Anne Isomursun ja Tuomas Jääskeläisen vuonna 1998 ilmestynyt Helsinki graffiti on ensimmäinen suomalaista graffitikulttuuria käsitellyt kirja. Kirjan ilmestyessä graffitia oli nähty Suomessa 15 vuoden ajan ja teoksen molemmat painokset myytiin loppuun nopeasti. Uusia painoksia ei tuon jälkeen tehty ja sittemmin  kirjaa ei ole juurikaan käytettynä liikkunut. Nyt 25 vuotta myöhemmin teoksesta ilmestyi uusi ja uudistettu laitos. Uudistettua laitosta voi pitää kulttuuritekona jo pelkästään sen takia, että se tarjoaa nyky-yleisölle vilkaisun suomalaisen graffitikulttuurin alkuhämärään.

Isomursun ja Jääskeläisen teos tarjoaakin kiinnostavan katsaukseen kulttuuriin, joka on kirjaimellisesti näkyvä, mutta samalla myös monin tavoin sulkeutunut. Kirjan tekijät ovat löytäneet tasapainon skenepuheen ja asiatekstin välillä, ja teos on melko suuren yleisön luettavissa samalla, kun se puhuttelee maalaajia itseään.

Maalaajien ääni ja kiinnostukset sekä arvostukset kuuluvat juuri sellaisina kuin ne olivat kirjaa tehdessä, ja ovat pitkälti yhäkin. Vastapainon maalaajien äänelle tarjoavat tutkijanuraansa sittemmin jatkaneen Isomursun pari vuotta aikaisemmin tarkastettuun pro gradu -tutkielmaan tukeutuvat tekstit, joiden katse on hieman ulkopuolisen.

Huomiolle pantavaa on, kuinka hyvin kirjassa esitetyt ajatukset ovat kestäneet aikaa ja äkkiseltään raflaavan tuntuisetkin huomiot ovat pysyneet relevantteina. Ääneen päässeistä maalaajista osa on myös pysynyt aktiivisena samalla nimellä näihin päiviin asti. Esimerkiksi kirjan tekemisen jälkeen lukuisia näyttelyitä järjestäneiden Egsin ja Actonin puheenvuoroissa kuuluu kyllä kulunut 25 vuotta, mutta tietenkin ajan kulumisen sopiikin niin kuulua mielipiteissä kuin näkyä taiteessakin.

Ihana luvattomuus

Luvattomat maalaukset kuuluvat graffitikulttuuriin erottamattomasti, ja tästä Egs muistuttaa lukijaa kirjan ensisivuilla: ”Luvallista graffitia ei ole. Graffiti on luvaton.” 

Sittemmin graffiti on näkynyt museoissa ja gallerioissa sekä luvallisissa paikoissa. Silti jännite yhteiskunnan sääntöjen ja luvattoman graffitin välillä on yhä olemassa. Tuon luvattomuuden romantisointi näkyy myös siinä, kuinka alkuperäistä Helsinki graffiti -kirjaa on hehkutettu ”Akateemisen kirjakaupan historian varastetuimpana kirjana”. Löysipä tämä hehkutus tiensä Helsingin Sanomien julkaiseman arvion otsikkoonkin, mikä on tavallaan ihan odotettua. Ristiriidat ja haastajuus kiinnostaa yleisöä. Vastareaktiona luvattomuudelle seuraa vastatoimia viranomaisilta ja näiden toimien sopivuudesta käydään keskustelua myös kirjan sivuilla. Samalla, kun viranomaisten ja vartijoiden ja muiden asiaan liittyvien ylilyönnit ja tuomittujen korvausten kohtuuttomuus oikeuttavat tietenkin kritisoinnin, niin ei näistä vastareaktioista tule yllättyä. 

Samoihin aikoihin Helsinki graffitin ilmestymisen kanssa Helsingissä käynnistettiin Stop töhryille -kampanja, joka toi niin sanotun nollatoleranssin kaikkea katutaidetta kohtaan. Luvattomat maalaukset poistettiin nopeasti vaikka pyhäpäivänä ja hinnasta välittämättä. Myös ennen kampanjan alkua maalatut luvalliset graffitit poistettiin Kulosaaren melumuurin ja Pasilan kaltaisista paikoista. Kiinni jääneille maalaajille tuomittiin hurjia korvausvaatimuksia ja usein vartijat myös pahoinpitelivät maalaajiksi epäilemiään kiinniotettuja. 

Ajat muuttuvat ja eivät

Vuonna 2008 kuopatun Stop töhryille -kampanjan jälkeen on Suomessa nähty suoranainen katutaidebuumi. Silti, Helsinki graffitin päivitetyn laitoksen ilmestyessä puhe vartijoiden kovenevista otteista maalaajia kohtaan on lisääntynyt. Odotettavissa tuskin on samanlaista hävitystä kuin vuosina 1998–2008, mutta kenties historian heiluri on aloittanut matkan kohti tiukempaa linjaa. Tällä kertaa vartiointiliikkeiden, virkavallan ja poliisien edessä ovat kuitenkin teini-ikäisten maalaajien lisäksi aikuiseksi kasvaneet maalaajat, jotka tuskin hyväksyvät samanlaista mielivaltaa kuin mitä edellisellä kierroksella nähtiin. Kenties mediakin on oppinut jotain aiemmasta.

Lukuisien ennennäkemättömien kuvien ohella kiinnostavan lisän päivitettyyn laitokseen tuo Helsingin kulttuurista vastaavan apulaispormestari Paavo Arhinmäen teksti. Arhinmäki tarkastelee graffitia poliitikon ja virkamiehen aseman ohella myös maalaajana. Poliitikkona Arhinmäki piti yllä keskustelua Stop töhryille -kampanjan ongelmista ja sen yhteydessä tehdyistä ylilyönneistä. Kaupunginvaltuutettuna hän teki valtuustoaloitteen, jonka hyväksymällä Helsingin kaupunginvaltuusto päätti lopettaa kymmenen vuotta jatkuneen nollatoleranssihankkeen. Ehkä jollain tavalla sopivasti muutamaa kuukautta ennen kirjan ilmestymistä Arhinmäki onnistui jäämään kiinni kannu kourassa junaradan varrelta Vantaalla.

Anne Isomursu & Tuomas Jääskeläinen: Helsinki graffiti. 190 sivua. Parvs 2023.