Nälkälakon jälkeen, osa yksi

Ennen nälkälakkoa kysyin lapsiltani, muistavatko he, kuinka olen ollut joskus pitkiäkin aikoja syömättä. Kysyn, miltä se heistä tuntui. Lapset kertovat niiden olleen ihan ok-juttuja, joten kerron heille nälkälakkosuunnitelmasta. Puhumme yhdessä siitä, onko ajatus protestista pelottava tai muuten epämieluisa. Lapseni sanovat, että heille sopii, että osallistun lakkoon. Jännitän sitä, miten he sopeutuvat tapaamaan minua joka päivä Kansalaistorilla. Myöhemmin Töölönlahden leikkipaikasta tulee heidän mielipuistonsa, jossa he vaativat saada käydä usein myös protestin jälkeen. Arvostan lasteni isän tukea suunnattomasti.

12 päivää kestäneen nälkälakon aikana Kansalaistori tuli tutuksi niin nälkälakkolaiselle kuin hänen lapsilleenkin.

Läheiseni suhtautuvat protestiin eri tavoin. Osa on hyvin kriittisiä, osa on huolissaan terveydestäni. Osa ei sano mitään. Jotkut tulevat tervehtimään Kansalaistorille, moni lähettää viestejä. Osa ei lähetä tai tule. Minua mietityttää, pidetäänkö minua liian radikaalina, myös muuten kuin läheisteni silmissä. Pelkään urani ja elantoni puolesta. Olen kuitenkin niin turhautunut hallituksen teoista – tai niiden puutteesta – että pidän protestia tarpeellisena koitui siitä minkälainen maine hyvänsä. Olen paneutunut parin vuoden ajan ilmastotieteeseen ja ymmärtänyt kriisin niin hirvittäväksi, etten voi vain seurata sivusta, kun mitään ei tapahdu. 

Kansalaistorilla minua ei vaivaa niinkään syömättömyys tai väsymys kuin ärsykkeiden jatkuva tulva ja ihmisten syvä pahoinvointi. Torista ei tule ikinä hiljainen tai pimeä. Nukun alkuun todella huonosti. Päivisin teltassa käy lukuisia vieraita, joista suuri osa kaipaa kuuntelijaa henkiselle pahoinvoinnilleen. Alkuun olen aivan auki kaikille kohtaamisille ja huomaan uupuvani. Alan rajata sitä, kuinka paljon huomiota ja myötätuntoa osoitan niille, jotka eivät puhu ilmasto- tai ympäristökysymyksistä, jotta pystyn keskittymään haastatteluihin ja aiheeseen liittyviin keskusteluihin. Saan tässä onneksi tukea Elokapinan yhteisöltä, joka päivystää tapahtumateltassa meidän nälkälakkolaisten kanssa.

Koen lämpöä ja iloa etuoikeudestani saada tehdä ilmastotoimintaa. Nälkälakko ei ole helppo protestimuoto, mutta saamme ilmastokysymyksiä esiin mediassa ja kadulla paremmin kuin pitkään aikaan ja ilmastotoimintayhteisö tuntuu myös saavan kannattelua ja nostetta pitkäkestoisesta toiminnasta. Aamuisin nousen teltasta ja sen ulkopuolella tapahtumateltassa on vastassa hymyileviä kasvoja: ne tyypit, jotka ovat valvoneet meidän untamme. Olen liikuttunut tuesta, välittämisestä ja huolenpidosta. Elokapina on minulle rakastava, vahva ja ihmeellinen yhteisö.

Hallitus ei reagoi protestiimme. Se ei yllätä minua vaan osoittaa entistä vahvemmin, kuinka kaukana ilmastopuhe on ilmastoteoista. Jään miettimään, mikä hallituksen saa toimimaan, jos edes nälkälakon kaltainen radikaali kansalaistoiminta ei herätä lähtemään keskusteluun. Olen huolissani yhteiskunnasta ja maailmasta, jossa lapseni tulevat elämään.

Elokapina tekee jatkossakin väkivallatonta kansalaistottelemattomuutta luodakseen poliittista painetta. Nälkälakko loppui, mutta toimintamme jatkuu niin kauan kunnes siitä tulee tarpeetonta: näillä näkymin valitettavan kauan ja radikaalisti mutta rakkaudella.

Elina Kauppila oli elokuussa 12 päivää nälkälakossa eduskuntatalon edustalla, Kansalaistorilla. Kauppila ja muut Elokapina-liikkeen nälkälakkolaiset vaativat maan hallitukselta konkreettisia ympäristötekoja puheiden sijaan. Nälkälakon aikana kirjoitettuja blogitekstejä pääset lukemaan täältä.

Avatar