Il Cinema Ritrovato on elokuvahistoriaan ja uusiin restaurointeihin keskittyvä elokuvafestivaali. Bolognassa tänä vuonna 37. kertaa järjestettävällä festivaalilla on perinteikäs suhde Suomeen, sillä Peter von Bagh toimi pitkään sen taiteellisena johtajana. Nykyään taustahenkilöihin ja tukijoihin lukeutuvat Aki Kaurismäki ja Kansallisessa audiovisuaalisessa instituutissa pitkään töissä ollut Antti Alanen. Bolognan säätiö on myös aktiivinen elokuvien restauroinneissa ja viime vuonna festivaaleilla nähtiin Mikko Niskasen Kahdeksan surmanluotia, josta tuli ensimmäinen Martin Scorsesen World Cinema Projectiin päässyt kotimainen elokuva.

Avajaispuheessaan Ehsan Khoshbakht (yksi Bolognan ohjelmistosuunnittelijoista) nosti tämän vuoden teemaksi niskuroivien tekijöiden työt (”filled with films made by troublemakers and programmed by troublemakers”).

Näistä nimistä paikan päälle oli kutsuttu Gremlinseistä (1984 ja 1990) parhaiten tunnettu Joe Dante, joka aloitti uransa tuottajalegenda Roger Cormanin tallissa, missä syntyi mm. eksploitaatioelokuvan ja Hollywood-satiirin välimaastoon putoava Hollywood Boulevard (1976) Dante sai nopeasti auktoriteetteja kunnioittamattoman miehen maineen, mutta keskustelutilaisuudessa hän myös avoimesti tunnusti, että tuottaja Spielbergin vaikutus Gremlinsiin (1984) oli merkittävä. Gizmon rooli kasvoi Spielbergin vaikutuksesta ja sen ansiosta elokuvasta tuli suositumpi. Elokuvasta tuli Danten uran ainut todellinen menestys, jonka maineella hän on omien sanojensa mukaan ratsastanut viimeiset 30 vuotta.

Ohjelmistossa oli paitsi Danten omia ohjaustöitä myös monia hänen suosikeistaan kuten Mario Bavan varhainen mestarityö Paholaisen naamio (1960). Genre-elokuvaa oli harvinaisen paljon esillä muutenkin, kun Jack Arnoldin hupaisa jatko-osa Hirviön kosto (Revenge of the Creature, 1955) esitettiin 3D:nä. Molempien restauroinnit olivat ensiluokkaisia. Bavan elokuvan kanssa samana iltana (juhannuspäivänä) oli vuorossa The Wicker Manin (1973) 50-vuotisjuhlanäytös ja myöhemmin nähtiin tämän vuoden Cannesissa ensi-iltansa saanut 4K-restaurointi Jacques Beckerin pakomatkaa kuvaavasta elokuvasta Rikolliset (Classe tous risques, 1960). Meksikolaisen maagisen realismin merkkipaalu Macario (Roberto Cavaldón, 1960) on ehkä enemmän folkloristinen satu kuin folk horroria, mutta liippaa riittävän läheltä, että sen voi mainita tässä yhteydessä. Kuolemaa näppärästi käsittelevän elokuvan keskeinen aihe on köyhyys. Upean restauroinnin alkuteksteissä kiitettiin erikseen Guillermo del Toroa siitä, että työ saatiin päätökseen.

Armenialainen Rouben Mamoulian sai kompromissikyvyttömän ohjaajan maineen Hollywoodissa ja joutui lopulta mustalle listalle (kapinallinen siis hänkin), mutta sitä ennen hän ehti tehdä useita omaleimaisia töitä studiokoneiston sisällä. Erityisen voimakkaat aplodit keräsi pre-code musikaali Love Me Tonight (1932), joka etenee herkullisen sulavasti ja tarjoilee ehkäpä 30-luvun Hollywoodin törkeintä dialogia, vaikka sensuurin vuoksi elokuvasta on silti kadonnut 15 minuuttia(!). Metronomilla näyttelijöidensä liikkeitä rytmittänyt Mamoulian oli aikaansa edellä monen tekniikan käytössä, joista erityisen vaikutuksen teki nopeutettuna alkanut ratsastuskohtaus, joka päättyy sekä leikkisän hauskaan että visuaalisesti vangitsevaan hidastukseen – siihen kiteytyy romanttisilla kliseillä leikkivän elokuvan tyyli, joka on niin vakuuttavan taitavasti toteutettu, että Lubitschia lainaileva pöhköily ei tyhjene osiensa summaksi.

