Kaikki muistamme, kuinka loukkaantunut kokoomuksen puheenjohtaja Petteri Orpo oli, kun vaalien alla Sanna Marin viittasi kokoomuksen ja Perussuomalaisten mahdollisesti muodostamaan hallitukseen sinimustana hallituksena. Sininen ja musta ovat tunnetusti 1920-30-luvuilla toimineen ja avoimen fasistisen Lapuanliikkeen sekä sitä 30-40-luvuilla seuranneen Isänmaallisen kansanliikkeen tunnusvärit. Kun Orpon hallitus äänesti natsivitseillä hauskuuttaneen ja äärioikeiston kinkereihin osallistuneen elinkeinoministeri Vilhelm Junnilan luottamuksen puolesta, tuli Orpo lopullisesti oikeuttaneeksi tuon nimityksen hallitukselleen. Orpo valitsi sinimustan hallituksen.

Ei kukaan tietenkään sano, että Orpo tai hänen hallituksensa kansanedustajat olisivat silkkoja natseja koko porukka. Heitä ei vaan häiritse seistä samassa rintamassa moisen, tai moisten kanssa. Tätä linjausta voisi pitää äärimmäisen kyynisenä. Tässä kohdassa voisi myös muistuttaa Hannah Arendtin ajatuksesta pahuuden banaaliudesta. Seuratessaan natsi-Saksan keskitysleirijärjestelmän suunnitelleen Adolf Eichmannin oikeudenkäyntiä Arendt ymmärsi, että poikkeusoloissa ihmiset mukautuvat ympäristönsä julmuuteen, vaikka teot, joihin he näin osallistuvat olisivat vastoin heidän omia lähtöarvojaan. En toki tässä rinnasta Junnilaa tai hänen luottamuksensa puolesta äänestäneitä Eichmanniin, mutta sama banaalius ja pyrkyryys taustalta saattaa löytyä.

Ja siis. Junnila on toistaiseksi selittänyt kaikki natseilla, Adolf Hitlerillä, Holokaustilla, Ku Klux Klanilla ja kansallissosialismilla flirttailevat ulostulonsa vitseiksi. Hän ei ole kuitenkaan millään tavoin pyrkinyt avaamaan sitä, mikä näissä hänen ”vitseissään” on sitä huumoria ja miten ne vitsit heijastuvat hänen omaan ja edustamansa viiteryhmän arvoihin. Natsit itsessään vitsin aiheena eivät ole lähtökohtaisesti ongelma. Esimerkiksi Pertti Jarlan Fingerporeissa on toistuvasti natsivitsejä, mutta tyhmemmällekin lukijalle on selvää, että Jarla nauraa natseille, ei heidän kanssaan. Sama homma (lähes kaikkien) Hitler kuulee -videoiden kanssa. Koska Junnila ei ole avannut mitä hän on näillä lukuisilla natsikaskuillaan halunnut sanoa, on meidän ehkä oletettava, että hän on tarkoittanut juuri sitä, mitä hän on sanonut. 

Natseja, onko heitä?

Natseista on muodostunut ihan ymmärrettävästi melko myyttinen joukko, jotka edustavat jopa ylimaallista pahuutta. Jopa kirjailijalegenda Norman Mailer selitti Adolf Hitlerin pahuuden demoonisena ja ylimaallisena viimeiseksi jääneessä Adolfin linna -teoksessaan. Itse olisin taipuvainen uskomaan pahuuden hyvinkin maalliseen ja inhimilliseen olemukseen ja sikäli pidän Hannah Arendtin arviota banaalin arkisesta pahuudesta uskottavampana. 

