Postikortteja Tukholmasta
Tukholman yliopistossa elokuvatutkimusta opiskellut Mikko Pihkoluoma bloggaa kulttuurista ja matkailusta.
Cannes järjestetään tänä vuonna ensimmäistä kertaa pandemian jälkeen suhteellisen normaaleissa olosuhteissa: ammattilaisia on tulossa paikalle lähes yhtä monta kuin vuonna 2019 ja festivaalinäytöksissä ei ole maskipakkoa. Viime vuonna Cannes järjestettiin jo, mutta elokuvien myynti- ja ostotapahtuma siirrettiin nettiin, mikä näkyi väljyytenä katukuvassa ja hotellien hintatason laskuna.
Eilen järjestetyissä avajaisissa elämäntyöpalkinnon sai afroamerikkalainen näyttelijä Forest Whitaker, joka on tehnyt lukuisia Hollywood-elokuvia ja lisäksi Cannesiin sopivia pienempiä töitä kuten Jim Jarmuschin Ghost Dog: The Way of the Samurai (1999). Hänen ohella puheen pitivät tuomariston presidentti Vincent Lindon, mm. viime vuonna Kultaisen palmun saaneessa Titanessa näytellyt ranskalaiskonkari, ja videoyhteydellä gaalaan liittynyt Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyi. Lindonin polveileva ja kaunis puhe muisti, missä tolassa maailma makaa festivaalien alkaessa. Myöhemmin puhunut Zelenskyi painotti kulttuurin tärkeyttä ja toivoi maailmaan uusia Chaplineja, ja lisäksi lainasi koomikkolegendan sanoja elokuvasta Diktaattori (1940).
Ensimmäisessä päivänäytöksessä La Maman et la Putain (1973) oli paikalla uuden aallon legenda ja elokuvan päätähti Jean-Pierre Léaud ja elokuvan restaurointia ajanut Gaspar Noé. Korkealentoisen alun jälkeen tänään oli vuorossa erilaisia sirkushuveja, kun Tom Cruise saapui promoamaan uusinta elokuvaansa Top Gun: Maverick. Cruise puhui n. tunnin putkeen urastaan ja kokemuksistaan. Lapsesta saakka hänen uraansa seuranneelle tilanne oli varsin surrealistinen, ja vaikka tähden puheessa oli välillä liikaa toistoa, niin siitä välittyi silti pitkälti tunne siitä, että Cruisen nousu menestyksekkääksi näyttelijä-tuottajaksi johtuu aidosta palosta elokuvaan. (Hän sanoi myös matkustavansa tavatakseen ihmisiä eri maista, ja auttaakseen muita urillaan – minulta tosin puuttuu sekä kutsu Maverickiin että sen kunniaksi järjestettäviin bileisiin, jos sellaisia edes on.)
Näihin hyvin erilaisiin tähtihetkiin kiteytyy Cannesin hämmentävä sekoitus kaupallisuutta ja vaatimattomilla budjeteilla tehtyä taide-elokuvaa. Se muistuttaa eniten sirkusta, jossa hyvin erilaisille performansseille löytyy tilaa. Ja ennen kaikkea räjähtävä alku lupaa sitä, että 75. järjestettävä Cannes on todella palaamassa niin lähelle normaalia, että pandemian tuska alkaa hälvetä.
