Helsingissä 15.-25.9. järjestettävä 35. Rakkautta ja anarkiaa sisältää paitsi juuri maailmanensi-iltansa Venetsiassa saaneita elokuvia myös paljon tänä ja viime vuonna Cannesissa esitettyjä filmejä. Juhlavuoden kattaus on erinomainen, mutta koronan haamu leijuu edelleen elokuvakentän yllä. Moni ohjelmiston parhaista elokuvista on jo saanut Suomen ensi-iltansa joko vuokraamoissa tai elokuvateattereissa. Myös tämän vuoden Espoo Cinen kaikki parhaat elokuvat on esitetty Helsingissä jo kymmeniä kertoja. Finnkinon hintojen noustessa järkyttävälle tasolle on toisaalta hyvä, että festivaalit tarjoavat uuden ja edullisemman mahdollisuuden katsastaa viime vuosien parhaimpia elokuvia, vaikkeivat ne olisikaan enää uusia. Ehkä myös kevään ensi-iltojen sumasta johtuen valtaosalla festivaaliyleisöstä ei yksinkertaisesti ole ollut aikaa nähdä kaikkia helmiä.

Alta löytyvät miniarviot pohjaavat pitkälti jo Filmihullussa (jonne kirjoitan joka vuosi Cannesista) tai blogissa aiemmin julkaistuihin teksteihin, mutta mukana on myös uusia tekstejä. Elokuvat ovat paremmuusjärjestyksessä – paitsi jo levitykseen tulleet elokuvat, jotka ovat pohjalla. Listan ensimmäinen levityksessä jo olleista elokuvista on The Worst Person in the World.

Triangle of Sadness

Metsurin tarina

Nostalgia 

Felice (Pierfrancesco Favino) muuttaa 40:n ulkomailla vietetyn vuoden jälkeen takaisin Napoliin hoitamaan äitiään. Sillä välin hänen entisestä parhaasta ystävästään on tullut vaikutusvaltainen alamaailman pomo, johon Felice pyrkii silti muodostamaan keskusteluyhteyden. 

Napolissa vuonna 1959 syntynyt Mario Martone kuvaa kotikaupungistaan puolia, joita ei ole koskaan esitetty lukuisissa kaupungin mafiaa kuvaavissa rikossarjoissa tai -elokuvissa. Martone ei etsi pahimpia kohtia ja leikkaa niistä kaupungin kauneimpiiin rakennuksiin vaan hänen kuvakerronnalla Napolista paljastuu rauhallisemmat sivupolut ja kaupunginosat, joissa katolilainen kirkko, ränsistynyt kauneus ja mafia lomittuvat erottomattomaksi rihmastoksi.

Nimensä mukaisesti elokuva kertoo nostalgiasta, mutta Martone välttää kliseet myös sen kuvaamisessa. Ermanno Rean kirjaan pohjaavassa elokuvassa Felicen kokema tunne sisältää paitsi surua myös sen oivalluksen, ettei hänen muistoissaan elävää Napolia ehkä koskaan ollutkaan olemassa.

War Pony

Näyttelijänä parhaiten tunnettu Riley Keough voitti yhdessä Gina Gammellin kanssa tämän vuoden Cannesin parhaan esikoiselokuvan palkinnon, Camera d’Orin. War Pony kertoo kahden Yhdysvaltojen alkuperäiskansaan kuuluvan nuoren miehen (ja heidän ystävien) vaikeasta ja osittain rötöksiin kallellaan olevasta elämästä reservaatissa. Esikoisohjaus sisälsi koko tämän vuoden Cannesin parhainta näyttelijätyötä, jota tuki erityisesti autenttinen nuorten slangi ja näyttelijöiden yhteishenki.

Murina

Vuoden 2021 Cannesissa parhaan esikoiselokuvan palkinnon vei kroatialainen Antoneta Alamat Kusijanovic. Isänsä kanssa ankeriaita sukeltavan Julijan kasvutarina pienessä kylässä kuvaa teinitytön rimpuilua ja kapinaa kohti itsenäisempää elämää. Tytön ja hänen äitinsä kautta aiheeksi nousee naisten asema patriarkaalisessa kylässä ja perheessä. Adrianmeren täydellisissä maisemissa kuvattu Murina on visuaalisesti yksi viime vuosien vakuuttavimpia esikoisohjauksia. 

Happening

Viime vuoden Kultaisen leijonan voittanut Happening kuvaa ranskalaisopiskelijan elämää aikana, kun abortti oli vielä laiton Ranskassa. Hektisen ja iholle tulevan käsivarakameratyön kautta elokuva herättää aika paljon kaikuja niin ikään aborttia kuvanneeseen romanialaiselokuvaan 4 kuukautta, 3 viikkoa ja 2 päivää. Siitä huolimatta Audrey Diwan tekee toisella elokuvallaan ihmeitä ja pääosassa loistavan Anamaria Vartolomein avulla ahdistavaa matkaa seuraa jännittyneenä.

