Postikortteja Tukholmasta
Tukholman yliopistossa elokuvatutkimusta opiskellut Mikko Pihkoluoma bloggaa kulttuurista ja matkailusta.
Paul Thomas Andersonin Licorice Pizza on taukoamatta liikkuva kasvutarina rakkaudesta, nuoruudesta, Hollywoodista, politiikasta, 70-luvusta ja paradoksaalisti nostalgiatrippi, joka uskaltaa näyttää, ettei ennen ollut paremmin. Anderson on tehnyt jo kaksi 70-luvun Kaliforniaan sijoittuvaa elokuvaa (Inherent Vice ja Boogie Nights), joten on selvää, että ohjaajan lapsuusnostalgia on osa siitä välittyvää maailmankuvaa, mutta toisin kuin menneisyyttä haikaileva Tarantino, Anderson ei ummista silmiään sen rumuudelle.
Elokuva käynnistyy, kun teinipoika, Gary (Philip Seymour Hoffmanin poika Cooper Hoffman), pyytää koulukuvaajan valokuvaaja-assistenttina työskentelevää 25-vuotiasta Alanaa (siskojensa kanssa Haim-yhtyeestä parhaiten tunnettu Alana Haim) ulos. Alana suostuu lähinnä, koska hänellä ei ole muutakaan tekemistä.
Vaikka heidän suhde on (pitkälti) platoninen, niin he ovat äärimmäisen kiintyneitä toisiinsa ja suhteen ikäero on avain koko polveilevan elokuvan teemoihin. Tilanne petaa elokuvan koomista virettä, koska Alana on poikaa vanhempi. Alana määrittelee suhteen pelisäännöt. Elokuva ei käsittele pedofiliaa, koska Garyn seksuaalinen kiinnostus on yksipuolista. Licorice Pizza ei ole elokuva ikäeroista suhteissa vaan valtarakenteista.
Gary on ainakin aluksi hieman ärsyttävä teini, mutta muut Alanaa lähentelevät miehet – mm. Sean Penn egomaanisena elokuvamoguli Holdenina ja Bradley Cooperin esittämä Jon “Barbra Streisandin mies” Peters – ovat aidosti ahdistavia. Niiden kautta Anderson piirtää varsin hienovaraisesti yllättävän väkivaltaisen, todenmukaisen ja limaisen kuvan Hollywoodista. Oikeisiin Hollywood-persooniin pohjaavien hahmojen todellisuudesta irtautunut sekoilu on ehkä hupaisan elokuvan ikävin puoli, mutta Anderson välttää Boogie Nightsin nousu ja tuho -kaaren jättämällä ne sivuhahmoiksi Garyn sarjayrittäjäseikkailuissa. Jos aikuisten maailman raadollisuus tekee Magnoliasta traagisen, niin tällä kertaa he onnistuvat puhkaisemaan nuorten kuplan vain ajoittain.
Vaikka lakritsipitsa maistuu sekä suolaiselta että makealta, Licorice Pizza on hämmentävän pirteä elokuva, jossa lähes jokaisessa kohtauksessa on jotain koomista. Nuoret juoksevat kaikkialle – siis aivan koko ajan – ja 35mm:n filmikamera poukkoilee perässä. Kalifornian aurinko polttaa filmin puhki, mutta sinne mahtuu yksityiskohtia, joita digin armottomuus ei tallenna. Ääniraita on posketon runsaudensarvi, josta kohokohtina voi mainita ainakin Nina Simonen esittämän kappaleen July Tree, David Bowien Life on Mars?, Paul McCartney & Wingsin Let Me Roll It sekä Blood, Sweat & Tearsin Lisa, Listen to Me. Niiden säristessä itse kukin saattaa tuntea olonsa nuoremmaksi.
Andersonin elokuva ei ole vain hymyä ja “pelkkää identiteettipolitiikkaa” vaan mukaan mahtuu niin sivujuonteita OPEC-kriisistä kuin vaalikampanjointiakin. Yli kaksi tuntia kestävä elokuva on ohjaajansa nopeatempoisin ja ehkä jopa rikkain elokuva. Mestarin, There Will Be Bloodin ja Punch-Drunk Loven tavoin se on paikoitellen elliptinen rakenteeltaan. Pintapuoliselta ymmärrettävyydeltään se on silti Andersonin helpoimmin lähestyttävä elokuva useaan vuosikymmeneen.
Elokuva muistuttaa jonkin verran Robert Altmanin parhaimpia elokuvia, joista on hankala heti saada otetta, mutta joissa usein on paljon pinnan alla. Jos Hal Ashbyn Harold and Maude ei olisi niin surullinen, niin ehkä sekin sopisi vertailukohdaksi. Anderson on tosin vihdoin päässyt vaiheeseen urallaan, missä vaikutteet eivät näy rasitteena. Licorice Pizza on kiinni nykyajassa, ja käyttää historiaa kommentoidakseen nykyhetkeä – ja ennen kaikkea kulkee omaa polkuaan nostalgian komplisoinnissa.