Kultainen palmu meni jälleen kerran Ranskaan, mutta (jopa suomalaisena on myönnettävä, että) Justine Triet ansaitsi palkinnon. Harkittu ja monisyinen oikeussalidraama on niin jännittävää seurattavaa, että sen psykologiset vaikutukset kestävät useita päiviä. Näin Anatomy of a Fallin uusintanäytöksessä lauantaina ja olen miettinyt sitä lakkaamatta siitä lähtien, kun annoin sille 4,5 tähteä viiden sijasta. 

Kirjailijan (Sandra Hüller) haastattelu keskeytyy, kun hänen aviomiehensä laittaa omakotitalon toisessa kerroksessa 50 Centin PIMP-kappaleesta muokatun instrumentaaliversion soimaan loopilla niin kovaa, ettei haastattelua voi enää jatkaa. Myöhemmin iltapäivällä pariskunnan poika (Milo Machado Graner) löytää isänsä (Samuel Theis) maasta, pää verilammikossa. Itsemurhaa epäillään aluksi, mutta äidistä tulee olosuhteiden vuoksi oikeusjutun pääepäilty.

Trietin käsissä tavanomaisen murhamysteerin kautta elokuvasta avautuu jotain paljon syvällisempää. Se kuvaa jopa poikkeuksellisen rohkeasti parisuhteiden monimutkaisuutta – ja miten vaikeaa ulkopuolisen on tietää varmasti koko totuus. Terapeuttikin kuulee aina vain toisen puoliskon tapahtumista. Elokuvan liikuttavuutta lisää se, että lapsi kuulee vanhempiensa ikävimmät salaisuudet.

Trietin edellinen Sibyl (2019) käsitteli satiirin keinoin luomisprosessin  kaaosta ja kuvauspaikalla puhkeavaa kolmiodraamaa, jossa elokuvaohjaajaa näytteli Sandra Hüller. Hänellä on myös naispääosa tämän vuoden kakkospalkinnon voittaneessa The Zone of Interestissä, jonka ohjaajan Jonathan Glazerin edellisestä elokuvasta Under the Skin on vierähtänyt tasan 10 vuotta. Glazerin uutuus on kylmäävän banaali kuvaus tavalliselta vaikuttavasta saksalaisperheestä, jonka isä sattuu olemaan vastuussa Auschwitzin keskitysleireistä ja kokoustaa insinöörien kanssa tuhokoneiden ominaisuuksista.

MAINOS. Juttu jatkuu mainoksen jälkeen.

Kaiken kaikkiaan palkinnot jaettiin varsin harkiten kilpasarjan hyville elokuville, vaikka konkareista Kaurismäki ja (täysin) yllättäen Wenders olisivat ehkä ansainneet enemmän. Toisaalta objektiivisesti katsoen parasta ei luonnollisesti ole olemassakaan ja heidän nimensä yksinään takaavat varmasti levityksen monissa isoissa EU-maissa, kun taas uusien nimien nousu on myös Cannesille (ja eurooppalaisen elokuvan tulevaisuudelle) hyväksi. Tämän vuoden Cannesia leimasi useat kohut (jo ennen festivaalien alkua avajaiselokuvan ohjaaja Maïwenn myönsi lyöneensä toimittajaa(!); Catherine Corsinin elokuvan seksikohtauksien kuvausolosuhteista vuosi tietoja medialle; Victor Erice jätti tulematta, koska koki festivaalin pettäneen hänet sijoittamalla Close Your Eyesin kilpasarjan ulkopuolelle), joten jossain määrin Cannes tarvitsi Trietin voittoa kipeästi – positiivisen lopun karikkoiselle festivaalille. 

Cannesin imagolle erityisen haitallista on se, että kohuista osa koski kahta kilpasarjan seitsemästä naisohjaajasta. Seitsemän vuosittain n. 20 elokuvaohjaajasta ei ole erityisen paljon, mutta se oli enemmän kuin koskaan aiemmin! Cannesin ongelmat ovat hyödyttäneet Venetsiaa, mutta ennen kaikkea kaiken kriiseilyn taustalla on se, että (Suomesta käsin katseltuna) pienen yleisön elokuvat (ns. art house -elokuvat) eivät menesty enää samalla tavalla. Elokuvateatteriyleisön makua on entistä vaikeampi ennustaa. Joidenkin elokuvien kohdalla menestys on ollut jopa Suomen perukoilla poikkeuksellisen mallikasta, kun taas toisten kohdalla on jäänyt toivomisen varaa. Kaikesta huolimatta Cannes on yhä ylivoimaisesti tärkein ponnahduslauta art house -elokuville. Siksi juuri kilpasarjan valinnat (esim. tasa-arvon puute) saavat niin paljon kritiikkiä osakseen.

Justine Triet saattaa olla vielä monille tuntematon nimi Suomessa, mutta hänen elokuvistaan valtaosa on saanut ensi-iltansa Cannesissa. Ennen kaikkea monisyinen, monikielinen, jännittävä ja kypsä Anatomy of a Fall on palkintonsa ansainnut.

• 29.5.2023
• Kirjoittanut Mikko Pihkoluoma