Moni kuitenkin selittää, että eihän meillä Suomessa mitään natseja ole. Natseja oli heidän mielestä vain ja ainoastaan Kolmannessa valtakunnassa, he johtivat valtiota ja aloittivat toisen maailmansodan sekä perustivat keskitys- ja tuhoamisleirit. Tässä ei-oikeita-natseja-selityksessä on se ongelma, että siinä henkilön natsiuus perustuu ainoastaan tiukasti rajattuihin tekoihin, ei ideologiaan. Kansallissosialismi on kuitenkin ideologia ja kyllä ihminen voi sitä kannattaa, vaikka valtaan ei olisikaan päässyt. Kotoisilla natseillamme ei vielä ole valtaa toteuttaa kaikkea haluamaansa, mutta ei se ideologiaan tai halun puutteeseen liity, ainoastaan työkaluihin.

Ja kyllä Suomessa siis löytyy henkilöitä, jotka ihan vilpittömin mielin esittävät itsensä kansallissosialisteiksi. Vilhelm Junnila on kieltänyt itse olevansa moinen, mutta hän on ainakin esiintynyt näiden henkilöiden järjestämässä tilaisuudessa ja hän on viljellyt runsain mitoin vitsihuumoria, joka lyö silmää sinne vähintäänkin hieman natsahtavan ajatusmaailman suuntaan. Ja tunnetusti se, millaisia vitsejä kerromme, kertoo meistä itsestämme.

Perussuomalaisten leiristä myös toistuvasti kerrotaan, että ne ehdat suomalaiset natsit – Pohjoismainen vastarintaliike ja vastaavat – vihaavat Perussuomalaiset-puoluetta palavasti. Näin saattaa hyvinkin olla. Toisaalta, millään toisella puolueella ei ole sattunut niin usein erilaisia natsivahinkoja ja kohtaamisia yhteisissä tilaisuuksissa. Eli yhteistä kosketuspintaa löytyy ja ainakin hauskaksi koetun huumorin varjolla niitä umpirasistisia ajatuksia saa viljellä ilmeisen vapaasti ilman huolta seuraamuksista. Ja ulkopuolisille hyvin triviaaleistakin vaikuttavista tulkintaeroista syntyneet skeneriidat ovat tunnettu ilmiö, mutta riita itsessään ei vielä tarkoita, etteivätkö riitelijät saattaisi olla jokseenkin samassa nurkassa – aste-erot ja sopivaksi koettujen työkalujen valikoimat sitten vaihtelevat.

Pitääkö ministerin olla toimintakykyinen?

Petteri Orpon hallitus sai siis eduskunnan melko poikkeuksellisessa äänestyksessä turvattua Vilhelm Junnilan luottamuksen. Vahinko on kuitenkin jo tapahtunut. Uutiset Junnilan huumorintajusta ovat levinneet maailmalle ja nyt meillä on elinkeinoministeri, jota ei voi lähettää ulkomaille ja joka ei oikein voi ottaa ulkomaisia delegaatioita vastaan. Monien kotimaistenkin firmojen edustajat saattavat karsastaa moisen hahmon seurassa näyttäytymistä. Onko moinen ministeri sitten kykenevä suoriutumaan tehtävistään? Kenties hän kelpaa turkis- ja turvetuottajille, mutta tuskin hän kauhean hyvin kykenee tehtävistään suoriutumaan.

Hallituksen toimintakyvyn heikkeneminen eivät myöskään rajaudu pelkästään ministeri Vilhelm Junnilaan. Epäilemättä pääministeri Orpo pääsee kertomaan kaikissa ulkomaisten kollegoiden tapaamisissa Junnilan erikoisesta huumorista ja kenties hän joutuu selittämään erillishakaristin ja erillishuumorin kaltaisia käsitteitä. Ja saattaa olla, että kysymyksiä ja tiedusteluja esitetään muillekin ministereille ja edustajille. Tämä tuskin helpottaa töiden tekemistä.