Mamoulianin töitä oli kattavasti esillä, mutta ehdin nähdä ainoastaan traagisen Blood and Sandin (1941), jonka technicolor-värit olivat varsin upeaa katseltavaa 35mm:n kopiolta. Sevillalaisesta härkätaistelijasta (Tyrone Power) kertova tarina tarjoilee runsaasti dramaattisia kuvia, mutta himon ja rakkauden aiheisiin vihkiytyneelle Mamoulianille sen lisäksi jokainen Rita Hayworthin kohtaus on oma shownsa.

Mamoulianin lisäksi ohjelmiston toinen suuri klassinen nimi oli Michael Powell, jonka varhaistöitä on nyt kattavasti restauroitu. ”Maailman paras leikkaaja” Thelma Schoonmaker saapui kertomaan edesmenneestä puolisostaan, joka nousi elokuvamaailmaan tekemällä kiintiöelokuvia, kun Euroopassa pyrittiin suojelemaan kansallista elokuvaa Hollywoodin ylivallan iskiessä. Rex Ingramilta Powell oppi, että taiteilijan on valmistauduttava musertaviin vastoinkäymisiin (”Ingram was destroyed.” ”When Peeping Tom came along [he knew] that if he was going to be out on a limb, he better be prepared to be sawed off, which he was, and his life was terribly changed by that, but he would rather be out on a limb than be conventional.”)

Lopulta Scorsese (jolle Schoonmaker yhä leikkaa) auttoi julkaisemaan Powellin Peeping Tomin (1960) uudelleen, mikä käynnisti sen nousun yhdeksi klassikoista. Schoonmakerin keskustelutilaisuuden tunteikkain hetki oli, kun hänen äänensä rikkoutui kertoessaan Scorsesen ja Powellin ensikohtaamisesta. Scorsese papatti innostuneena kysymyksiä, josta Powell kirjoitti myöhemmin: ”Blood started to run in my veins again.”

Myöhemmin Sala Scorsesessa järjestetyssä The Edge of the Worldin (1937) näytöksessä tuli hieno osoitus Bolognan suhteellisen hierarkiattomasta ilmapiiristä, sillä eräs yleisön jäsen yritti kysyä Schoonmakerilta istuuko hän varmasti oikealla paikalla, koska ei selvästi tiennyt puhuvansa festivaalin kunniavieraalle.

Suinkaan kaikki sarjat eivät olleet ohjaajakeskeisiä, sillä italialaistähti Anna Magnania kunnioitettiin omalla sarjallaan. Piazza Maggiorella (Bolognan keskustan aukio, jossa järjestetään ilmaisia ulkoilmanäytöksiä pitkin kesää) Nan Goldin esitteli elokuvateollisuutta satirisoivan Viscontin Bellissiman (1951). Lisäksi ehdin poimia sarjasta Rosselinin vastarintaa kuvaava neorealismiklassikon Rooma avoin kaupunki (Roma citta aperta, 1945).

Cinemalibero-sarjassa esiteltiin (elokuva)kulttuureja Afrikasta Lähi-itään saakka ja sarja nousi (ehkä yllättäen) festivaalin parhaimmaksi. Scorsesen suuri suosikki Petetyt (The Dupes, Al-Makhdu’un, Tewfik Saleh, 1972) esitettiin hienosti restauroidulta digikopiolta, joka on osa aiemmin mainittua World Cinema Projectia. Irakiin sijoittuva (mutta Syyriassa kuvattu) elokuva siirtolaisista ylittämässä rajaa Kuwaitiin on yli 50 vuotta myöhemminkin yhä surulliesen ajankohtainen. Piinaavimmillaan se vetää vertoja Clouzot’n ja Friedkinin rekkaelokuville ja se on tärkeimpiä arabimaailman elokuvahistorian merkkipaaluja, joka sai ensi-iltansa aikanaan Cannesissa.

