Postikortteja Tukholmasta
Tukholman yliopistossa elokuvatutkimusta opiskellut Mikko Pihkoluoma bloggaa kulttuurista ja matkailusta.
Argentiinalais-ranskalainen Gaspar Noé tuli tunnetuksi Ranskan elokuvan uutena kauhukakarana provosoivilla teoksillaan Yksin kaikkia vastaan (1998) ja Irreversible (2002). Ne, ja myös hänen myöhäisemmät elokuvansa, sisältävät etovia hetkiä ja kamalia ihmisiä – ja (julmia sisältö)varoituksia tulevasta kamaluudesta. Noé on toisinaan hämärtänyt tarkoituksellisesti sanomaansa ja antanut teoksien puhua puolestaan, minkä vuoksi niitä on paljolti ymmärretty väärin. Vaikka hänen elokuvansa saavat poikkeuksetta ensi-iltansa Cannesissa, ihmisen biologiseen rajallisuuteen – Noén elokuvissa ns. sielullisuus näyttäytyy usein harhana – lähes aina keskittyvä maailmankuva – ja elokuvien hyökkäävä tyyli – on monille kriitikoille liian epämiellyttävä.
Jossain määrin Vortex (2021) poikkeaa paljonkin näistä elokuvista, vaikka maailmankuvassa ei ole järisyttävää eroa. Muistisairaudesta kärsivän eläköityneen psykiatrin (Françoise Lebrun) ja hänen aviomiehensä (giallo-ohjaajana parhaiten tunnettu Dario Argento) surullisesta arjesta kertova elokuva sisältää monien muiden Noé-elokuvien tavoin pitkiä ottoja, mutta siitä puuttuu aiempien töiden provokaatiot – tai ainakin ne ovat lievempiä. Ehkä järkyttävintä elokuvassa on se, mitä ihmisestä (ja ihmisyydestä) jää jäljelle, kun muistot katoavat ja kauppamatkalla eksyy.
Kuoleman läheisyys sopii Noélle ja sen varmuudesta tulee traagisempaa, jos sen funktio aiemmissa elokuvissa pyöri enemmän yleisön odotuksien leikittelemisen ympärillä. Psykiatrin sekoilu sotkuisessa kämpässä on absoluuttisen hirveää, mutta ei mässäilevää. Voi sanoa, että Noé kuvaa elokuvassaan kuolemaa ennen sen tuloa.
Visuaalisesti valkokangas on jaettu kahteen eri rinnakkaisprojisointiin (ts. kahteen ruutuun, jotka on kuvattu eri kameroilla), joissa toisessa seurataan aviomiestä ja toisessa vaimoa, mutta perspektiivi vaihtuu välillä, kun kuvat saapuvat samaan tilaan ja elokuvaan tulee lisää hahmoja. Ratkaisua voisi kutsua kikaksi tai kokeiluksi, mutta Noén muihin elokuviin verrattuna se tuntuu rauhallisemmalta ja lähes tavanomaiselta. Mm. Warholin ja De Palman elokuvissa aiemmin käytettyyn ns. split-screen-tehokeinoon tottuu nopeasti Vortexissa. Kamera ankkuroituu kehoon ja yhteen näkökulmaan, jota alleviivaa se, että yksi Argenton esittämän elokuvakriitikon katsomista elokuvista on Dreyerin kauhudraama Vampyr (1932), josta nähtävässä kohtauksessa kamera on kiinnitetty ruumisarkkuun.
Tapahtumien keskittyminen yhteen ja samaan asuntoon tuo mieleen Chantal Akermanin Jeanne Dielman, 23 quai du Commerce, 1080 Bruxellesin (1975), jossa seurataan banaaliuteen saakka kodin arkea. Aika – sekä elokuvan rakennuspalikkana että filosofisempana käsitteenä siitä, miten ihmiset sen käyttävät – muodostuu Vortexin avainsanaksi. Elokuvan klaustrofobinen tila heijastuu myös ajan muuttumisessa ahdistavaksi – etenkin sen vähäisyyden ahdistavuudessa.
Päähenkilöiden poika ilmestyy myöhemmin mukaan elokuvaan. Addiktiksi paljastuva epäonnistunut elokuvantekijä on kuin ohjaajan painajaismainen omakuva – ehkä hänen heikkouksiensa kokoelma, joka tuhlaa elämäänsä.
Kohtalokkaalla ääniraidalla kuullaan paitsi v. 2020 edesmennyttä Morriconea myös kappale Camille elokuvasta Keskipäivän aave (1963), johon Godard palkkasi Fritz Langin näyttelijäksi. Tukholmassa käydessään Noé kertoi olleensa kateellinen Godardille siitä, että tämä pääsi tekemään töitä Langin kanssa. Argenton päärooli Vortexissa on siis samalla kunnianosoitus sekä Argentolle että Godardille – mikä nyt Godardin kuoleman jälkeen tuntuu vielä koskettavammalta. Pariskunnan huoneistossa näkyy myös Langin Metropoliksen juliste, joten yhtä lailla kunnianosoitus ulottuu sinne saakka. Lisäksi kuvio (Godard/Lang vs. Noé/Argento) vaikuttaa ikääntyvän ohjaajan keinolta asettaa itsensä elokuvahistorian jatkumoon.
Kun Noé oli käymässä Suomessa 2010-luvulla, kuulin, että häntä kierrätettiin paljon Helsingin yöelämässä. Kolme vuotta sitten Noé joutui useaksi viikoksi sairaalahoitoon (omien sanojensa mukaan holtittomien elämäntapojensa vuoksi), josta seurannut vakavoituminen näkyy pelkästään hyvällä tavalla elokuvassa. Lisäksi hänen äitinsä kuoli joitain vuosia aiemmin Alzheimeriin. Vortex on Gaspar Noén henkilökohtaisin elokuva. Ehkä jopa paras.
Vortex saa ensiesityksensä Night Visions -festivaaleilla 19.11.2022 klo 17.55
Lisäys, 8.11. klo 22:49. Juttuun on päivitetty elokuvan tarkka esitysaika.
