Postikortteja Tukholmasta
Tukholman yliopistossa elokuvatutkimusta opiskellut Mikko Pihkoluoma bloggaa kulttuurista ja matkailusta.
Jean-Luc Godard syntyi varakkaaseen pariisilaisperheeseen 3. joulukuuta 1930 ja kuoli Sveitsissä 13.9.2022 avustetulla itsemurhalla. Siinä välissä hän mm. kertoi varastaneensa rahaa tehdäkseen elokuvia, kirjoitti Cahiers du cinemaan elokuvakritiikkejä ja radikalisoitui vuoden 1968 mielenosoituksien jälkeen. Hän oli kuollessaan Ranskan arvostetuin elokuvaohjaaja, jonka muistokirjoitus Le Monden nettisivuilla on yli 4000 sanaa pitkä (teksti on myös käännetty englanniksi).
Godard eli pidempään kuin tunnetuimpien elokuviensa näyttelijät, joista hiljattain kuolivat Jean-Paul Belmondo ja Anna Karina. Hän kuoli myös viimeisenä uuden aallon ohjaajista, jonka vuoksi hänen kuolemallaan on symbolista arvoa. Hän jää todennäköisesti viimeiseksi nerokultin ohjaajaksi, jonka lähes kaikille elokuville löytyy puolustajansa. Godardin elokuvat ovat paikoin ärsyttäviä, ylimielisiä, antisemitistisiä, misogynistisiä – ja silti olen nähnyt enemmän Godardin ohjaamia elokuvia kuin kenenkään muun ranskalaisohjaajan. Godardia voi vihata, mutta jos haluaa ymmärtää elokuvaa, niin häntä on mahdoton sivuuttaa kokonaan. Kerran twiittasin, ettei kenellekään pitäisi maksaa rahaa elokuvakritiikeistä, jos hän ei ole nähnyt yli 15 Godard-elokuvaa.
Koska HS:n sinänsä äärimmäisen asiantunteva nekrologi päättyy vähän hassuun loppukaneettiin (viimeiset 20 vuotta hän teki ilmeisesti lyhäreitä ja dokkareita), niin kerrottakoon, että aikaansa seuraavat henkilöt ovat voineet nauttia Godardin monista pitkistä 2000-luvun töistä myös Suomessa asti. Lisäksi Godardin ja Karinan riitoja ruotiva Keskipäivän aave (Le mépris, 1963) – jossa Brigitte Bardot’n, Michel Piccolin, Jack Palancen ja Fritz Langin esittämät hahmot kuvaavat elokuvaa Caprin saarella – julkaistiin Suomessakin uudelleen vuonna 1997. Minun lisäkseni monien muiden rakastama In Praise of Love (Éloge de l’amour, 2001) esitettiin ainakin Helsingissä Rakkautta ja anarkiaa -festivaaleilla vuonna 2001. Vuoden 2004 Sodankylässä Ranskan merkittävin Godard-tutkija Alain Bergala esitteli Notre musiquen (2004) vain muutamia viikkoja sen Cannesin ensi-illan jälkeen. Goodbye to Language (Adieu au langage, 2014) sai Suomen ensi-iltansa elokuvateatteri Lapinsuussa Sodankylässä 2015. Myös Godardin viimeiseksi jäänyt elokuva The Image Book (Le Livre d’image, 2018) esitettiin Rakkautta ja anarkiaa -festivaaleilla muutamia kuukausia sen Cannesin ensi-illan jälkeen.
Näitä kaikkia ja Film socialismea (2010) (jonka Suomen esityksistä minulla ei ole ainakaan muistikuvaa) yhdistää pitkälti anti-amerikkalaisuus, tiheä intertekstuaalisuus ja toisinaan ilman lähteitä jäävät lainaukset kirjallisuudesta. Godardin kokeellisuus jatkui loppuun saakka ja Goodbye to Languagesta tuli paitsi toistaiseksi maailman paras 3D-elokuva – myös pienoinen yllätyshitti Yhdysvalloissa. Siinä tekniikalla leikittely toi hengähdystaukoja Godardin loppupään raskaille ja intensiivisille ajatushypyille ja Israel-kritiikille. Joka tapauksessa Godardin ja Anne-Marie Miévillen yhteistyö rikastutti Godardin elokuvia ja 2000-luvun tuotantoon kannattaa ehdottomasti tutusta. Jos katsoja on valmis luopumaan ajatuksesta, että elokuvan voi ymmärtää täysin yhdellä katsomiskerralla, niin niistä löytyy lähes jokaisesta sitä samaa leikkisyyttä kuin hänen rakastetuimmista 60-luvun klassikoistaankin. The Image Bookin maailmanensi-iltaa ennen julkaistussa trailerissa (joka on mielestäni kauniimpi kuin itse elokuva) vilisee asiasanoja ja lähteitä, joista yksi saa minut ainakin aina hymyilemään: Google.