Sarjan toinen syyrialaiselokuva Dreams of the City (Alham Al-Medina, Mohammad Malas, 1984) kuvaa 50-luvun Syyriaa, jossa yksinhuoltajaäidin perhedraaman taustalla maan hallinto vaihtuu useita kertoja. Omaelämäkerrallisiin tapahtumiin pohjaava elokuva käynnistyy, kun perheen on pakko muuttaa Damaskosiin. Kuvakieleltään äärimmäisen kaunis elokuva esitettiin filmikopiolta, jonka saaminen Italiaan vaati diplomaattista apua.

Lontoolaistuneiden palestiinalaisten muistojen ja kertomusten kautta kerrottu Leila and the Wolves (Layla wa zi’ab, 1984) käsittelee naisten ja naissotilaiden roolia Palestiinan ja Israelin konflikteissa. Elokuvansa Bolognassa esitellyt Heiny Srour yhdistelee kokeellisesti arkistomateriaalia ja tosipohjaisten muistojen näyteltyjä kohtauksia rinnan. Srour riskeerasi henkensä kuvauksien aikana ja on pieni ihme, että vuosia kestänyt projekti valmistui.

Sarjan aiemmin mainittujen elokuvien tavoin muistojen ja/tai siirtolaisen identiteetin teemoja käsittelevä Bushman (David Schickele, 1971) näytettiin (kuten Leilakin) tuoreelta restauroidulta digikopiolta. Vuonna 1968 Yhdysvallat on suuren myllerryksen vallassa, kun Martin Luther King, Robert Kennedy ja Bobby Hutton kuolevat. San Franciscossa asuva Paul muistelee lapsuuttaan Nigeriassa samalla, kun hänen mukava elämänsä Kaliforniassa on menossa kohti ikävää yllätystä.

Hienon sarjan kruunasi kuraattori Cecilia Cenciarellin vetämät alustukset, jotka pohjustivat kutakin näytöstä asiantuntevasti. Muiden uusien restaurointien ohella myös nämä harvinaiset elokuvat tulevat aiempaa helpommin saataville – ainakin muista sarjoista The Wicker Manille on jo ilmoitettu UHD-blu-rayn julkaisupäivä.

Kaikki restauroinnit eivät sentään olleet täysin onnistuneita, sillä Enkelin vai paholaisen (A Very Private Affair, Louis Malle, 1962) lomahuvilan osuuden värit näyttivät liian vihreiltä (on toki mahdollista, että taustasyynä on tapa erotella Geneva Pariisista, mutta vaikutti siltä, että värejä oli yritetty korjailla). Jos saa valittaa hieman lisää, niin etenkin vaisu ilmastointi Europa Cinemassa oli erityisen raskas festivaalin kuumimpina päivinä. Lisäksi Ozun varhainen gangsteridraama Dragnet Girl (1933) sai hieman mystisen alustuksen Wim Wendersiltä, joka sekä ansioituneesti selitti kuvakielen eroa Ozun tunnetuimpiin töihin että myönsi, että oli oikeastaan katsonut elokuvan vasta pari päivää ennen näytöstä.

Kaiken kaikkiaan Bolognan taika teki vaikutuksen ja uskomattoman monipuolinen ohjelmisto on syy, miksi festivaalilla on niin hyvä maine siellä käyneiden keskuudessa. Sitä voi suositella lämpimästi ainakin kaikille, jotka luuhaavat runsaasti Sodankylän elokuvateatterien pimeydessä. Kaiken hyvän lisäksi mainitsematta jäi ainakin vielä säestetty mykkänäytös (La fuga di Socrates, 1923), joka järjestettiin Pasolinin aukiolla ulkoilmassa, Burmalainen harppu (1956) sekä avajaisnäytöksen löydöt.

Erityisen miellyttävältä tuntui uppoutua tuntemattomien vanhojen elokuvien maailmaan, kun uusien osalta tulee liikaakin huonoja uutisia. Joe Dante tarjosi myös aika synkän kuvan nykytilanteesta Yhdysvalloissa, jossa studiopomot vaihtuvat niin tiuhaan, että moni kaupallisesti vähemmän merkittävä projekti junnaa paikoillaan. Lisäksi jo jonkin aikaa jatkunut WGA-lakko aiheuttaa merkittäviä ongelmia, jos se venyy pitkälle tätä vuotta. Noh, aina voi sukeltaa näiden tai muiden vanhojen elokuvien pariin – niitä riittää!