Valtionyhtiöt ovat outolintuja valtion virkakoneiston ja markkinoiden välissä. Ne jaotellaan karkeasti kolmeen ryhmään sen mukaan, mitä niiltä halutaan: peruspalveluita, strategista osaamista vai osinkoja valtion kassaan.

Monet valtionyhtiöt ovat entisiä valtion laitoksia. Esimerkiksi Posti- ja telelaitos yhtiöitettiin vuonna 1993. Tämän seurauksena syntynyt Sonera haki kasvua muun muassa ostamalla yli neljällä miljardilla arvottomaksi osoittautuneita umts-lupia Saksasta. Vuonna 2003 se fuusioitui ruotsalaisen Telian kanssa.

Postin jakaminen puolestaan siirtyi Posti Oyj:n, nykynimeltään Posti Groupin­ hoidettavaksi. Yritys on tehnyt satojen miljoonien tappioita esimerkiksi ostaessaan ulkomaisia logistiikka­yrityksiä. Yrityskauppojen tappioita ja kotimaan yritystoiminnan huonoa kannattavuutta on viime aikoina yritetty paikkailla irtisanomalla työntekijöitä sekä heikentämällä jäljelle jääneiden työehtoja.

Yhtiöittäminen ja markkinaehtoisuus saattavat ajaa valtionyhtiön oman edun ja valtion edut vastakkain. Posti- ja telelaitoksen tapauksessa on yhtiöittämisen jälkeen käynyt juuri näin, Aalto-yliopiston ja Jyväskylän yliopiston yhteinen tutkijaryhmä toteaa.

”Jos poliittiset tavoitteet ovat ristiriidassa valtionyhtiön omien tavoitteiden kanssa, seurauksena on usein kohuja ja heikentynyt toimintakyky”, kommentoi tutkimusryhmään kuuluva Zeerim Cheung Aalto-yliopistolta.

”Valtion putiikeilla on välillä jonkinlainen palvelutehtävä. Esimerkiksi Postilta ihan lakisääteisesti odotetaan markkinakannattavuutta laajempaa palvelun kattavuutta”, toteaa puolestaan yhteiskuntapolitiikan sekä filosofian dosentti Teppo Eskelinen.

Eskelisen mukaan on paikallaan kysyä mitä peruspalveluita tuottavilta yhtiöiltä pitää yleensäkään vaatia näiden peruspalveluiden lisäksi.

”Yhtiömalliin sisältyy oletus, että sieltä tulee myös tulosta. Kun valtionyhtiö kohtaa markkinat, aletaan helposti toimia muiden suuryritysten tapaan, esimerkiksi kehittämään kasvustrategioita ja uusia aluevaltauksia.”

 

Palveluiden tarjoaminen koko maahan on usein kallista. Taloudellisesti kannattamattomia palveluita rahoitetaan usein taloudellisesti kannattavien palveluiden tuotoilla.

Esimerkiksi postinjakelun ja junaliikenteen kaltaisten peruspalveluiden kilpailulle avaamisesta seuraisi, että valtion niskaan jäisivät vastuut ja kannattamattomat palvelut samalla kun kannattavat reitit  – ja voitot – menisivät yksityisille yrityksille.

Eskelisen mukaan tällaisten valtionyhtiöiden palveluja ei kuitenkaan voi suunnitella pelkän taloudellisen kannattavuuden näkökulmasta.

”Näitä yhtiöitä ja palveluita pitäisi ajatella osana isompaa poliittista kuvaa, jossa valtio ohjaa muun muassa infra- ja verotusratkaisuilla esimerkiksi liikennejärjestelmää.”

Pitäisikin kysyä, miten valtio-omisteisuutta voisi käyttää haluttuun muutokseen.

”Yksityistämiskeskustelu pyörii välillä tällaisen ikuisen nykyisyyden näkökulman ympärillä. Lähtökohtana pitäisi olla haluttu yhteiskunnallinen muutos – tässä tapauksessa esimerkiksi hiilettömämpi liikenne – ja se, miten yksityistäminen vaikuttaa siihen tavoitteeseen.”