Crimes of the Future

Elokuva perustuu Cronenbergin omaan käsikirjoitukseen, jonka hän teki jo 90-luvun lopulla – ja elokuva muistuttaakin aihepiiriltään eniten hänen parhaimpia elokuviaan 80- ja 90-luvuilta. Ehkä aavistuksen turhan hidastempoinen uutuus vetoaa varmasti ainakin heihin, joille Crashin pikimusta huumori toimii.

Performanssitaiteilijalle (Viggo Mortensen) kasvaa uusia elimiä, jotka hänen taiteilijakollegansa (Léa Seydoux) leikkaa pois  maksavan yleisön läsnäollessa. Uusia elimiä valvova byrokraatti (Kristen Stewart) kuiskaa performanssin jälkeen leikkauksesta toipuvalle taiteilijalle: “surgery is the new sex”.

Ihmiskeho on muutoksessa ja alkaa jopa omaksua keinoja sulattaa muovia. Televisioon ilmestyy Cronenbergin uran summaava teksti: BODY IS REALITY. Crimes of the Futuren kroppakauhua voi lähestyä monelta kantilta; siitä löytyy muovin kautta ekologisia ajatuksia; vieroittavana dystopiana teknologian vaikutuksista ihmiselämään; tai sitten Mortensenin hahmo on metaforinen kuva taiteilijuudesta – sisuskalunsa maksavalle yleisölle avaava taiteilija.

Casablanca Beats 

Marokkolais-ranskalaisen Nabil Ayouchin elokuva esitettiin viime vuoden Cannesissa festivaalin toiseksi viimeisenä päivänä, mistä johtuen se jäi vähemmälle huomiolle. Köyhään Sidi Moumenin kaupunginosaan sijoittuva casablancalainen elokuva kertoo autossa asuvasta opettajasta, joka inspiroi hiphopin ja tanssin energian avulla oppilaitaan itseilmaisuun. Toisin kuin muissa vastaavissa elokuvissa musiikkikohtaukset ovat aidosti kiinnostavia.

The Beasts 

Espanjan vuoristokylään muuttaneesta ranskalaispariskunnasta (Denis Ménochet & Marina Foïs) kertova Beasts on jännittävä psykologinen trilleri, jossa naapuriviha saa epäterveitä mittasuhteita. Kylän asukkaat alkavat kiusata ja häiritä ranskalaisia. Konfliktin syyt avautuvat hiljalleen, mutta eittämättä osittain kyse on samoista syistä, kuin mikä antaa kaikupohjaa äärioikeistolle myös Suomessa suurien kaupunkien ulkopuolella.

Broker

Japanilainen Hirokazu Kore-eda on sijoittanut Shopliftersin palkintomenestyksen jälkeisen elokuvansa Etelä-Koreaan. Broker kertoo lapsivarkaista, jotka yrittävät myydä ns. vauvalaatikkoon hylättyjä lapsia adoptioprosessissa turhautuneille pariskunnille. Kore-edan varmaotteinen kerronta yhdistää eettistä pohdintaa viihdyttävään laatuelokuvan pakettiin. Koreassa jo hitiksi nousseen elokuvan huippuhetkillä kuullaan Magnoliasta tuttua Aimee Mannin musiikkia.

A Chiara

Jonas Carpignanon elokuvassa 15-vuotias Chiara aavistaa, että hänen isänsä katoamisen syytä piilotellaan, joten hän alkaa tonkia perhebisnestä tarkemmin. Chiara pääsee sitkeän asenteensa vuoksi lähemmäs huumekaupaun ja -jakelun solmukohtia. Carpignanon elokuvan nerokkuus on varsin yksinkertainen: mafiasta tulee uusia puolia esiin, kun sitä katsoo teinitytön silmin.

Lamb

Noomi Rapace näyttelee Lambin pääosaa ja on lisäksi yksi islantilaisen fantasiaelokuvan tuottajista. Mystisen ja varsin erikoisen elokuvan keskeinen idea paljastuu myöhään sen juonessa, joten suosittelen katsomaan sen kylmiltään mitään siitä tietämättä. Sumuisen saaren luontoa kauniisti kuvaava ja eteerinen elokuva on hauska yhdistelmä fantasiakauhua ja perhedraamaa.

Clara Sola

Nainen masturboi metsässä, näkee hallusinaatioita ja kaipaa rakkautta. Alkuvuoden Guldbagge-gaalassa parhaan elokuvan palkinnon vienyt espanjankielinen, Cannesin Director’s Fortnightissa esitetty Nathalie Álvarez Mesénin costaricalais-ruotsalainen Clara Sola on varmasti yksi erikoisimmista kyseisen palkinnon voittaneista elokuvista. Perheen mustaa lammasta kuvaavassa tarinassa Claraa alkaa kyllästyttää, ettei hänellä ole omaa elämää.

Nitram

Sopeutumisvaikeuksista kärsineestä ja autismidiagnoosin saaneesta miehestä kertova tosipohjainen elokuva näyttää, miten Australian historian verisin massamurhaaja syntyi – ja kommentoi aselakien löysyyttä. Jo kevään Night Visionsissa esitetyn elokuvan pääosassa loistava Caleb Laundry Jones voitti vuoden 2021 Cannesin parhaan miespääosan palkinnon.

