismassa ja huomasin että kaupan tuotevalikoima on juuri sopivan suppea tai laaja minulle. K-ketjujen kaupassa ärsyttää välillä kun jotain tuotetta löytyy kymmeniltä eri valmistajilta eikä tuotteita valikoidessa osaa päättää minkä ottaisi. Ottaisiko terveellisemmän ja kalliin vai halvemman ja epäterveellisen, joka jouduttaa minun ennenaikaista kuolemaani? En välttämättä ehtisi käymään kovin syvällisiä pohdintoja elämän isoista kysymyksistä jokaisen tuotteen kohdalla. Riittää, että valitsen otanko suuren säästöpakkauksen vai pienemmän. Tällä viikolla lapset on luonani, joten päädyn isoon säästöpakkaukseen. Olin hankkinut vielä S-bonuskortin, jotta voin maksimoida tämän arkisen ostosnautinnon.

Aluksi uudessa marketissa on aina hankaluuksia löytää haluamiaan tuotteita ja aikaa kuluu siihen, kun kävelee kauppaa edestakaisin koittaen löytää etsimäänsä. Kävelen Prisman korkeiden ja pitkien hyllyjen välissä etsien ruskeita papuja. Kuivattuja, eikä mitään valmiiksi keitettyjä, säilykepurkkiin ja mausteliemeen pakattuja. Tavallisesti joudun niitä hakemaan naapurikaupungin etnisistä ruokakaupoista, mutta jos niitä löytyy täältä niin olen valmis myymään sieluni S-ryhmälle.

Käännyn uuden hyllyn väliin. Ensimmäiseksi havaitsen ja tunnistan naisen tyttären hyllyjen välissä nojailemassa ostoskärryyn. Hän näpelöi matkapuhelinta. Mietin, että onko hän lähtenyt yksin kauppaan. Samassa tajuan naisen seisovan vieressäni selin, etsien jotain hyllystä. Vaikka olen ajatellut, että jos kohtaan naisen jossain niin menen juttelemaan hänelle ja koitan tehdä tuttavuutta. Tilanne on kuitenkin yllättävä, enkä ole valmistautunut kohtaamaan ketään, joten en saa suutani auki. Lisäksi minulla on päässäni kuulokkeet, joista kuuntelen suoratoistopalvelusta musiikkia, jonka lisäksi nykyisin joutuu pitämään yleisilläpaikoilla maskia.

Olen niin täydellisesti eristäytynyt ympäröivästä maailmasta, etten siinä tilanteessa pysty tekemään muuta kuin ottamaan naisen vierestä hyllystä kuivattuja papuja ja poistumaan paikalta. Papujen löytymisen ilo hautautuu siihen pettymykseen, etten pystynyt käyttämään tilaisuutta hyväkseni. Ainoa valonpilkahdus on, että käymme nykyisin samassa kaupassa ostoksilla. Mahdollisuudet kohdata hänet ovat paremmat kuin ennen.

Omakehu-hanke kerää tarinoita yhteiskunnan laidoilla eläviltä miehiltä, etupäässä Uudenmaan alueella. Niitä työstetään ammattilaisten avulla julkaistaviksi. Runouden ja räpin lisäksi luvassa on myös spoken wordia, proosaa ja esseistiikkaa.