Harvoin on myöskään nähty tilannetta, jossa hallituskumppanit äänestävät ministerin luottamusta vastaan kahdeksan päivää ministerin valojen vannomisen jälkeen. Hallitukseen kuuluvan Ruotsalaisen kansanpuolueen edustajista yksikään ei Junnilalle tukeaan antanut. Toisaalta on ylipäätään poikkeuksellista, että Suomen hallitus joutuu mittaamaan sen, kuinka paljon natsivitseillä eduskuntaan surffailleeseen ministeriin luotetaan. Eli historiallista menoa kaiken kaikkiaan. Historiallisen pitkäksi venyneiden hallitusneuvotteluiden päälle tämä ei varsinaisesti vala uskoa siihen, että Orpon hallitus olisi erityisen toimintakykyinen. Mutta onko se pitkän tähtäimen toimintakyky edes tavoite?

Orpon valinta

Kokoomus ei useinkaan näyttäydy puolueena, jolla olisi erityisen väkeviä ideologisia arvoja. Nimensä mukaisesti puolue kokoaa kattonsa alle monenlaista porukkaa ja siellä viihtyvät niin konservatiiviset kypäräpapit kuin libertaarit objektivistitkin. Yhteinen arvo, tai tavoite näyttäisi löytyvän rahasta. Ja erityisesti rahan kanavoimisesta omille tuki- ja kenties hieman myös kannattajajoukoille.

Nyt näyttäisi suuresti siltä, että kokoomukselle raha on merkittävästi suurempi arvo kuin vaikka ihmisarvo.

Kun Jussi Halla-aho kannattajineen toteutti vuonna 2017 nuivan palatsivallankumouksensa Perussuomalaisissa, totesi Petteri Orpo, ettei moinen puolue sovi hänen kokoomuksensa kanssa samaan hallitukseen. Tuolloin Orpo linjasi puolueensa periaateohjelmaseminaarissa että ”Mikään määrä pragmaattisuutta ei saa ajaa meitä törmäyskurssille perusarvojamme vastaan. Maailmanhistoriasta löytyy karmaisevia esimerkkejä seurauksista, kun perusarvoja aletaan nakertaa”. Seurasi Perussuomalaisten hajoaminen ja Timo Soinin porukka jäi Juha Sipilän hallituksen kumileimasimeksi Halla-ahon Perussuomalaisten siirryttyä oppositioon.

Sittemmin Orpon mietteet ovat muuttuneet. Nyt hän sai Perussuomalaisista hallituskumppanin, joka suostuu hurjiin leikkauslistoihin. Juhlapuheen perusarvot eivät paljoa paina, kun kerrankin kokoomus voi rymsteerata sote- ja työmarkkinapolitiikkaa yhtä armottoman hallituskumppanin kanssa. Tämän leikkauspolitiikan kerrotaan toki elvyttävän taloutta ja vaikka suorat hyödyt satavat rikkaiden lautasille, uskotellaan muille että muruset ropisevat lopulta myös pöydän alla kyhjöttävälle kansalle. Tutkimukset eivät tätä trickle down -teoriaa tue.

Kaiken käydyn keskustelun, sekoilun ja kaaoksen keskellä Orpon sinimustaa hallitus ei siis vaikuta erityisen toimintakykyiseltä enkä löisi vetoa pitkäikäisyydenkään puolesta. Tosin voi hyvin olla, että kokoomuksen puoluetoimistolla on tämän arvio tehty jo hyvissä ajoin. En yllättyisi ollenkaan, jos kesälomien jälkeen Orpo runnoisi sosiaaliturvaa ja työmarkkinoita koskevat tuhoami.., ei kun siis uudistuspaketit nopeutetussa tahdissa läpi ja sen jälkeen hallitus joutaakin kaatua. Eihän se kaunista olisi ja moni varmasti närkästyisi (eivätkä persut vähiten), mutta tarkoitus pyhittää keinot, eh?

Hinta näistä leikkauksista ja työntekijöiden oikeuksien mittavista supistamisista on kokoomukselle sitten se, että Petteri Orpon hallitus tullaan muistamaan sinimustana hallituksena. Kokoomus voi varautua jo tässä vaiheessa sille, että moinen perintö ei unohdu ihan hetkessä.