Takaisin kaappiin
Blogin kirjoittaja joutui palaamaan komeroon muutettuaan kumppaninsa kanssa arabian niemimaalle. Blogi yhdistää faktaa ja fiktioita yhteisestä elämästä sekä kokemuksista ja matkailusta Lähi-Idässä.
Kerään astiat ruokapöydältä aamiaisen jäljiltä ja kannan ne keittiöön. Painava juomalasi lipeää kädestäni ja putoaa kolisten lautaskasan päälle, kun ladon astioita altaaseen.
”Voi perkele.”
Tuntuu, että tänään mikään ei pysy käsissäni, vaan kaikki valuu lentohiekkana sormien välistä. Lasi säilyi ehjänä. Ruiskaisen pullosta pesuainetta ja lasken kuumaa vettä päälle. Katselen, kuinka puhtaan valkoinen vaahto syntyy kuin tyhjästä ja valtaa koko altaan. Napajäätikkö ei sula, vaan kohoaa kohti taivasta. Työnnän kädet hitaasti tulikuumaan veteen. Miten aavemaiselta tuntuukaan ujuttaa ne valkoisen hattaran läpi syvälle veteen.
Sormia alkaa pistellä.
Leikittelen ajatuksella, että tiskiharja, jonka painan veden alle, on Matthew Hedgesin pää. Kuvittelen hänet vesikidutuskammioon ja sen, miten hänet painetaan pinnan alle. Miten muuten näissä hukutusasioissa yleensä toimitaan? Painetaanko kidutettava hartioista vai päästä kiinni pitäen upoksiin? Ja millä konstilla varmistetaan se, ettei kidutettava vahingossa huku?
Tai noh, tekevälle sattuu, vahinkojakin.
Kuvittelen lisää. Miltä minusta itsestäni tuntuisi, kun pää runnotaan veden alle, kun happi loppuu, kun silmissä sumenee ja lopulta keuhkot ovat räjähtämispisteessä? Vai käykö hukkuessa edes niin? Ovatko mielikuvani vain tv-sarjojen luomia harhoja? Ja tuleeko tukehtuessa juuri ennen kuolemaa ihana euforia? Mene ja tiedä. Kiinnostaisi kyllä tietää, nostavatko kiduttajat pään pinnalle vasta siinä vaiheessa, kun taju lähtee ja euforia on jo koettu vai juuri hetkeä ennen sitä? Se se vasta kidutusta olisi, jos laitettaisiin kestämään tukehtumisen tuskat yhä uudelleen ja uudelleen, ja aina kun euforia on lankeamassa päälle, kiskaistaisiin pinnalle. Kuinkahan monta tahtia tuollaista rumbaa tarvittaisiin, jotta minä tunnustaisin mitä tahansa?
Matthew Hegdes on brittiläinen opiskelija, tohtorikoulutettava, joka matkusti Emiraatteihin kuusi kuukautta sitten toukokuun alussa tekemään väitöstutkimukseensa liittyviä haastatteluja. Ne koskivat maan ulkopolitiikkaa ja turvallisuusstrategiaa. Hedges tutkii Lähi-Idän politiikkaa, paikallisten hallintojen ja asevoimien välisiä suhteita sekä heimokulttuureja.
Hänet pidätettiin Dubain kansainvälisellä lentokentällä, kun hän oli lähdössä takaisin kotiin. Ilman selityksiä, ilman, että pidätyksen syytä kerrottiin hänelle.
Hän on ollut pidätettynä ja eristettynä siitä asti. Hänen oikeuksiaan tavata asianajajaa tai vaimoaan on rajoitettu; brittiläiset viranomaiset ovat päässeet tapaamaan häntä kahdesti, vaimo vain kerran. Britanniassa ulkoministeri Jeremy Huntia myöten kaikki ovat olleet huolissaan hänen mielenterveydestä, mutta diplomaattisilla neuvotteluilla ei saatu puoleen vuoteen mitään aikaan.
Sitten Emiraattien hallitus keksi väittää Hedgesin olevan tiedustelupalvelu MI6 vakooja.
Hedgesin vaimo Daniela Tedaja puolestaan syytti brittiläisiä viranomaisia ja diplomaatteja. Vaimon mukaan nämä eivät tehneet tarpeeksi hänen miehensä vapauttamiseksi.
Marraskuun lopussa puolen vuoden piinan jälkeen Matthew Hedgesille langetettiin elinkautinen tuomio istunnossa, joka kesti alle viisi minuuttia ja jossa ei ollut edes asianajajaa läsnä. Hänet vapautettiin kuitenkin marraskuun 26.; Brittien ulkoministerin Jeremy Huntin lobbaus ja kansainvälinen painostus tuottivat lopulta tulosta.
Katson syvälle altaaseen. Valkoinen vaahto on poissa. Tuuliko sen vei vai onko se lionnut haljuun veteen?