Valtionyhtiö on määritelmällisesti sellainen yhtiö, josta valtio omistaa vähintään 50,1 prosenttia, joka puolestaan takaa enemmistömääräysvallan yhtiössä. Tähän määräysvaltaan liittyy kuitenkin ongelma: kuka lopulta johtaa näiden yhtiöiden toimintaa.

Osakeyhtiössä operatiivinen johto toimii osakkeenomistajien siunauksella. Valtion omistamissa yhtiöissä poliitikkojen pyrkimykset ohjata yrityksen toimintaa otetaan kuitenkin vastaan hyvin ristiriitaisesti. Esimerkiksi kehitysministeri Heidi Hautala painostettiin eroamaan vuonna 2013 hänen varoitettua Suomen jäänmurtajakaluston omistanutta ja arktisen alueen öljynporauksesta lisäansioita tavoitellutta valtionyhtiö Arctia Shippingiä tulevasta yhteenotosta ympäristöjärjestöjen kanssa. Jälkikäteen tarkasteltuna imagoriskin voi todeta realisoituneen ja arktisilla alueilla operoiminen osoittautui varoitusten mukaisesti taloudellisesti kannattamattomaksi.

”Omistajaohjaushan tarkoittaa juuri sitä, että valtio-omisteisuus mahdollistaa poliittisen ohjauksen. Mutta kun sitä käytetään, niin se koetaan sietämättömäksi yhtiön asioihin puuttumiseksi. On ihan poliittisesta tahdosta ja ideologiasta kiinni, miten aktiivisesti ja minkälaisiin tarkoituksiin ohjausvaltaa käytetään. Viime aikoina on ollut vallalla sellainen markkina-ajattelu, että valtion ei tule ’puuttua’ omistamien yritystensä toimintaan”, Eskelinen toteaa.

”En sano tätä sillä, etteikö omistajan mikromanageeraus voisi olla oikeasti ongelmallistakin, mutta on eri asia omistetaanko ohjaus- vai sijoitusmielessä”, Eskelinen jatkaa.

Valtion perustoimintojen yhtiöittämisen ja yksityistämisen voi nähdä osana prosessia, jossa  valtion roolia hivutetaan hiljakseen sivuun yhteiskunnan perustehtävien hoitamisesta.

”Hiljainen vallankumous tapahtui jo 1990-luvulla. Silloin valtionvarainministeriön valta kasvoi ja otettiin käyttöön markkina-ajattelu valtionyhtiöiden osalta, uudet johtamisopit ja kehysbudjetointi. 2000-luvun puolella seurasi puolestaan valtion tuottavuusohjelma. Kokonaan valtio ei toki yritykseksi muutu, mutta Juha Sipilän hallitus yritti keskittää valtaa yritysten tapaan.”

Samalla on herännyt keskustelua valtion roolista ylipäätään.

”Markkinat hoitavat oman tonttinsa, mutta onko valtio enemmän kuin markkinat? Valtionyhtiöillä on aikoinaan haettu nopeampaa teollistumista kuin mihin markkinat olisivat pystyneet, tasattu alueiden välisiä elintasoeroja ja pidetty huolta investointiasteesta ja sitä kautta työllisyysasteesta. Nämä kaikki ovat markkinoille vähän työläitä tavoitteita”, Eskelinen avaa.

Valtionyhtiöt ovat siis olleet teollistuvan, aluepolitiikkatietoisesti kehittyvän hyvinvointivaltion poliittisia välineitä.

”Jos kysytään, onko valtion ’järkevää’ omistaa yhtiöitä, niin se ’järki’ ei liity kykyyn hoitaa markkinoiden hommia vaan siihen, mitä markkinat eivät hoida. Laajasti siis poliittiseen visioon. Valtionyhtiöt on yksi väline tällaisen vision tavoittelussa.”

Lähitulevaisuuden Suomessa Eskelinen näkee valtion tavoitteiden liittyvän edelleen investointiasteen ylläpitämiseen, mutta ennen kaikkea yhteiskunnan muutokseen.

”Ekologinen kriisi vaatii taloudessa enemmän suunnittelua, niin pahalta kuin tuo sana voi joihinkin korviin kuulostaa.”

Tähän tarpeeseen valtionyhtiöt voivat olla hyviä työkaluja, jos niitä vaan maltetaan käyttää.