Taste

Vietnamiin sijoittuva elokuva kuvaa Tsai Ming-liangin tyyliä muistuttavien tableau vivantien kautta erikoisen matriarkaalisen yhteisön elämää, missä suhtautuminen alastomuuteen on varsin vapaamielistä. Bảo Le esitteli kauniin esikoisohjauksensa Berliinissä, jossa se palkittiin tuomariston erityismaininnalla vuonna 2021.

Both Sides of the Blade

Decision to Leave

Poliisityötä kuvaavaa klassista rikosjännärin muottia käyttävässä elokuvassa korealaisohjaaja Park Chan-wook briljeeraa taidoillaan, mutta lopulta yllätyskorttien paljastuttua on jokseenkin epäselvää onko elokuvassa mitään erityisen omaperäistä. Pelkästään Parkin taitojen vuoksi elokuvaa voi silti suositella.

The Worst Person in the World

Joachim Trierin draamakomedia The Worst Person in the World kuvaa Julien romanttista elämää kolmenkympin molemmin puolin. Trierin Oslo-trilogian kolmas osa on kirjoitettu yhtä viiltävän hyvin kuin muutkin parhaimmat Trierin elokuvat ja todennäköisesti se onnistuu koskettamaan juuri siksi, että se on niin henkilökohtainen. Elokuvassa on aika paljon epätoivoisia hetkiä ja hahmoja, jotka itkettävät ja naurattavat. 

Trier on myös löytänyt jostain uuden kevyemmän koomisen vireen (yhden elokuvan luvun otsikko on “Oral Sex in the Age of Me Too”), jota on ilo seurata.

The Souvenir

Joanna Hoggin elokuva kertoo nuoresta elokuvaopiskelijasta, joka on suhteessa satunnaisesti heroiinia käyttävän yläluokkaisen addiktin kanssa. Hogg rakentaa varsin riisutuista kuvista äärimmäisen vahvaa elokuvaa, jossa luotetaan vahvasti katsojan hoksottimiin.

Hieman Ira Sachsin elokuvia muistuttavan britin tyyli rakentuu kiinnostavaan prosessiin. Koska tarina pohjaa pitkälti ohjaajan omiin kokemuksiin 80-luvun Englannissa, on rooleihin valittu hänen pitkäaikainen ystävänsä Tilda Swinton ja tämän tytär Honor Swinton Byrne. Addiktin roolissa nähdään Tom Burke.

Kronologisessa järjestyksessä kuvatun elokuvan kuvauksissa muut näyttelijöistä tiesivät enemmän mitä kussakin kohtauksessa tapahtuu kuin Honor. Varsinaisia repliikkejä ei oltu kirjoitettu auki ollenkaan. Hogg halusi pääosaan tuoreen kasvon, joka suostuisi työskentelemään ilman käsikirjoitusta. Työtapa heijastuu elokuvassa loisteliaasti, sillä naiiville päähenkilölle valkenee miehen riippuvuus paljon myöhemmin kuin yleisölle. Tarina tuntuu uskottavammalta, koska Honor reagoi tilanteisiin niin luontevasti. 

Kauniisti kuvattu ja harkitusti rajattu elokuva on kaikin puolin tyylikäs. Ajankuva näkyy vaatteissa ja bileiden taustalla kuullaan mm. The Psychedelic Fursia.

The Souvenir: Part II

Joanna Hoggin uran ensimmäinen jatko-osa jatkaa ohjaajan edellisen elokuvan tarinaa, ja kommentoi metatasojen avulla myös ensimmäisen osan tekemistä. Metakommentoinnin kautta Hogg saa elokuvaansa mukaan mahtavia persoonallisuuksia, joista on erityisesti syytä mainita Richard Ayoaden roolisuoritus aloittelevana elokuvaohjaajana. Jälleen kerran materiaalin toimivuus tuntuu nojaavan ohjaajan omiin ympyröihin taidekoulussa.

Hogg saa esiin Tilda Swintonista ja tämän tyttärestä huikeita roolisuorituksia, mutta vaikka elokuva ei aivan tavoita edellisen osan kivuliasta loistetta, niin se tarjoilee harkittua visuaalista kuvakerrontaa, jota näkee valitettavan vähän jopa täällä. Esimerkkinä mainittakoon toisiinsa kuulumattomat kuvat yhdistävä leikkaus, jossa siirrytään lakanan veritahrasta punaiseen autoon.

Red Rocket

Sean Bakerin Trump-ajan narsismia satirisoiva Red Rocket jäi kokonaan ilman palkintoja vuoden 2021 Cannesissa. Se kertoo uransa suvantovaiheeseen jamähtäneestä pornotähdestä, joka palaa kotikyläänsä Teksasissa, jossa hän alkaa myydä pilveä. Nelikymppinen mies alkaa muovata 17-vuotiaasta donitsikioskin myyjästä uutta pornotähteä. Verhoevenin elokuvan tavoin Bakerin satiiri ei tainnut istua tuomariston makuun.