Ajatukseni haalenevat kuin tiskivesi. Ne valuvat alas viemäriin, Hedgesin tapauksesta omiin opintoihini. Hedges on ehkä sankari. Minä olen pelkuri. Pelkuri, joka ei uskalla tuoda edes tutkimuskirjallisuutta rajan yli. Oma kirjoittamisen alaan kuuluva tutkimukseni käsittelee kirjoittamista syrjinnän, alistamisen tai vainon kohteena. Konkreettisesti tarkastelen kirjoittamista homona ja homoudesta maassa, jossa homoseksuaalisuus on rikos ja homot vainon kohde.
Viime viikkojen projektini on ollut keksiä, millä tavoin kuljettaisin Markiisi de Saden Sodoman 120 päivää –teoksen maahan. Ja uskaltaisinko tuoda Robert Mapplethorpen, maailmankuulun taidevalokuvaajan, kuvateoksen käsimatkatavaroissani tullin ja turvatarkastuksen läpi? Kiellettyjen kirjojen ostaminen ulkomaisesta verkkokaupasta on liian vaarallista. Tulli saattaa avata paketin ja tutkia sisällön. Täkäläisistä kirjakaupoista on turha etsiä näitä teoksia, sillä kaikki homoseksuaalisuutta sisältävät kirjat ovat kiellettyjä. Kirjojen tuominen matkalaukussa rajan yli tuntuu tällä hetkellä ainoalta mahdolliselta keinolta.
Paitsi, että viimeisen kuukauden aikana minut on tehotarkastettu lentokentillä kolmesti.
Suljen silmäni ja hivelen lautasta veden alla. Kuljetan sormia sen sileää, kaarevaa reunaa pitkin. Kuten salskea turvatarkastaja pitkin kupeitani Amsterdamissa Schipholin lentokentällä muutama viikko sitten. Hän nosti käteni sivuille t-kirjaimen sakaroiksi, puristeli olkapäitäni ja hartioitani, siveli kainalokuoppiani ja liu’utti kämmeniään pitkin kylkiäni. Hän raotti toisella kädellä farkujeni vyötärönauhaa ja työnsi toisen kätensä sen alle, minkä jälkeen hiveli käsillään reisiäni ja sääriäni. Ylhäältä haaroista nilkkoihin asti, ja kiersi lahkeiden käänteet auki. Sitten hän pyysi lupaa läpivalaista lenkkarini.
Likaisen harmauden keskelle ilmestyy kirkkaan punainen vana, joka kiemurtelee syvyyksistä kohti pintaa. Se leviää pieneksi pyöreäksi lautaksi, joka jää kellumaan veden päälle.
”Mistä olet tulossa? Oletko pakannut laukkusi itse? Onko kukaan muu laittanut sinne tavaroita? Onko ollut tilannetta, että joku muu olisi saattanut laittaa laukkuusi jotain? Missä olet asunut täällä ollessasi? Miksi olit täällä? Matkustatko yksin? Minne olet menossa täältä?”
Kysymykset singahtavat kuin luodit konekiväärin piipusta ja napsahtelevat keskelle otsaani. Tuntuu kuin ne poraisivat kraaterin syvälle luuhun. Suutani alkaa kuivaa. Alan takellella. Jos tämä toistuisi seuraavalla kentällä ja kassissani olisi kurssikirjoja, minua ei päästettäisi maahan. Viisumini peruttaisiin, saisin porttikiellon. En pääsisi takaisin kotiin.
Vesi altaassa on punaista. Väkevän tummanpunaista. Nostatan käsilläni myrskyn. Punaiset hyökyaallot lyövät laitoihin ja pärskyvät yli. En tiedä, huljutanko käsiäni täydessä viinisammiossa vai lahdenpoukamassa, jossa joukko haita raatelee kidat ammollaan riekaleista delfiiniä. Keskipäivän auringon säteet saavat veden loistamaan kuin rubiini, joka kasvaa kasvamistaan ja laajenee suureksi ympyräksi hurjistuneen joukon ympärillä. Vimmaiset pyrstöt kirnuavat vaaleanpunaista vaahtoa meren pinnalle, vaikka delfiini on kadonnut jo ajat sitten. Valkoinen t-paitani on käynyt punaiseksi, kuin olisin kumonnut pullollisen viiniä päälleni tai teurastanut sian. Nostan kurtuiksi lionneet vaaleanpunaiset käteni altaasta. Oikeassa nimettömässä ammottaa haava. Siitä tulvii veri, kuin joesta joka laskee mereen. Tartun toisella kädellä sormesta ja puristan niin lujaa kuin pystyn. Sormenpää tulee aivan valkoiseksi, joki kuivuu.
Kummallista. En huomannut ollenkaan, kun sormi viillettiin auki. Sillä en tuntenut mitään.
